Sellaiset klassiset my week (tai jos sattuu elämään oikein jännittävää elämää niin my day!)-postaukset on aina tuntuneet musta sellaiselta vähän väkisin väännetyltä sisällöltä kun ei muuta kirjoitettavaa ole. No, nyt ei ole muuta kirjoitettavaa joten tässä tällainen my week-postaus. En ehkä suosittele lukemaan, mutta toisaalta jos nyt tänne asti tulit ja aloitit niin anna mennä loppuun asti.

MAANANTAI

Maanantai valkeni kansainvälisillä vesillä. Tai okei, itse asiassa oltiin jo varmaan Suomen aluevesillä ja jos ei Suomen niin sitten Ruotsin. M/S Romantic-faniristeily oli paluumatkalla, ja maanantain puolellakin bailattiin aamuviiteen asti, jatkot hyttikäytävässä. Eihän tällainen ikäihminen kestä kahden päivän biletystä, aamulla parin tunnin yöunilla oli aika rapsakka olo aamiaisbuffassa itse kullakin, kuten kuvista näkyy. Mutta samalla oli sellainen hihityttävä olo (okei, olin varmaan vielä vähän hiprakassa kun saavuttiin satamaan), ihan kuin olisi ollut sellaisessa superintensiivisessä aikuisten leirikoulussa, jonka ei olisi halunnut loppuvan. Toki oman terveyteni kannalta kaksi päivää oli tasan maksimi moiselle sekoilulle. Muiden valuttua omiin juniinsa ja busseihinsa ja viharatikoihinsa jäin pariksi tunniksi tekemään töitä terminaaliin, josta vielä raahauduin yrittäjyysaiheiseen haastatteluun. Horkasta huolimatta oli suorastaan luova krapula, ja oivalsin parituntisen haastattelun aikana että ihan oikeasti yrittäjyys on jotenkin tosi kivaa juuri nyt – varsinkin, kun ei tarvinnut lähteä laivalta suoraan sorvin ääreen. Via Tribunalin pizzan kautta pääsin vielä yhdeksi yöksi piiloon lapsilta, ja olinkin toki mitä viehättävintä seuraa kun vuoron perään nukahtelin kesken lauseen ja jos hetkeksi satuin tokenemaan sieltä hämärän rajamailta aloin heti ulvoa että ihan varmasti kuolen tähän kankkuseen.

TIISTAI

Oli yhä krapula, mutta neljän päivän lapsivapaan jälkeen oli niin ihana nähdä omat tyypit, joista yksi oli kipeänä kotona koiran kanssa kun muina tuhkimoina palasin kotiin just ennen kello kahtatoista. Päivällä, toki. Arkeen paluu olikin töitä ja Skype-palavereita, pyykkäämistä, sellaista metapakkaamista eli tuijotin kaikkia tavaroitani ja hoin itselleni että ei helvetti, viikon päästä on muutto, mihin mä tän kaiken roinan tungen.

KESKIVIIKKO

Pitkästä aikaa sellainen päivä että elämä jos ei hymyillyt niin vienosti vähän vinkkasi silmää, että hei, saatat selvitä – kunhan et enää ikinä juo uudestaan. Perusduunipäivä, joskin keskimmäisen lapsen saikkuilu tarjosi vähän ylimääräistä taustamelua työpuheluille. Keskiviikkoon kuului myös henkistä valmistautumista torstaihin, joka on yleensä meidän taloudessa se viikon raskain päivä tiukan aikataulun takia. Aloitin myös katsomaan Netflixistä Unbelievable-sarjaa, joka oli virhe, koska sarjaan jäi tietenkin koukkuun ja olenkin katsonut sitä sitten loppuviikon yöunien kustannuksella.

TORSTAI

Sain vihdoin työskennellä hetken ylhäisessä yksinäisyydessäni kun jokainen lapsukainen oli vihdoin kunnossa, ainakin nyt tämän muutaman päivän ajan. Hain keskimmäisen koulusta, ja suuntasimme heti kaupunkiin toimintaterapiaan. Toimintaterapian ajan olen yleensä treffaillut tuttuja Hakaniemen hipsterkahviloista mutta tällä kertaa olin tekevinäni töitä, mutta oikeasti otin selfieitä Leipätehtaan tiloissa:

Sen lisäksi luin lehdistä (eli siis netistä) Estonia-artikkeileita, joita olen jostain syystä suurkuluttanut koko viikon: en tiedä johtuiko se M/S Romantic-risteilyn jälkitärinöistä mutta ihmiskohtalot aiheuttivat isompaa ahdistusta kuin pitkään aikaan. Sitten roudasin kiireellä lapsen kotiin ja vaihdoin lennosta kuopukseen, jolla oli taidekerho puolen kilometrin päässä kotoa. Puolitoistatuntisen taidekerhon aikana juoksin (ihan kirjaimellisesti) koiran hoitoon Pasilaan ja ehdin ihmeen kaupalla takaisin muutamaa minuuttia ennen taiteilun päättymistä.

