Todettakoon heti kättelyssä, että nyt en ole kirjoittamassa mitään ”Tampereen parhaat ravintolat”-postausta. Kyse on enemmänkin siitä kattauksesta, johon kesäkuisella Tampereen-visiitillä tutustuin eikä kovin vertailukelpoisesta otannasta. Esimerkiksi kun luin Meriharakan Tampereen herkutteluista, iski hurja annoskateus ja suoranainen pakko lähteä taas parin tunnin Onnibussi-matkan päähän nautiskelemaan entisen kotikaupunkini kukoistavasta ruokakulttuurista. Suurimman osan vinkeistä olin bongannut Emmi Nourgamin Instan puolelta ja sain vielä omaan Instagramiin runsaasti vinkkejä, etenkin kukkakaaliwingsien osalta (Hoaxin vegaanimättöjä ja vähemmän vegaanisia Siipiweikkoja suositeltiin). Tässä siis meidän aterioinnit:

PLEVNA

Finlaysonin teollisuusalueella iät ja ajat olemassa ollut Plevanahan on osa kulttuurihistoriaa (ja se näkyy myös sisustuksessa, ruokalistassa ja henkilökunnan vaatetuksessa – älkää antako lievän korniuden hämätä!). Plevna oli yksi mun ja isäni kantapaikoista, jossa etenkin talvisin käytiin lämmittämässä sielua ja ruumista ihanalla lohisopalla tai silakkapihveillä. Eläinperäisiin proteiineihin painottuva panimoravintola oli mun ja esikoisen ensimmäinen käyntikohde kun saavuttiin nälkäisinä Tampereelle. Lasten lista on kattava eikä edullisin, ja se koostuu pitkälti perinteisistä nakeista, lihapullista ja kananugeteista mutta hieman paranneltuina versioina. Lapsi otti lehtipihvin, josta piti erittäin paljon – itse en ollut oikein vakuuttunut lihasta joka oli näin leikkausavustajana toimineen näkökulmasta hieman sitkeää. 10-vuotias kuitenkin tykkäsi jopa maustevoista, joten todettakoon että lapsikävijöille Plevna on yhä erinomainen kokemus. Itse söin poikkeuksellisesti kasvisburgerin (eli liki 17 euron annos ”Eevan vegeburger”), ja se ei valitettavasti mennyt ihan maaliin. Ateria oli tuhti, ja oikeastaan voisin olla ruoasta täysin eri mieltä jos se olisi syöty joskus sydäntalvella eikä keskellä kesän toistaiseksi ainoita helteitä. Palvelu oli ihanan tamperelaista ja mutkatonta ja joustavaa, ja lapsi kiitteli erikseen valtavaa limsaa.

VOHVELIKAHVILA

Tunnustan heti, että mulla on henkilökohtaisia kytköksiä Vohvelikahvilaan (siihen Ojakadun pieneen, aitoon, alkuperäiseen ja ainoaan oikeaan ”Vohveliin”) eli olen kovasti puolueellinen. Sen lisäksi söin kuvassakin esiintyvän vohvelin ilmaiseksi, joskaan en näkyvyyttä vastaan vaan kun olin hieman nostellut pakastinta kynnyksen yli, periaatteessa siis raskasta fyysistä työtä vastaan. Mutta asiaan: Vohvelikahvila on ihana. Se oli tuttu instituutio mulle lapsuudessa (kävin ala-astetta vieressä ennen sijainneessa Steiner-koulussa) ja lempipaikkoja jo ennen kuin kahvilan vetovastuuseen siirtyi rakas perhetuttu. Onhan meillä kotonakin vohvelirauta, mutta se ei koskaan maistu samalta kuin Vohvelikahvilassa. Kausivohvelit ovat yleensä varma valinta (sen perinteisen hillovohvelin lisäksi) ja nyt Tampereella ollessani lääkitsin kaameaa kankkustani makealla vuohenjuustovohvelilla, jossa vuohenjuuston, kermavaahdon ja viikunahillon hieman perverssi kolmiodraama vahvisti mut takaisin elävien kirjoihin kun olin ensin monta tuntia luullut kuolevani. Tämä on muuten mitä kätevin taukopaikka jos on liikkeellä lasten kanssa ja jumissa viereisessä Pikku Kakkosen puistossa. Vahva suositus!

