VUOSIPÄIVIÄ JA VUOSIPÄIVIÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hassua, että on ihminen, josta voisi kirjoittaa kirjan, mutta sitten ei keksi mitä sanoisi kun haluaisi kirjoittaa lyhyen postauksen – muistoksi tällaisena epämääräisenä merkkipäivänä, kun tulee 10 vuotta eräästä hetkestä joka on monella tapaa ollut elämäni vedenjakaja. Haluaisin kirjoittaa kaiken mitä muistan, etten vaan unohda. Ne hänen juttunsa, jotka kuulin nuoruudessani miljoona kertaa ja osasin jo itsekin ulkoa mutta yleensä annoin isäni silti kertoa ne uudestaan. Nyt pelkään että ajan kuluessa ne anekdootit katoavat jonnekin hammaslääkäriaikojen ja lempireseptien ja muiden asioiden alle eivätkä enää löydy kun haluaisinkin kertoa ehkä omille lapsilleni jonkun niistä tarinoista, jotka usein kertoivat 80-luvusta, Tampereen rock-skenestä ja monista lapsille sopimattomista aiheista.

Kun isäni tasan 10 vuotta sitten kuoli, en pystynyt ajattelemaan häntä. Että millainen oli se iso hörönauru tai miten hän lompsi purkkarit jalassa, joskus talvellakin. Miten hän haisi tupakalta ja oli aina vastassa Tampereen juna-asemalla kun saavuin viikonlopuksi syömään grillattuja juustovoileipiä ja katsomaan elokuvia ja kuinka hän halasi kun sunnuntaina lähdin takaisin oman elämäni pariin Helsinkiin. Ei sitä halunnut muistella, ja sitten kävi niin että moni asia on unohtunut. Neljä kuukautta hänen kuolemansa jälkeen syntyi sukuun uusi mies, siihen loppui se välitila jossa joukosta puuttui joku, joskin tilalle tuli uudenlaista surua siitä että hän ei koskaan nähnyt lapsenlapsiaan eivätkä lapsenlapset toista isoisäänsä, joka olisi ollut siinä roolissa ihan loistava.

Me tiesimme melkein kolmen viikon ajan että hän kuolee. Että oltiin jo jatkoajalla, että ne oireet, jotka lääkärit olivat ohittaneet omien ennakkoluulojensa takia olivatkin ihan helvetin vakava asia eivätkä vain viisikymppisen miehen velkoja monen vuosikymmenen pitkään valvotuista illoista, juoduista viskeistä ja poltetuista savukkeista – tai oikeastaan juuri sitähän ne ehkä olivatkin. En tiedä olisimmeko halunneet edes tietää aiemmin ja yrittää pelata lisää aikaa. Siitä olen kiitollinen, että kaikki oli jo sanottu eikä meille tullut kiire tilinteon kanssa. Näin isäni viimeisen kerran kaksi päivää ennen kuolemaansa, ja keskustelimme siitä, mitä kaikkea haluaisin tulevaisuudessa olla. Hän puristi kättäni ja totesi, että minusta voi tulla mitä ikinä haluan. Olimme käyneet sen keskustelun ennenkin. Olin surullinen ja olen yhä surullinen itsekkäistä syistä. Hän ei päässyt mukaan tähän uuteen elämänvaiheeseeni, vaikka äitini on kyllä kompensoinut puuttuvaa paikkaa olemalla läsnä senkin edestä.

Ja näinhän tämän kai kuuluikin mennä. Lapset hautaavat vanhempansa. Ei täällä olla ikuisesti, ja joskus tämäkin päivämäärä saa muita merkityksiä. Tulee muita suruja, vasta reilu vuosi sitten isän kuolema sai kilpailijan kun erosin ja se tuntui samalla tavalla lopulliselta kuin isän menettäminen. Mutta olisi ihanaa, jos nyt kymmenen vuoden jälkeen jo uskaltaisi muistella, antaa mielen vaeltaa yhteisille kävelyille Rauhaniemeen ja Sorsapuistoon ja ravintolailtoihin Kapkaupunkiin kun söimme niin paljon niin hyvää ruokaa ettemme pystyneet liikkumaan, vain nauramaan omalle ahneudellemme. Ja silloin vielä toivottavasti muistan miten onnekas olen ollut siinä miten hyvä isä mulla oli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

12 kommenttia artikkeliin ”VUOSIPÄIVIÄ JA VUOSIPÄIVIÄ

  1. Mörkö tuli sisään

    Kirjoitan tämän nyt anonyymisti, kuulimme toissapäivänä (hetken jo aavisteltua) että 57-vuotiaalla anopilla on haimasyöpä.. asiasta ei ole sen illan jälkeen puhuttu.. en tiedä miten saisin puolison puhumaan tai tekemään jotain, ottamaan yhteyttä sisaruksiin ja kysellä lisää, järjestellä, miettiä mitä kertoa lapsille.. ilmeisesti syöpä on sellainen jota ei voida enää leikata tai hoitaa…