PERJANTAI

Heräsin päivään poikkeuksellisesti 34-vuotiaana. Mitään synttärispektaakkelia ei tarjoiltu, vaan söimme reippaan aamupalan ja lähdin isojen poikien mukaan koululle, jossa oli kahden tunnin ajan ”kodin ja koulun päivä”, eli me vanhemmat jupistiin seinänvierillä, itkettiin kahvin perään ja yritettiin salaa lukea työmeilejä ilman että opet huomaa. Sen jälkeen yritin tehdä kotona töitä, mutta oikeasti varailinkin lomia ensi keväälle. Roudasin lapset mummolaan yhdeksi yöksi ja lähdin itse palkitsemaan itseni vanhenemisesta Collage Clubin paperikukkatyöpajaan, jossa kolmen tunnin liimailun lopputuloksena oli yksi paperiruusu. Siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi olin tosi onnellinen! Tämän jälkeen lähdin kohti Antiokia Atabaria, jossa oli tarkoitus tavata ystäviä synttäri-illallisen merkeissä. Olin tehnyt pöytävarauksenkin, johon en  ollut saanut vastausta, mutta kun pääsimme paikalle oli ravintola pimeänä ja ovessa lappu. Siis tyhjä A4:n arkki, jossa ei ollut mitään tekstiä. Tämä tietty vähän nauratti: ilmeisesti termi ”lappu luukulle” oli otettu varsin sanantarkasti, vaikka mukavaa tietty jos vähän olisi kerrottu onko kyseessä konkurssi vai joku perus loma. Onneksi naapurikorttelin meksikolaisesta Pueblosta löytyi tila. Sain monta mojitoa, ihania lahjoja ja nähdä elämäni tärkeitä ihmisiä. Ja palattuani vikalla metrolla kotiin sen sijaan että olisin levännyt, katsoin Netflixiä.

LAUANTAI

Piti pakata, mutta oikeasti purinkin laatikoita jotka on olleet avaamatta vuodesta 2017 (ja ne on siis kulkeneet 8000 kilometriä ympäri Eurooppaa). Teki mieli vain kiljua, että miksi olen säästänyt kaiken maailman lippulappusia, olihan se Varkauden vesitorni sellainen elämys että varmaan ilman pääsylippuakin muistaisin sen loppuelämäni. Sitten lähdin hakemaan lapset hoidosta ja kotimatkalla todettiin, että pakko hakea kirjastokortti keskimmäiselle, koska maanantaina kirjastobussi tulisi koululle, ja Oodissa todettiin että pakko  kai tässä on mennä ihan itse kirjastoonkin. En meinannut millään saada lapsia raahattua sieltä ulos, mutta jotain hyviä kiristyskeinoja kai keksin kun lopulta selvittiin kotiin ja loppupäivän kokkailin, pakkailin ja kirosin hamsteriluonnettani. Käytiin vieläpä kaveriperheen luona lettukesteillä, eli minä istuin ja valitin jotain oman elämäni suurta epäkohtaa samalla kun ystäväperheen äiti ruokki kuusi lasta.

SUNNUNTAI

Olin luvannut lapsille retken Itä-Pasilaan, en suinkaan upean ja ainutlaatuisen arkkitehtuurin takia vaan koska Piipoon legotapahtuma Messukeskuksessa. Maksoin 42 euroa meidän neljän hengen sisäänpääsystä ja hetkeä myöhemmin kolmisen kymppiä pullasta, kahvista ja kolmesta hodarista sekä mehusta ja olin ihan romuna alle tunnissa. Tapahtumahan oli tosi hauska, jos pitää legoista, sietämättömästä ihmispaljoudesta ja siitä, että kadottaa koko ajan näköyhteyden lapsiinsa. Melutaso oli sellainen, että korvissa soi vielä nyt illallakin, ja jopa mun omat mölyapinani alkoivat uupua siellä tuhansien ihmisten synnyttämään äänivyöryyn (lauantain kävijämäärä oli kuulemma 7000 enkä usko että sunnuntai ainakaan kovin kauas kakkoseksi jäi). Sen jälkeen olen syönyt, purkanut ja pakannut ja esitellyt asunnon sympaattisille nuorille kundeille, joilla selvästi taas yläkoulun ehkäisyvalistus alkoi muistua mieleen kun ne näkivät tämän meidän kolmioon sijoitetun legotapahtuman ja kaikki Ninjago-kalsarit ripoteltuna pitkin asuntoa. Sellainen viikko. Haluaisin ajatella että ens viikko ois jotenkin rauhallisempi mutta luvassa on nyt ainakin yks muutto ja pari leffareissua ja ruokapiiriä ja ehkä sit joku uusi sarja Netflixistä?