Ulkosuomalaisten keskuudessa pyöritellään usein erilaista pohdintaa omien lasten, niiden ulkomailla kasvavien, lapsuudesta. Toiset saattavat olla hieman kateellisiakin omille lapsilleen, jotka saavat elää aivan erilaisen lapsuuden ja toiset taas potevat morkkista, kun lapselle ei muodostu selvää kansallisidentiteettiä ja elämän alkuvaiheita saattaa leimata tietynlainen juurettomuus. Itse en ole vielä kumpaakaan, mutta vertailen kyllä päivittäin sitä, miten erilaista elämää perheen 3-, 6- ja 7-vuotiaat viettävät Espanjassa verrattuna suomalaisiin ikätovereihin. Heidän lapsuutensa eroaisi omastani vaikka eläisimme Suomessa, ja nyt se vasta omalaatuinen onkin. Ja koska lapsilla itsellään on hyvin tuoreessa muistissa arki Suomessa, tekevät he itsekin havaintoja synnyinmaansa ja nykyisen kotimaansa välillä.

Se, mitä esikoinen kaipaa eniten Suomesta, on vapaus. Äidin silmiin koululaisten, ihan ekaluokkalaistenkin, itsenäisyys näyttäytyy nykyään todella outona, vaikka olin itsekin ihan täydellinen 90-luvun avainkaulalapsi. Aloin kulkea toisesta koulupäivästäni alkaen 6-vuotiaana yksin bussilla parin kilometrin koulumatkan ja vietin iltapäivät yksin kotona, Tampereen Lapinniemessä kun ei silloin juuri muita lapsiperheitä asunut. Tein itselleni ravitsevia lounaita kaakaosta ja karjalanpiirakoista, luin Aku Ankkaa ja katsoin Marienhoffia. Siihen verrattuna nykyiset iltapäiväkerhot ja aikuisten joustavien työajat tuntuvat jo erityiseltä, saati sitten espanjalainen arki jossa aina yläasteelle asti lapset haetaan koulusta. Kaupungilla nuorimmat ilman vanhempien tai isosisarien seuraa liikkuvat ovat varmaan noin 12-vuotiaita, kun taas Suomessa esikoinen sai alkaa 6-vuotiaana liikkua oman korttelin alueella kaveriensa kanssa. Täällä naapuri on räyhännyt minulle jo siitä, että veljekset odottivat mua rappukäytävässä ilman valvontaa.

Toisin kuin jotkut suomalaislapset, heillä ei ole mitään käsitystä karkkipäivästä. Keskimmäinen toi juuri koulusta kotiin diplomin siitä, että oli joka keskiviikko tuonut eväslaukussa hedelmän – sinänsä hassua, sillä heille on pakattu kasviksia joka päivä. Suomalaisen silmin paikallisten herkuttelu on täysin holtitonta, mutta luultavasti omat lapseni ovat jo tottuneet välipalasipseihin, jokapäiväiseen jäätelöön ja siihen, että taaperoillekin annetaan tikkari ravintolassa, parturissa – missä vain. Heidän ruokarytminsä ja oikeastaan koko sisäinen kellonsa kulkee ihan eri ajassa kuin suomalaiskavereiden, kun päivällistä syödään toisinaan siihen aikaan kun Suomessa ollaan jo iltapesulla.

He eivät harrasta yhtä kunnianhimoisesti kuin kaverinsa Suomessa, vaan hyvin laiskasti. En kyllä tiedä olisimmeko yhtään innokkaampia harrastajia Suomessa, mutta siellä ainakin ryhmäpaine olisi kovempi. Olemme espanjalaistuneet monella tapaa: toimme kyllä mukanamme kuravarusteet, mutta sateen tullessa edes oikeat vaatteet eivät saa meitä enää ulos. Joka päivä ei tarvitse ulkoilla. Myös lasten tyyli muuttuu koko ajan ”eteläeurooppalaisemmaksi”, ostammekin pikeepaitoja ja suoria housuja suomalaisen käytännöllisen ja mukavan vaatekerran sijaan. He eivät laula Suvivirttä mutta viettävät espanjalaisia perinnejuhlia, ja esimerkiksi meidän joulunviettomme poikkeaa paljon suomalaisesta, vaikka siihen kuuluu Joulurauhan julistus ja Samu Sirkka myös Espanjassa.