    Tykkää

    1. Olen pahoillani tuosta uutisesta 😦
      Edes oman kokemuksen jälkeen en löydä niitä oikeita sanoja, ja varsinkin muiden tapaa käsitellä on vielä vaikeampi muuttaa.
      Jaksamista tähän ajanjaksoon ja tulevaan, ja toivotaan, että mitä ikinä tapahtuu niin mahdollisimman vähällä kärsimyksellä.

      Tykkää

  2. Miisa

    Haluisin sanoa tosi paljon ja kaikkea. Mutta läheisen kuolema on jotain sellaista, mistä ei tiedä miltä se toisesta tuntuu, vaikka olisi kokenut jotain samantapaista.

    Mulla jäi molempien veljien kanssa aika moni asia kesken. Vanhemman kanssa, koska kuolema oli niin yllättävä. Nuoremman isoveljen kanssa, koska hän ei edes viimeisenä päivänään ollut valmis hyväksymään syövän vääjäämätöntä kohtaloa. Onneksi on ne hyvät ihanat muistot molemmista.

    Onneksi kliseen mukaan aika parantaa haavoja. Ei tunnu enää viiden ja kuuden vuoden jälkeen enää yhtään niin kamalalta ja pahalta, vaikka välillä vieläkin muistojen iskiessä kouraisee vähän mahanpohjassa.

    Ero sitten on taas jotain aika erilaista surua. En tiedä susta, mutta omalla kohdalla se liittyi enemmän lapsiin se suru. Kuinka lopullisesti lasten vanhemmat ei enää asu saman katon alla tai tule asumaan. Tässä on onni, että ero ei ollut kovin tiitaisa ja pystyttiin vielä päätöksen jälkeen asumaan saman katon alla muutama kuukausi. Se helpotti lastenkin sopeutumista, kun toinen muutti sohvalle ja pikkuhiljaa käytiin kamoja läpi ja lapset pääsi itse valitsemaan mitä lähtee mukaan toiseen kotiin.

    Aika parantaa tässäkin asiassa haavat, vaikka se kliseiseltä edelleenkin kuulostaa 😀

    Tykkää

    1. Mä olen kanssa suuri aikaan uskoja, koska se on toden totta auttanut monen kriisin kanssa. Sen sijaan en vielä tiedä, koska tämän kanssa pääsen sinuiksi – ehkä 14 vuoden päästä kun olen elänyt yhtä kauan isättä kuin isän kanssa?

      Meillä erosuru oli tosi pitkälle mun henkilökohtaista; lapset olivat jo ennestään tottuneet elämään, jossa elellään eri maissa ja erikseen – ja toisaalta nyt eron jälkeen on vietetty jouluja yhdessä ja larpattu ydinperhettä 😀 Omien Espanja-unelmien kariutuminen oli oma lisänsä siihen kurjuuteen…

      Tykkää

  3. Juana

    Itkuhan tätä lukiessa tuli. Olen menettänyt oman isäni 7 vuotta sitten. Moni asia resonoi kirjoituksessasi, esimerkiksi se, että isä ei koskaan tavannut minun lapsiani. Miten hyvä ukki hän olisi ollut. Sydän särkyy vielä näin monen vuoden jälkeen joka kerta kun tätä ajattelen. Vaikka suruun on tottunut ja asian kanssa osaa elää.

    Myös minulla on elämä ennen isän kuolemaa ja toinen sen jälkeen. En ole sama ihminen. Niin usein herään siihen, että jollakulla minua vanhemmalla on vielä isä elossa. Se tuntuu pahalta. Miksi meidän isä kuoli? Joten jollain kierolla tavalla kirjoituksesi on lohdullinen: en olekaan ainoa.

    En osaa muuta kuin ottaa osaa suruusi.

    Tykkää

    1. Ymmärrän hyvin kieron lohdullisuuden; omassa ystäväpiirissäni on oikea isättömien tyttärien joukkokokous ja siellä se tavallaan tuo lohtua, kun harvemmin puhutaan papoista.

      Ja yksi ystävä totesi viisaasti, ettei se välttämättä ole niin yleistäkään, että oma vanhempi kuolee kun itse on vielä suhteellisen nuori – kyllähän suurimmalla osalla tuttavapiirissä on molemmat vanhemmat (ja isovanhempiakin) elossa. Että turhaan vähättelee sitä surua. 😦 Sinne halauksia.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s