PAIKALLISTUMISTA

Tänä aamuna kävelin yhdeksän aikaan härkätaisteluareenan ohi. Sen eteen olivat paikalliset kodittomat improvisoineet kirpputorin. Nämä risupartaiset rastatukat parkatakeissaan olivat kärränneet roskiksista dyykatyt aarteensa ostoskärryillä ulos ja levittäneet ne esille, ja siinä auringonnousun aikaan kävivät kauppaa, polttelivat pilveä ja joivat kaljaa. Sekä myyjistä että myytävästä tavarasta tuli vähän mieleen Hietsun kirpputori.

Mieli teki valokuvata, mutta ymmärsin ettei nyt ollut oikea hetki leikkiä kenttäantropologia. Huomasin myös sen, että en enää reagoi rähjäisyyteen. En siihen, että täällä La Líneassa kaikki tuntuu olevan vähän kulahtanutta, ihmisistä katuihin, eläimistä rakennuksiin. Naisilla on aina kynnet, meikki ja tukka ns. mintissä, mutta muuten kaikki rapistuu. Kun viikonloppuna piipahdimme sen oikean aurinkorannikon puolella, olin ihan järkyttynyt kauneusleikkauksista, hienoista autoista, siisteistä kaduista ja lemmikeistä, joilla oli talutushihnat ja siistit turkit. Kuin olisi ollut ulkomailla.

Puolessa vuodessa on muhun tarttunut muutakin, mitä pidän ”paikallisena ominaisuutena”, ainakin täällä meidän kulmilla. Kyse on sellaisista espanjalaisista asioista, tavoista tai ilmiöistä, joita jaksoin ihmetellä vielä vuosi sitten ja joihin nyt olen sopeutunut.

Esimerkiksi asioiden hoitaminen puhelimitse. Alkuun yritin sinnikkäästi lähettää sähköpostia ja asioida netissä, kunnes totesin sen täysin toivottomaksi. Ajat varataan puhelimitse, asioista tiedustelleen puhelimitse – niin sanotuissa verkkopalveluissa täällä ollaan vuosia (tai ehkä vuosikymmeniä…) jäljessä Suomea ja olinkin ehtinyt tottua pohjolassa siihen, etten juuri joutunut puhelimitse kommunikoimaan ihmisten kanssa. Tai siis, hah, olin totta kai yli 10 vuotta töissä taksikeskuksessa ja vastasin työkseni puhelimeen, mutta omat asiani olen hoitanut verkossa viimeiset 15 vuotta. Nyt olen palannut jonottamaan linjoille, selittämään aina ensiksi asiakaspalvelijalle että en muuten puhu espanjaa äidinkielenäni ja hyväksynyt senkin, että joskus vastauksena on vain uusi numero, johon soittaa.

Runsas pesuaineiden käyttö – erityisesti hajustettujen. Olen aiemminkin säälitellyt Espanjan hajusteyliherkkiä, sillä täällä ei säästellä tuoksuista. Jopa kadut pestään saippuavedellä! Mä olen aina ollut pesu- ja huuhteluaineiden ystävä enkä ole erityisemmin hermostunut niistä synteettisistä tuoksuista, joiden ymmärrän ärsyttävän monia. Täällä tuntuu, että ihmiset haluavat panostaa erityisesti hyvälle tuoksumiseen neutraaliuden ja allergikkojen huomioimisen sijaan. Hajuvedet, pesuaineet, saippuat.. Kaikki tuoksuu vahvasti. Niin kuin mekin tätä nykyä.

Kellään ei ole kiire. Ei siis enää minullakaan. Suomalainen hötkyily loistaa poissaolollaan, koska ketään ei sovi hoputtaa. Jos joku perhe tukkii koko kadun  tai kaupan kassa tahtoo vaihtaa kuulumisia pikkuserkkunsa kanssa kun yrität maksaa koko viikon ruokia – no, ei auta kuin odottaa. Toisaalta nautin itsekin siitä, ettei lapsia tarvitse koko ajan komentaa kadulla, jos ne tukkivat potkulautoineen koko reitin niin kaikki vain hymyilevät ymmärtäväisesti. Toisaalta, jos on oikeasti kiire niin silloin myös espanjalaiset joustavat: muutaman tiukan paikan tullen olen päässyt jonon ohi ilman mitään marttyyrihuokailuja (omia tai muiden jonottajien!). Se on sellaista mukavaa joustavuutta joka suuntaan, jossa hyväksytään se, ettei maailma pyöri vain omien aikataulujen ympärillä. Ei sillä, kyllä mä yhä tuskastun kun pitäis lähteä vaikka autolla liikkeelle ja sen on blokannut joku sukukokousta kadulla pitävä autojono ja niillä ei tosiaan ole m i t ä ä n kiirettä siirtyä pois sun tieltä…

En enää hyppää ilmaan kun joku tööttää. Koska täällä se torvi on 70 % tapausissa sitä varten, että vastaan tulee joku tuttu. Tai ei ehkä edes vastaan vaan jossain korttelin päässä näit kaverin – ei mitään väliä, että sadan metrin säteellä kaikki kääntyvät sua moikkaamaan. Ja loput 30 % tapauksista on sitten sitä, että yrität päästä parkkipaikalta liikkeelle tai tahdot muuten vain kertoa muille autoilijoille mitä mieltä kenestäkin olet. Kuitenkaan se ei merkitse kolaria, välitöntä hengenvaaraa tai muuta sellaista, mikä vaatisi välitöntä reaktiota.

Kahvinjuonti. Vaikka tässä suomalaiset lienevät oikeastaan paljon vahvemmilla, niin silti vasta etelässä aloin juoda kahvia. Ensin se johtui kahvilakulttuurista: kantakahvilan cappucinon ihana maitovaahto koukutti. Sitten opettelin kastamaan churroni cafe con lecheen, viis siitä että pinnalle jäi parin millin rasvakerros. Ja lopulta sitten totesin, että voi sitä kahvia juoda vaikka iltakymmeneltä. Ei se kyllä koskaan silloin ole enää hyvä idea.

Listaa voisi jatkaa vielä pidemmällekin. Espanjan punainen huulipuna, vieraille lapsille hymyily ja – herranen aika – heille juttelu sekä häikäilemätön kyynärpäätaktiikan käyttö lienevät asioita, joilla erotun jatkossa kun käyn Suomessa. Ja siitä, että me tukitaan koko katu eikä olla huomaavinammekaan jos joku siinä vieressä puhisee paheksuen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

3 kommenttia artikkeliin ”PAIKALLISTUMISTA

  1. Tuula Westra

    Kiitos ihanasta kertomuksesta, menin Madridiin kauan sitten pariksi vuodeksi, kuinka kavikaan, 10vuotta hupsahti ohi lentaen. Koko Espanjan plus kaikki saaret hyvin tuntien sinne on aina kaipuu…

    Tykkää

  2. Päivitysilmoitus: ERILAINEN LAPSUUS – Periaatteen Nainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s