Kyllä, me lähdemme – tai palaamme – Suomeen vuoden lopussa.

Tällä viikolla järjestyi oikeastaan kaikki, väliaikainen asunto, lennot. Koulu- ja tarhapaikat ovat työn alla, muuttokuormaa pitäisi kai varata. Olen itsekin ollut vähän hämilläni tästä äkkilähdöstä: tarkoitus oli vielä marraskuun alussa olla täällä ainakin kesään asti ja sitten palata Suomeen, mutta sitten kävi klassisesti ja yksi asia johti toiseen ja pian huomasinkin vertailevani imureita ja varaavani lapsille hammaslääkäreitä. Helsingistä.

Syyt suunnitelmien muutoksiin löytyvät niistä asioista, jotka olen aina tietoisesti jättänyt blogissa hieman pimentoon, ja siellä ne pysyvät jatkossakin. Kyseessä olikin enemmän sattumien sarja, jonka takia tuntui järkevämmältä hoitaa lähtö nyt ryminällä alta pois. Olen oikeastaan helpottunut, koska tämän ansiosta voimme ensi kesänä viettää monta viikkoa täällä Espanjassa ilman, että joudun samalla suorittamaan näitä lähtöjärjestelyitä. Nyt lyhyen varoitusajan ansiosta olen ollut yllättävänkin tehokas. En ole kovin innoissani siitä, että luvassa on lisää lentämistä, mutta rehellisyyden nimissä se ei ole ollut tässä myllerryksessä ensimmäinen murheeni. Sen lisäksi Helsingissä elämä muuttuu ekologisemmaksi kertaheitolla: olen tylysti ilmoittanut lapsille, että en kotona enää kokkaa erikseen heille liharuokaa, meillä ei ole enää autoa, ja tulemme asumaan todella tiiviisti.

Vaikka päätös palata oli pikainen, se oli lopulta ainoa oikea.  Olen surrut suunnattoman paljon lähtöä, niin paljon kuin tiedänkin sen olevan se paras vaihtoehto. Olen kulkenut päiväkausia aurinkolasit päässä – sateista huolimatta – koska mikä tahansa on saattanut laukaista tunnereaktion, joka yleensä siis on ollut holtiton itku. Kaikesta kitinästä huolimatta minä pidän tästä paikasta kovin paljon, etenkin näistä ihmisistä täällä. Lapset ovat olleet koko ajan kartalla siitä, mitä tapahtuu, ja suhtautuneet asioihin miellyttävän pragmaattisesti. Heistäkin on kurja lähteä, mutta he näkevät juuri ne hyvät puolet ”kotiinpaluussa”. Sen ansiosta pystyn itsekin keskittymään juuri siihen positiiviseen, joka Suomessa odottaa. Ja me pääsemme tänne takaisin. Ja kyse on lopulta menetetystä puolesta vuodesta, koska emme me tänne loppuelämäksi olisi koskaan jääneetkään. Yritän lohduttaa itseäni sillä, että kesällä se vasta olisi ollut kamalaa, kun olisimme vielä entistäkin kiintyneempiä koulukavereihin, kotikulmiin, koirapuiston tuttuihin ja kahviloissa istumiseen. Nyt oranssit metrot, jäyhät suomalaiset ja hyvin organisoitunut arki ovat vielä tuoreessa muistissa.

Tämä postaus oli jonkinlainen vastaus niihin yllättävän moniin yksityisviesteihin, joita olen viime viikkoina saanut. Onhan tämä vähän tällainen odottamaton käänne meidän muuten varsin tylsässä tarinassa, vaihtelua vanhempien WhatsApp-ryhmistä valittamiseen. Blogista on tullut oikea surkeiden lähtöjen kiintopiste, jossa ensin kipuilin lähtöä Espanjaan oikein urakalla, ja nyt olen yhtä lailla tuskaillut tunteiden kanssa kun pitääkin palata Suomeen. Tai ei Suomeen palaaminen tunnu pahalta, La Línean jättäminen kyllä. Kaiken alla muistan kyllä edellisestä maanvaihdosta, että siinä missä oma elämä tuntuu hetkeksi olevan pelkkää luopumista, muiden elämä jatkuu ja tämä ei oikeastaan ole mitään kovin kummallista. Ihmiset muuttavat kaiken aikaa. Ja kun sitäkin on kautta rantain kysytty, että kaduttaako, niin voin sanoa että non, je ne regrette rien.