Vuosipäivä! Vuosi sitten juhannusaattona hytisimme Keltaisen Talon pihamaalla, saunoimme ja itkimme poikien kanssa. Juhannuspäivänä lensimme Espanjaan, se oli se kirsikka sen kakun päälle, jota oli kevään mittaan täytetty luopumisella, lähtemisellä, hyvästeillä ja hermoromahduksilla. Nyt lähes 365 päivän jälkeen voin taas sanoa että aika. Aika kultaa kaiken. Aika on paras lääke. Tunnistan kyllä sen lähdön tuskan ja ne tunteet kun luen kirjoituksia vuoden takaa, mutta se ei tunnu enää pahalta. Se tuntuu pakolliselta vaiheelta ennen tätä hetkeä. Sellaiselta, joka oli käytävä läpi.

En ole vuodessa viisastunut juuri ollenkaan, mutta oppinut paljon itsestäni, Espanjasta, siitä, miten elämä tosiaan kantaa, ihminen sopeutuu ja kuinka lopulta siitä kamalasta muutostakin selvittiin ilman elinikäisiä traumoja. Koko vuosi ei todellakaan ole ollut mitään rakkaustarinaa uuden kotimaan kanssa vaan sellaista hyvin dramaattista yhteiselon harjoittelua, jossa on käyty läpi koko tunneskaala massiivisesta vitutuksesta ja turhautumisesta elinikäisen uskollisuuden vannomiseen. Tällä hetkellä olo on sellainen kuin toivoinkin sen olevan: iloisen utelias. Tyytyväinen tähän nykyiseen hetkeen, kaikessa epätäydellisyydessään, mutta samalla taas hieman jännittynyt sen suhteen missä tätä päivitystä kirjoitan taas vuoden päästä.

Koko vuoden ajan olen kirjoittanut omia fiiliksiäni ylös blogiin, mutta oikeassa elämässä keskittynyt lähinnä lapsiin ja tarkkailemaan heidän sopeutumisprosessiaan. Ehkä juuri siksi nyt tuntuu taas olevan helpompi hengittää kun tänään, viimeisen koulupäivän aikaan, he eivät muistele vuodentakaisia kyyneleitä vaan suunnittelevat kesää iloisina, odottavat jo syksyä ja koulunalkuakin, ovat ylpeitä itsestään ja siitä, miten paljon ovat oppineet ja miten hyvin selvinneet – koska aina välillä se on tuntunut suorastaan selviytymiseltä. He ovat kasvaneet kaikin puolin hurjasti vuodessa, he ovat ruskettuneita rantalapsia, vallattomia, sydämellisiä ja onnellisia. Koska sitähän kaikki vanhemmat haluavat: onnelliset lapset. Ja viime keväänä raskaan pakkausprosessin keskellä olin välillä aivan varma, että pilaan tällä maisemanvaihdoksella heiltä kaikki mahdollisuudet onnelliseen lapsuuteen.

Vuosi on vain hetki. Aika näyttää, onko tämä alkusoittoa pitkälle expatelämälle vai lyhyelle kokeilulle ulkomaanelämää. Todellisuudessa olemme eläneet melkoista päivä kerrallaan-rutiinia läksyjen, eväiden, pyykkien ja kaiken sen tavallisen touhun keskellä, vaikka samalla käynnissä on ollut omaa elämää mullistava vaihe. Nautin täyllä hetkellä suuresti siitä, että luvassa on niin paljon kaikkea hauskaa. Ensi viikolla alkava lyhyt loma perheen kanssa ilman tietokoneita, kuukausi kesälomaa poikien kanssa jolloin pitää keksiä tekemistä mutta voi myös katsoa piirrettyjä pyjamassa puoleenpäivään ja pelata lautapelejä, feria, matka Suomeen ja syksy, jolloin elämä muuttuu taas monella tapaa kun kaikki pojat ovatkin yhtäkkiä koulussa. Aion seikkailla itse viikonlopuksi vastarannalle Marokkoon tai ehkä Cadíziin, toivon, että saamme vieraita Suomesta. Näemme kesällä myös ystäviämme, niitä, jotka olemme vuoden aikana saaneet, tai ehkä tehneet ”making friends”-tyyppisesti, eiväthän ne ystävyydet ihan itsestään näissä olosuhteissa synny. Vaikka meillä on yhä pahvilaatikoita purkamatta ja ne muistuttavat kuukausista, jolloin kaduin jo etukäteen muuttoa ulkomaille, nyt olen vuoden verran viisaampi. Tästähän tulikin oikein hyvä.