Varoitus! Teksti sisältää aika paljon anekdootteja.

Kävin eilen Algecirasissa. Vaikka olen monta kuukautta tuijotellut Gibraltarinlahden yli Algecirasin valoja, olen käynyt siellä vain kerran. Vajaan 120 000 asukkaan kaupunki on jäänyt mulle hieman mysteeriksi, koska noin yleisesti ottaen siellä ei oikein ole mitään. Vilkas satama, josta kulkee rahtilaivojen lisäksi matkustajaliikennettä Afrikan puolelle Tangieriin ja Ceutaan. Ostoskeskus Puerta Europa ja sitä vastapäätä vesipuisto Bahia Park. Sitten siellä on keskusaukio Plaza Alta, jossa oli pienessä mittakaavassa samaa yksityiskohtien ilotulitusta kuin Plaza de Españalla Sevillassa, ja keskusaukiolla kirkko. Siinä se Algeciras oikeastaan olikin.

No, maksoin kuitenkin paikallisbussissa vajaa kolme euroa ja hikoilin 45 minuuttia keskivertosaunaa muistuttavassa nihkeässä kuumuudessa ja pääsin perille tähän ihan uuteen paikkaan. Perillä tapasin ystävän. Vanhan naapurin Itä-Helsingistä, poikien kahden kaverin äidin, joka oli matkustanut treffeille Marokosta. Maailma tuntui kovin pieneltä, kun ihminen, johon olen tutustunut esikoisen vauva-aikoina hiekkalaatikon reunalla, jakaa kanssasi tapaksia eteläespanjalaisessa kaupungissa. Pieneltä, suurelta ja samalta sopivan kokoiselta: Tuttuja löytyy joka paikasta, myös viinilasillisen ja muutaman tunnin kuulumistenvaihdon takia voi matkustaa (jopa toiselle mantereelle!) ja tänään saimme esitellä yhtä kotikaupunkiamme vanhoille naapureille.

Kerroin jo aiemmin, kuinka tapasin paikallisessa jäätelöbaarissa Turussa asuvan espanjalaisen pojan. No, nyt olemme tutustuneet myös hänen turkulaiseen tyttöystäväänsä, joka on saapunut La Líneaan kesätöihin – hämmennys oli molemminpuolinen, kun ilmestyimme pohtimaan jäätelömakuja suomeksi. Suomessa tietysti kaikki tuntevat toisensa muutaman ihmisen kautta ja Facebook yleensä paljastaa yhteydet, mutta omien kokemusteni perusteella allekirjoitan täysin sen ”six degrees of separation”-teorian, jonka mukaan jokainen maailman ihminen voi linkittää itsensä esimerkiksi näyttelijä Kevin Baconiin kuuden ihmisen kautta. Itselleni paljastui aikoinaan Facebookin kautta se, että kouluttajani ja kollegani on Käytännön Miehen isosisko – tavanomainen sukunimi eikä ollut koskaan kummankaan kanssa tullut puheeksi sukulaissuhteet tai työpaikat. Onneksi selvisi ennen ensimmäisiä sukupäivällisiä!

Ulkomailla olen tottunut siihen, että ei ole mitenkään harvinaista tavata hollantilainen, joka tuntee juuri sen ainoan hollantilaisen, jonka tunsit entuudestaan. Väli-Amerikassa kiertäessä törmäsimme eri maissa samoihin tyyppeihin, erityisesti armeijansa jälkeen reissaaviin israelilaisiin ja australialaisiin, ja yhteisiä nimittäjiä löytyi nopeasti. Oma suosikkini yllättävistä yhteentörmäyksistä on interraililta vuodelta 2003 (kyllä, muistelen ihan tosissani 13 vuotta vanhoja tapahtumia!), kun kiersin Eurooppaa vaihtarivuodelta löytyneen amerikkalaisen ystäväni kanssa. Olimme hostellissa Kööpenhaminassa, kun kuulimme yhdestä dormista kovin tutun röhönaurun, norjaksi. Oli pakko kurkata, ja naapurihuoneesta löytyi niin ikään samassa paikassa edellisenä vuonna vaihto-oppilaana ollut norjalainen ystävämme – tämä aikana ennen Facebookkia, jolloin ei noin vain voinut synkronoida sijainteja ympäri maailmaa. Oli mahtavat kaksi päivää kierrellä Tanskaa samalla porukalla, jolla olimme juoneet rommia Karibianmeren rannoilla vuotta aiemmin.

Kun eilen sitten katselin kotia vastarannalta ihan uudesta vinkkelistä, olo oli ympärillä epämääräisesti pyörivistä marokkolaisista ja pienestä eksymisestä huolimatta huoleton ja turvallinen. Ystäviä löytyy melkein joka maasta, yhteisiä tuttuja myös. Jos joskus tapaan näyttelijä Gael Garcia Bernalin, voin kertoa että kun asuimme Meksikossa niin kaverini seurusteli hänen entisen tyttöystävänsä veljen kanssa – ei ihan Kevin Bacon, mutta alle kuudella linkillä löytäisimme varmasti yhteisen sävelen! Ja ystävät, niitäkin voi tavata ihan missä päin palloa tahansa.