MIKÄ KOULULAISEN ÄITIÄ PELOTTAA?

Viime perjantaina itketti. Syyskuun ensimmäinen päivä koulut avasivat taas ovensa, tai ainakin kansliansa (ja esimerkiksi meidän takapihalla sijaitseva koulu koekäytti välituntikelloaan myös viikonlopun läpi aamusta iltapäivään…) ja meille koitti kohtalon hetki. Niille, joilta tämä kouluunhakudraama on mennyt ohi, tiivistettynä tiedoksi että saavuimme Espanjaan alle viikko ennen kuin kouluissa loppui ns. jämäpaikkojen jako, kaikki vähän paremmin varautuneet olivat laittaneet kouluhakemuksensa sisään jo maaliskuussa. Me olimme siis todella myöhässä, sen lisäksi meiltä puuttui kasa virallisia papereita ja oikeastaan kaikki osaaminen sen suhteen, miten luovia tämän prosessin läpi. Kirjoitan varmasti joskus enemmän ja tarkemmin siitä, mihin kannattaa varautua kun muuttaa Espanjaan ja tahtoo lapsensa paikalliseen kouluun, mutta nyt ne uutiset. Niitähän olikin odotettu.

Ja ne olivat tietenkin tavattoman huonoja. Pojat eivät päässeet toisessa kaupungissa sijaitsevaan kunnalliseen kouluun, joka on tunnettu kieliohjelmastaan (siis siitä, että Espanjaa taitamattomat lapset saavat erityisopetusta), kansainvälisestä opiskelijamateriaalista sekä sellaisesta harvinaisuudesta kuin koulun omista verkkosivuista. Tämä oli ymmärrettävää, emmehän me varsinaisesti asuneet koulun oppilaaksiottoalueella. Pojat eivät myöskään päässeet vastapäiseen kouluun, jonne kotiovelta on matkaa alle 20 metriä. Eivätkä he päässeet kolmeen seuraavaksi lähimpään kouluunkaan. He päätyivät kouluun alueelle, joka on nätisti sanottuna hieman rähjäistä. Koulumatka ei siltikään ole mitenkään toivoton vaan noin 1,5 kilometriä suuntaansa: kun ajattelee etäisyyksiä Suomessa, 20 minuutin kävely ei ansaitse edes erityismainintaa. Mutta kaikki muu sitten on ahdistanut: koulua ympäröivä seutu, koulun henkilökunnalta välittynyt EVVK-asenne. Onneksi Se Ainoa Paikallinen Ystäväni tiesi kertoa, että koululla on ihan mukava maine eikä loppujen lopuksi koulujen välillä ole suurtakaan eroa meidän kaupungissamme.

Olen silti käyttänyt sellaisia termejä kuin ”ghettokoulu” ja ”slummikoulu”. Olen tuntenut itseni hirveäksi elitistiksi kun olen ahdistunut siitä, että lapset joutuvat tällaiseen rupuiseen kunnalliseen kouluun vaikka olen aina ollut sellainen maailmaahalaava vihervassari, joka on vastustanut kaikenlaista koulushoppailua. Olen aina pitänyt tärkeänä, että oppilailla on erilaisia sosio-ekonomisia taustoja ja oppilasmateriaali on mahdollisimman monipuolista, mutta nyt olen nähnyt painajaisia siitä että huumeparonien lapset ryöstävät poikien eväät. Yritän hengittää syvään: Ensi maanantaina pääsen itse mukaan ensimmäisen koulupäivän kuhinaan ja ensimmäinen vanhempainiltakin on ihan pian. Ja mehän olemme hirveän etuoikeutettuja, sillä jos kaikki kauhukuvat kävisivätkin toteen voisimme tarvittaessa itse muuttaa tai sitten jollain tavalla keplotella pojat Gibraltarille kouluun. Turhaa kermaperseilyä, mutta toisaalta aika luonnollista huolta siitä, että omat lapset saavat mahdollisimman hyvät lähtökohdat loppuelämälleen.

Jo esikoista odottaessani tutustuin netissä ”Kevätkesän odottajat 2010”-ryhmään, josta elämään jäi tärkeäksi osaksi reilun kymmenen ihanan naisen porukka. Monelle meistä tuo 2010 syntynyt jälkeläinen oli se ensimmäinen ja moneen vuoteen ei ole keskustelu Facebook-ryhmässämme ollut niin aktiivista kuin taas tänäsyksynä, kun ekaluokkalaisten äidit pohtivat et-opetuksen sisältöä, koulumatkojen gps-seurantaa ja murehtivat pienten koululaisten aamutouhuja. On pohdittu aapisten kierrätystä ja oltu kiukkuisia huonoista kerhojärjestelyistä. Itse en ole oikein voinut samaistua näihin murheisiin: Meillä lasten koulupäivä on yhdeksästä kahteen ja he ovat aina aikuisen valvonnassa, iltapäiväkerhoja on tarjolla vain harvoille lapsille. Meillä on pitkä lista itse ostettavia oppikirjoja ja uskonnonopetuksessa ei juuri ole vaihtoehtoja: lapset tulevat tutustumaan katolilaisuuteen hyvin läheisesti. Täällä ei itsenäistytä vielä alakoulussa.

Mutta kyllä äiti-ihminen keksii huolehdittavaa. Kiusataanko niitä nimistä, vaaleista hiuksista, kielitaidottomuudesta, äidin valitsemista vaatteista? Miten ne sopeutuvat espanjalaiseen koulukulttuuriin, jossa istutaan paljon paikallaan, pidetään esitelmiä luokan edessä, tehdään tuntitolkulla läksyjä… ja miten siihen sopeudumme me aikuiset? Reput on jo valittu, mutta viikonloppuna luvassa on koulutarvikkeiden ja -kirjojen shoppailua. Koulupukujen suhteen eletään epävarmuudessa, sillä koululta todettiin lakonisesti ettei niitä tarvita, koska ei oppilaiden perheillä ole sellaisiin varaa. Nyt sitten yritetään kauppakeskusten mainoslehtisistä päätellä, millaisissa vaatteissa paikalliset lähettävät lapsensa kouluun. Verkkarit vai farkut? Ensi viikolla meillekin koittaa se tärkeä päivä, ensimmäinen koulupäivä. O aloittaa 7-vuotiaana toisen luokan ja 5-vuotias P menee kolmevuotisen esikoulun viimeiselle luokalle. Olemme jännän äärellä.