Tänäänkin on vuosipäivä. Vieläkin ankeampi kuin se edellinen, jos mahdollista. Vuosi sitten meidän viimeinen mäyräkoira muuttii uuteen kotiin – parhaaseen mahdolliseen sellaiseen, hyvään, huolehtivaan ja rakastavaan, mutta pois kotoa kuitenkin. Ensimmäinen mäyräkoira oli muuttanut mummolaan jo vuotta aiemmin alettuaan stressata lapsiperhearkea pahemman kerran, mutta koska koira pysyi perheessä ei sen puuttuminen tuntunut niin pahalta kuin vuoden takainen ero. Tiedän kyllä, että vanhan mäykkyherran kannalta tämä oli paras ratkaisu: Hän saa nauttia rennosta elämästä mökkeillen, uusien omistajansa ”vauvana”, eikä hänen tarvitse lentää ruumassa ympäri Eurooppaa, tyyppi kun hermoili tavallisia automatkojakin. Mutta häntä ikävöidään yhä joka päivä, kaikki pehmolelut nimetään hänen mukaansa, pojat kysyvät voidaanko jutella Skypessä Kurtille.

Yhdeksän karvaisen ja kuraisen vuoden jälkeen elämä ilman koirakaveria on tuntunut vähän tyhjältä. Helpommalta toki, kun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä lyhyistä lenkeistä eikä kaiken muun päälle tarvitse järjestää hoitoa hurtallekin. Mutta koiraihmiset ehkä tietävät sen, että kaikesta vaivasta, matolle oksennetuista siankorvista, kuolasta ja kuorsauksesta huolimatta se on sen arvoista. Täällä olen lievittänyt koirakaipuutani ilmottautumalla vapaaehtoiseksi paikalliselle koiratarhalle, jossa 600 hylättyä koiraa odottaa uutta, tai ehkä ensimmäistä kotiaan. Koiria sijoitetaan yksityisiin kenneleihin, joissa niillä on mahdollisuus ulkoilla ja olla ihmiskontaktissa, aina kun paikallinen löytökoirajärjestö saa koiralle sponsorin, joka kustantaa koiralle 175 eurolla kuussa paikan kennelissä.

Eläintenystävällä ei ole Espanjassa helppoa. Kaikille mahdollisille kotieläimille kanoista poneihin on omat suojelujärjestönsä, mutta muuten luonnonsuojelu on melko marginaalissa. Ylipäänsä ympäristöön suhtaudutaan täällä meillä päin hällä väliä-mentaliteetilla,roskat heitetään mereen tai metsään eikä ekologisuus ole selvästikään mikään korkealle arvostettu ominaisuus täällä. Vaikka härkätaisteluja vastutetaankin, on niitä täällä La Líneassakin luvassa tässä kuussa. Ja sitten on tietysti lemmikkikulttuuri. Kulkukissoja tai -koiria ei kaduilla juuri näy, kiitos siitä kuuluu varmasti näille organisaatioille, jotka poimivat irtolaiset talteen ja alkavat etsiä niille kotia.

Mutta koiria myydään eläinkaupoissa ikkunoissa. Koiria otetaan hetken mielijohteesta, ja moni söpöistä pennuista päätyy kiertoon, kadulle tai pahimmassa tapauksessa tapetaan siinä vaiheessa kun niistä tulee teinejä. Viime viikolla täällä etsittiin hoitajia kuudelle roskiksesta löytyneelle koiranpennulle – näitä ilmoituksia näkee joka kuukausi, useamman kerran. Itse jouduin juuri puuttumaan leikkipuistossa kahden noin 10-vuotiaan lapsen sekoiluun: He tulivat keskellä päivää kuumaan puistoon koiranpennun kanssa, joka selvästi ei ollut Suomen standardeilla edes luovutusikäinen. Pentua riepoteltiin ja roikotettiin mukana esimerkiksi keinussa ja kiipeilytelineellä ja pentu oli aivan kauhusta jäykkänä. Lopulta ilman aikuista puistossa riehuneet sisarukset kyllästyivät mun jatkuvaan nalkuttamiseen ja juoksivat pois pentunsa kanssa, itse jäin nieleskelemään kiukkuisia kyyneleitä ja suremaan pennun kohtaloa.

En tietenkään tarkalleen tiedä, millainen on keskivertoespanjalaisen suhde koiriin. Pääsääntöisesti koirat ovat täällä ystävällisiä ja sosiaalisia, kulkevat paljon vapaana, ja monet tuntuvat suhtautuvan lemmikkeihinsä erittäin intohimoisesti. Mutta itse olen tottunut kotimaiseen kasvattajakulttuuriin, jossa elinikäistä perheenjäsentä ei voi vain käydä ostamassa kaupasta niin kuin maitolitraa. Mulla on vieläkin morkkis siitä, ettei koko elämän kumppaniksi hankittu koira voinutkaan olla osa meidän laumaa loppuun asti, vaikka koiralle etsittiinkin uutta kotia sillä periaateella, että luovumme hänestä vasta kun löydämme paremman paikan kuin mitä meillä on tarjota.

Tilanne on varmasti monimutkainen, sillä korkean työttömyyden maassa kulut koirasta voivat olla yllättävät. Vaikka en millään muotoa hyväksy sitä, miten koiria välillä kohdellaan, en varsinaisesti ihmettele sitä että joku heittää pois kuusi koiranpentua, jotka myöhemmin paljastuivat espanjanmastiffeiksi – roduksi, joka syö vähän varakkaammankin konkurssiin nopeasti. Ei, en puolustele vastuutonta ja julmaa toimintaa, mutta yritän ymmärtää kulttuuria, jossa lemmikkieläimille ei ole samanlaista asemaa kuin Suomessa. Täällä kukaan ei oikein usko sitä, kun kerron että meillä ei ole samanlaista ilmiötä eläinten hylkäämisestä – paitsi kun lisään, ettei pakkasessa kukaan pärjäisikään kadulla.

Vaikka parin tunnin lenkki kerran viikossa ei välttämättä muuta näiden koirien elämää, se tuo itselle tunteen että edes yritän tehdä jotain. Jahka olen taas työelämässä alan varmasti lahjoittajaksi, ja ehkä joskus meidän perhe asettuu yhteen paikkaan niin, että voimme tarjota kodin jollekin tällaiselle ihanalle hylkiölle. Tiedän, ettei koiraa kannata koskaan ottaa vain säälistä, mutta toisaalta oma ”urani” koiranomistajana alkoi näin: Olin lapsena joka joulu ja syntymäpäivä toivonut omaa koiraa, mutta vanhempieni allergian takia se toive ei toteutunut. Sitten 20-vuotiaana, juuri oman kodin ostaneena, villiä ja vapaata sinkkuelämää viettävänä, sain puhelun jossa todettiin että ”jos sinä et tätä pentua ota niin me sitten ammutaan se”. Seuraavana päivänä matkustin viisi tuntia bussilla hakemaan elämäni ensimmäisen oman koiran.

Haluan uskoa, että asenteet muuttuvat täälläkin hiljalleen ja eläimistä pidetään huolta eläkeikään asti. Selvää on, että meille ei tule enää muita koiria kuin rescue-tapauksia, vaikka pienet nakkimakkarat ovatkin hurmaavia. Lohdullista on ollut, että kovasta kohtalostaan huolimatta kaikki tapaamani kodittomat koirat täällä ovat heiluttaneet häntäänsä, suhtautuneet muihin koiriin ja ihmisiin rakkaudella ja jokaisella on toivoa siitä, että heille löytyy vielä paikka sängyn jalkopäästä.