Palasin tänään kotiin oltuani viisi päivää ja viisi yötä matkalla. Onneksi en kovin kaukana, vain parin sadan kilometrin päässä, mutta etäisyys tuntui yllättävän pitkältä. En nimittäin ole koskaan ennen ollut näin pitkään erossa lapsista. Tai esikoisesta olen, sillä jätin hänet 2-vuotiaana melkein viikoksi mummolaan. Esikoinen ei muista siitä juuri mitään enkä onneksi minäkään – kotona oli vain parin kuukauden ikäinen pikkuveli ja sen verran kirpaisi jälkikäteen, että sen jälkeen on riittänyt maksimissaan kolmen yön erot.

Meitä oli matkassa kolme vapaalle päässyttä mutsia ja siinä missä muut soittelivat lapsille tai ainakin lähettelivät söpöjä sydämiä Whatsappissa, en minä pitänyt poikiin mitään yhteyttä. Tai no, ekana iltana esikoinen kokeili onneaan ja kyseli minulta lupaa pelata koneella etänä, mutta sen jälkeen olimme radiohiljaisuudessa. Toki kotijoukot kertoivat tasaisin väliajoin kaikkien olevan elossa, mutta muuten elin uutispimennossa sen suhteen, kuinka kotona menee. Olin jopa hieman yllättynyt, kun en saanut yhtään puhelua jossa kysytään kadonneiden sukkien perään tai koulun lappujen täyttämisestä tai missä niiden passit on. Kukaan ei kaivannut minua.

Ja olipa se kivaa. Olla ihan hunningolla muutama päivä. Ikäväkin iski kunnolla vasta viimeisenä iltana, kun tiesin, että pian pääsen taas pussailemaan pikkumiehiä. Luulen, että matkakohde, jossa ei hirveästi tullut muita lapsia vastaan, auttoi myös. Joissain paikoissa ikävöin lapsia ja haluaisin näyttää heille kaiken, nyt olin vain iloinen että jouduin ylämäissä psyykkaamaan vain itseäni. Tämä on ilmeisesti meidän perheen tapa olla erossa: pitää yhteyttä harvakseltaan, ei välttämättä juuri ollenkaan. Kun Käytännön Mies asui melkein kaksi vuotta eri maassa, saattoi kulua kuukausikin ilman että hän puhui lasten kanssa puhelimessa tai Skypessä. Ikävöimme kyllä toisiamme, mutta varsinkin lapsille tuntuu riittävän juuri sen aikuisen seura, joka on tarjolla.

Käytännön Miehestä puheen ollen, sille osui tietenkin työmatka niin, että nyt ollaankin erossa 10 päivää putkeen. Tuntuu muuten ihan ikuisuudelta kun on kärvistellyt etäsuhteessa ensin sen kaksi vuotta. Nyt tällainenkin ero tuntuu todella traagiselta, vaikka luultavasti huomiseen mennessä olen hyväksynyt kohtaloni ja katson tyytyväisenä iltaisin yksin romanttisia komedioita ja syön jäätelöä sängyssä. Poikittain. Ja toki myös toinen osapuoli ansaitsee pienen breikin lapsiperhearjesta, koska vaikka kotiin oli maailman ihaninta palata, niin sellainen vastuuttomuus, pelkästään kylmän pizzan syöminen ja skumpan juominen parin päivän ajan… sekin tuntuu aika mahtavalta!