Olen oikeastaan todella kiitollinen, että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun muutan ulkomaille. Tietenkin kaikki on nyt aivan erilaista kuin 15-vuotiaana vaihtarina, mutta on monella tapaa helpompaa paitsi eläytyä ummikkoina espanjankieliseen ympäristöön joutuneiden lasten uupumukseen tämän loputtoman kielikylvyn keskellä ja tukea heitä muutenkin kun itse on käynyt saman läpi jo kerran aiemmin. Puhumattakaan siitä, että osasin varautua myös omiin tunnemyrskyihini; siihen, että saman päivän – tai jopa saman puolituntisen – aikana voi käydä läpi koko tunneskaalan järkyttävän ihanasta vapaudentunteesta syvään inhoon uutta kotimaata kohtaan. Täysin skitsofreenista menoa, ja jollen olisi jo kerran ajanut tällä vuoristoradalla epäilisin omaa mielenterveyttäni tai hormonitoimintaani.

Kuluneet kolme viikkoa ovat olleet juuri sellaiset, että olen vuoron perään ollut pakkaamassa laukkuja – koska kun on 19 muuttolaatikon voimin tullut niin parilla matkalaukullahan sitä voi lähteä – ja sitten toisena hetkenä suunnilleen suudellut maata jalkojeni alla. Olen ikävöinyt kaikkea mahdollista Suomesta, ja ehkä juuri eniten niitä asioita joita ajattelin etten ikävöisi: maaliskuussa bussipysäkillä palelemista, ruokaostoksia vanhassa tutussa lähikaupassa, kuntosalia, jonka kanta-asiakas ehdin olla monta vuotta. Olen kaivannut sellaista tuttuutta, joka on liittynyt myös ärsyttäviin asioihin. Varmuutta siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi ja sellaista rutiinia, joka liittyy kaikkeen kanssakäymiseen Suomessa. Täällä joudun koko ajan olemaan hieman valppaampi, jo pelkästään siksi että kielitaidosta huolimatta andalusialainen aksentti on välillä hieman haastava puheenparsi.

Se pahin, öisinkin valvottanut ikävä on kuitenkin ikävöity. Jollain tasolla ero entisestä elämästä on nyt prosessoitu ja olen tavallaan päästänyt irti siitä arjesta, mitä elimme Suomessa. Nimittäin pelkään, että vaikka palaisimmekin takaisin se ei olisi samanlaista. Täällä meidän tämänhetkisessä asuinpaikassamme ärsyttää liian moni asia, jotta voisin kuvitella että asettuisimme tänne kovin pitkäksi aikaa. Tiedän tietenkin senkin, että ärsyyntyminen osa sitä sopeutumisprosessia, mutta huomaan koko ajan kaipaavani jonnekin vielä kauemmas. Vuoron perään haaveilen paluusta Suomeen ja täydellisestä asettumisesta Itä-Helsinkiin ja toisena hetkenä mietin, kuinka kauas voisimmekaan matkustaa. Alan hieman epäillä, että kun olen kerran lähtenyt liikkeelle, en ehkä osaakaan enää pysähtyä. Tai sitten tämäkin on vain ohimenevä vaihe, kuka tietää, sillä vaiheilua näihin viikkoihin on mahtunut.

Kaipaan Suomen kirpeää syksyä ja limaisia lehtiä jalkojen alla. Toisaalta rakastan aamupäiviä, kun voin maata sängyllä parvekkeen ovi auki ja erilaiset tuoksut (naapurin puhdas pyykki, lounasruoat, omituinen luultavasti niinkin romanttiseen asiaan kuin roskienpolttoon liittyvä palaneen haju johon tykästyin juuri Karibialla asuessani) tulvivat sisään. En tahtoisi enää ollenkaan että lapset menevät kouluun, joissa ekaluokkalaiset sekoilevat Whatsapp-ryhmissä ja iltapäiväkerhossa kiusataan. Toisaalta en kestä enää yhtään kertaa että taksikuski huijaa rahaa, kaupan kassa päättää lähteä kesken ostostapahtuman juttelemaan ystävänsä kanssa tai aikuiset vain nauravat kun lapsensa sikailevat. Toisaalta nyt on ollut hyvä hetki pysähtyä ja antaa tunteiden tulla ja mennä, koska en voi juuri nyt lähteä yhtään mihinkään. Nauttia tästä vuoristoradasta ja yrittää välillä katsoa myös maisemia.