Meillä on enää yhdeksän päivää La Línean lomaa jäljellä, ja ylihuomenna mummi palaa jo etukäteen Suomeen. Koska täällä on meneillään kymmenpäiväiset karnevaalit, säät suosivat yhä ja mulle on tekemistä koulutöissä, kodittomien koirien hoitamisessa ja kotiinpaluun järjestämisessä, ei tällä kertaa mummin lähteminen aiheuta samanlaista henkistä krapulaa kuin viimeksi. Kuitenkin vähän hirvittää, sillä päivät ovat olleet niin helppoja kun seurana on toinen aikuinen, joka kokkaa, vahtii lapsia kun laiska äiti nukkuu päiväunia taaperon kanssa, tarjoaa kaksinkeskistä vapaa-aikaa myös vanhemmille ja tiskaa.

En tituleeraisi äitiäni ihan parhaaksi ystäväkseni, mutta kyllä hän on Käytännön Miehen lisäksi läheisin aikuinen. En edes aloita siitä, miten en selviäisi Suomessa ilman mummin apua, koska en selviäisi. Mummin ansiosta voin opiskella, urheilla, keskittyä välillä lapsiin yksi kerrallaan ja käydä välillä vähän viihteelläkin. Olen kiitollinen kaikille turvaverkon tyypeille, jotka pitävät mut järjissäni ja mahdollistavat vapaahetken siellä, toisen täällä, mutta ylivoimaisesti eniten apua on äidistäni. Hän laittaa ruokaa, käy kaupassa, hän hakee poikia kerhosta.

Mutta sitä käytännön apua enemmän arvostan vielä sitä, että mulla on joku, jolle voin jutella päivisin. Käytännön Mies ei työpäivänsä aikana voi psyykata mua jos lapset käy hermoille tai postiluukusta putoaa joku mielenterveyttä ravisteleva yllätyslasku. Ja kukaan, ei edes lasten isä, jaksa puhua mun lapsistani niin paljon kuin poikien isoäiti. Mummin kanssa me jaksetaan ihailla poikia, huokailla niiden seikkailuille, analysoida niiden syvintä olemusta ja valokuvata ja katsoa sitten niitä valokuvia ihmetellen, miten onkin kolme niin erilaista, kaunista ja ihanaa poikaa. En halua edes ajatella aikaa, jolloin en voisi jakaa poikien jokaista vitsiä, kehitysaskelta tai hymyä ylpeän mummin kanssa.

Mulla ei ole koskaan ollut mitään suuria äitiyskriisejä, ei hirveätä ahdistusta siitä miten selviän tai epäilystä omista kyvyistäni kasvattaa lapsia. En kuvittele olevani täydellinen äiti, mutta tiedän olevani aika hyvä – ja varmasti iso syy tähän äitinä olemisen itseluottamukseen on oman äitini kannustus. Mummi on aina jaksanut tsempata ja kun hän toteaa, että pojat ovat fiksuja, empaattisia ja vahvalla itsetunnolla varustettuja lapsia niin voin ottaa siitä hieman kunniaa itselleni. Meillä on aina ollut läheinen suhde, olen ainoa lapsi ja olemme viettäneet aina paljon aikaa yhdessä – luultavasti Käytännön Miehelle on anoppitraumoja tuplasti enemmän kuin keskivertomiehellä. Niin kuin missä tahansa kiinteässä ihmissuhteessa, on aikoja jolloin toinen ärsyttää tai tulee väärinymmärryksiä, mutta harva ihminen ymmärtää mua yhtä hyvin kuin äitini. Joskus on vähän rasittavaakin, kun en voi vain rauhassa kiukutella ilman, että heti tiedetään mistä tuulee.

Suomessa palaamme taas kolmen sukupolven symbioosiin, kun kalenteri on ihan toivottoman täynnä loppuvuodeksi. Sen jälkeen elämme yhä epävarmuudessa sen suhteen, mitä seuraavaksi tapahtuu – veikkaisin kuitenkin, että mistä vain löydämme itsemme, myös mummi kulkee vähän matkaa mukana. Vaikka pojatkin joutuvat olemaan erossa pitkiä aikoja itselleen tärkeistä ihmisistä, on ollut mieletön onni että ympärillä on niin paljon rakastavia aikuisia lohduttamassa, leikittämässä ja kertomassa elämän salaisuuksia.