Täällä olemme paljon tiiviimpi perheyksikkö kuin Suomessa. Kyse ei ole vain kulttuurieroista, vaikka Espanjassa omaa sukua arvostetaankin yli kaiken. Koska emme tunne juuri ketään täällä, on sosiaalinen elämä rajoittuneempaa ja vastaavasti vietämme kaiken aikamme keskenämme. Verrattuna viime kevääseen, jolloin lapset luuhasivat kavereillaan, olemme nyt ottaneet kaiken menetetyn perheajan takaisin. Tuplaten. Jonkinlainen kultainen keskitie olisi mukava, jossa lapsilla olisi vähän enemmän vapautta ja arkeen mahtuisi muitakin ihmisiä kuin lähiomaiset.

Omat lapseni eivät pääse osaksi ilmiöopetuksesta vaan ovat hypänneet muutaman vuosikymmenen takaisiin opetusmetodeihin. Heitä seisotetaan nurkassa ja opettajille kummarrellaan. He ovat myöskin täysin ulkopuolella digiloikasta ja käyttävät elektroniikkaa luultavasti vähemmän kuin suomalaislapset. Koulussa kenelläkään ei ole kännyköitä eikä niitä näe alakouluikäisillä muutenkaan – paitsi kun vanhemmat antavat lapsilleen ravintolassa puhelimen viihdykkeeksi, tämä on globaali kasvatusmetodi. Heillä on vain yksi välitunti betonipihalla eikä kouluruokailua. En voi kuvitella millainen kulttuurishokki heille olisi joutua juuri nyt suomalaiseen peruskouluun.

Olen iloinen poikien puolesta, että he kasvavat tällä hetkellä yhteisössä, jossa lapsiin suhtaudutaan kaikkialla kovin positiivisesti. He ovat tervetulleita ravintoloihin, kauppoihin, heitä tervehditään aina poskisuudelmin ja hymyin. Ei meillä ole juurikaan huonoja kokemuksia Suomesta, mutta varmasti avoimuus ja lapsiystävällisyys välittyvät myös heille, ainakin sitten vanhempien rentoutena kun ei tarvitse koko ajan pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Toisaalta paikallisilta lapsilta he oppivat myös vähemmän viehättäviä tapoja, kuten roskaamista ja sääntöjen rikkomista aina tilaisuuden tullen. Jonottamiseen, oman vuoron odottamiseen ja tasapuoliseen jakamiseen tottuneet tunnolliset suomalaiset ovat täällä välillä melkoisen pulassa. He ovat tottuneet tungokseen ja tunkemiseen, kovaan meteliin ja kyynärpäätaktiikkaan. Suomalaislapsiin verrattuna he alkavat olla suorastaan röyhkeitä.

Internetin ansiosta monet eroavaisuudet ovat kadonneet. Esikoinen pelaa Minecraftia koneella yhdessä suomalaisen kaverinsa kanssa, he katsovat samoja ohjelmia espanjaksi dubattuna joita näytetään Pikku Kakkosessa. He matkustelevat lopulta samoissa kohteissa kuin Suomen lapset. He syövät iltapuuron ja lukevat iltasaduksi samoja Mauri Kunnaksen kirjoja kuin itsekin luin lapsena. Heille palmut ja delfiinit alkavat olla arkipäivää, mutta lumi ja jäätynyt järvenpinta eksoottista. Puitteista huolimatta alan uskoa, eniten heidän lapsuuttaan muovaa perhe. Kiireiset aikuisia ovat kiireisiä maanosasta riippumatta, hiekkalaatikko tai hiekkaranta – huomaako sitä eroa sitten lopulta. Odotan innolla kun on aika heidän muistella lapsuuttaan, miltä se kuulostaa, varsinkin kun pääsevät saman pöydän ääreen suomalaisten kavereidensa kanssa.