OLIPA KERRAN EPÄKESÄ

Olen valittanut, kuten tapoihini kuuluu, runsaasti siitä että tämä on ollut epäkesä. Voisi tietenkin selittää että miksi. Ihan ensimmäiseksi tekisi mieli osoittaa dramaattisesti ulos: nytkin, keskellä heinäkuuta, lähes 400 kilometriä Helsinkiä etelämpänä, lämpötila on jotain alle viidentoista luokkaa ja vaakasuora vesisade piiskaa paljaita pohkeita. Kesään kuuluu, jos minulta kysytään, se että saan käyttää kerran jokaista hulmuavahelmaista kesämekkoani. On niitä aika paljon, mutta pyyntö ei ole mitenkään kohtuuton. Kesäkuussa koettu hetkellinen helle oli toki ihana, mutta nyt se tuntuu vain petolliselta lupaukselta lämmöstä, jota ei koskaan tullutkaan. Palelen paljon, ja kehoni kaipaisi kovasti sitä kuukauden, jopa kahden ajanjaksoa jolloin aurinko lämmittäisi ihoa (joka totta kai on asianmukaisesti rasvattu) eikä tarvitsisi kääriytyä kevyttoppatakkiin, josta luovuin vasta viikkoja vapun jälkeen.

Mutta kyse ei ole vain keleistä. Enkä oikein tiedä mistä, koska kesähän on ollut monella tapaa oikein mukava. Olemme matkustaneet lasten ehdoilla kotimaassa. Käyneet Muumimaailmassa ja museoissa. Tampereella. Tallinnassa. Turussa. Olemme syöneet omasta pihasta vadelmia ja jopa mansikoita. Olemme grillanneet ja syöneet monta kesäistä ateriaa kuhaa ja uusia perunoita ja mansikkakakkua. Olemme pelanneet tennistä ja niin paljon korttia, että viisivuotias on jo ihan valmis casinolle. Olemme uineet, uimahallissa ja meressä ja järvessä. Minäkin, olen uinut kolmessa päivässä enemmän luonnonvesissä kuin kymmeneen vuoteen sitä ennen yhteensä, vaikka mukaan lasketaan Välimeri, kiitos siitä kesäkuinen Näsijärvi ja yli 25 astetta. Jos lapsilta kysytään, heillä on varmasti ollut vuosisadan kesä. Vuosikymmenen ainakin, joskin siinä sarjassa on vielä toistaiseksi heikosti kilpailua.

P6278643.jpeg

Ja nytkin tässä kirjoittelen iloksenne yhdeksän päivän työretriitiltä Riiasta. Olen käynyt kolmesti Virossakin. Ihan hyviä matkoja kaikki. Silti tämä kesä on sellainen kamala Levottomat-henkinen sivustaseuraajan painajainen kun mikään ei tunnu miltään. Ehkä siksi että viime kesä oli niin upea? Se oli. Kun oli vuoden verran ollut surullinen kun erosin ihmisestä ja Espanjasta ja sitten opettelin elämään yksinhuoltajana ja koko kevät oli pelkkää influenssaa oksennustautia kihomatoja täitä younameitwegotit, niin viime kesä oli sitten henkisesti pelkkää bailandoa. Tuntui, että olin vähän kuin uusi ihminen ja oli seikkailuja, romansseja, auringonnousuja ja -laskuja ja villi ja vapaa olo ja vielä saatiin olla Espanjassakin. Sen rinnalla kalpenee moni kesä, ja kai se pitäisi nyt hyväksyä. Että tämä kesä on tämmönen, se oli semmonen.

Epäkesän hyvä puoli on se, että sen loppuminen ei sureta etukäteen, ei varmaan myöskään jälkikäteen. Koko tämä vuosi on ollut sellainen syvä, pettynyt huokaus, että eipä poikkeuksellisen tylsä kesä ollut mitenkään yllättävä käänne. Olenkin enemmän keskittynyt keräilemään voimia syksyyn: kun täällä katsoo ihmisten toimintaa ja reviiritietoisten pohjoismaalaisten äkillistä intoa tunkea ihokontaktiin, voi olla ihan varma että toinen aalto koronaa koittaa meillekin. Sen lisäksi meillä muuttuu arki mun uusien kuvioiden myötä taas entistä kiireisemmäksi ja samalla luvassa on kuopuksen viimeinen vuosi kunnallisen varhaiskasvatuksen piirissä, kohta meillä on kolme koululaista ja sitten kesälomista vasta kikkailua tuleekin. No, se on ensi kesän murhe se. Mutta varmasti vuosien saatossa tämäkin kesä muistoineen asettuu uomiinsa ja ymmärrän, miksi tuntui tältä ja miksi se ei ollut samanlainen elämys kuin edeltäjänsä. Koska kaikella on takuulla tarkoitus.