MUUSA

Olin nähnyt useammankin somevaikuttajan herkuttelevan Tampereen uudistettuun Olympia-kortteliin perustetun Muusan Bang Bang kukkakaaliwingseillä, ja nämä olivat mun ”pakko saada”-listan ykkösenä. Annos oli saavuttanut mun makunystyröillä jo lähes eeppiset mittasuhteet, eikä tuottanut pettymystä! Herkuttelin lähes koko alkupalalistan läpi kaverini kanssa, joskin tällä kertaa ruokailu oli siirretty Muusan yläkerran ”kattoterassille” ravintola Puutarhaan, joka ei ehkä ole mikään paras optio jos tahtoo keskittyä vain syömiseen mutta on kyllä kiva yhdistelmä erinomaista ruokaa ja kesäistä bileidenvirittelyä. Kun mä olen viimeksi tuossa Satakunnankadulla sijaitsevassa kompleksissa vieraillut se oli vielä vähän nuhjuinen hotelli Pinja, joten ravintolan, kattoterassin ja keikkapaikan luoma kasvojenkohotus teki vaikutuksen. Palvelussa olisi petrattavaa: ymmärrän suosion ja kiireen, mutta etukäteen oli varoiteltu hitaasta ja vähän poissaolevasta palvelusta, ja valitettavasti se piti samalla tavalla paikkansa kuin ruoan erinomaisuus. Mutta siitä ruoasta: tilasimme pöytään mausteisten kukkakaalifrittereiden lisäksi pistaaseilla ja mansikoilla ryyditettyä burratajuustoa, friteerattuja timjami-risottopalloja, nuudelilla ja tofulla täytettyjä kesärullia sekä spelttileipää ja muhammaraa sekä halloum-melonivartaat. Parasta kaikessa oli ihanat soossit, joiden seuraksi olisi suonut tarjoiltavan talon puolesta vähän lisäleipää – nyt nolotti kaapia lautasia lusikalla. Hinta-laatusuhde oli mun mielestä kohdallaan, vaikkei tämä missään nimessä mikään halpa keikka ollutkaan. Kesärullat olivat vähän aneeminen esitys mutta burrata-annos, kukkakaalit ja ne Primavera Arancini-pallot olivat kaikki niin helvetin hyviä että annan anteeksi yhden vähän heikomman (ja silti ihan maukkaan) annoksen. Ehdottomasti uusintakäynnin arvoinen kohde!

VALKOINEN PUU

Keskustorilla sijaistevassa Valkoinen Puu-kahvilassa piipahdin pikaisella aamupalalla kuultuani paikan suussasulavista, amerikkalaistyylisistä kakuista. Luojan kiitos en asu tämän kahvilan vaikutuspiirissä, sillä muuttuisin itsekin ihmisjuustokakuksi jos saisin joka päivä kuolata lasivitriinin herkkuja. Oli kamalan vaikea valita mitä ottaa, joten tylsänä ihmisenä otin sitten kaiken maailman snickerskakkujen ja kesäbritojen keskeltä ihan vaan porkkanakakkua. En haluaisi kutsua mitään ruokaa syntiseksi, koska syöminenhän on iloinen aihe eikä ansaitse tulla sheimatuksi, mutta nämä kakut. Oijjoi. Oli siellä jotain suolaista ja smoothiekin maistui ihan hyvältä mutta herranen aika ne kakut.

PIZZERIA LUCA

Viimeiseksi ateriaksi tällä reissulla jäi kiireessä valittu Pizzeria Luca keskustan Frenckellin aukiolla, joka on muuten saanut joskus arvonimen ”Pohjois-Euroopan paras pizza”. Kehtaan olle tästä kovasti eri mieltä, vaikka paikka itsessään oli sympaattinen, italialaisten pyörittämä ja erityisesti taikinallaan ylpeilevä ristorante. Ehkä meillä kävi vain huono tuuri, kun erityisesti mun Margherita oli sinällään kunnioitettavasti yhtä aikaa sekä palanut että raaka. Valitettavasti se legendaarinen taikina ei päässyt oikeuksiinsa löysänä ja venyvänä purkkana ja vastaavasti, vaikka hiilloksesta pidänkin, niin nyt oli pizzalla liian pahat palovammat. Kun pizzojen hinnat liikkuvat lähempänä kahtakymppiä kuin kymppiä, on odotukset aika korkealla ja nyt lähdettiin lapsen kanssa harmitellen kun ei tajuttu mennä parin korttelin päähän Sitkoon. No, aina ei voi voittaa!