MATKALLA ISÄN KANSSA

Täällä Espanjassa ei, eikä edes naapurin puolella Iso-Britanniassa, vietetä tänään isänpäivää, mutta en ole voinut välttyä huomaamasta että Suomessa kyllä juhlitaan tänään isiä. Niinpä käytän tilaisuuden hyväkseni; omat lapset ovat isänsä kanssa pelaamassa rugbya ja syömässä Mäkkärissä, ja saan blogata rauhassa. Omasta isästäni, jonka kuolemasta tulee kohta yhdeksän vuotta – luultavasti koko elämäni suurin suru, katkeransuloinen muisto jossa on paljon ikävää, ripaus katkeruutta kun isäni elämä päättyi aivan liian aikaisin, kiitollisuutta 24 yhteisestä vuodesta ja monista seikkailuista, ja surua, joka ajan kanssa on muovautunut sellaiseksi sumuverhoksi joka on yhteisten muistojen yllä, ei kuitenkaan niitä himmentäen vaan enemmänkin muistuttaen niiden vaalimisesta. Ja juuri siksi onkin hyvä hetki muistella sitä, mikä mahtava matkaseuralainen isäni olikaan, miten hyviä seikkailuita hän oli nuorena kokenut ja niiden myötä inspiroi muakin jo aika varhain pakkaamaan reppuni ja lähtemään rohkeasti kohti tuntematonta, ja kuinka hän myös otti mua mukaan omille reissuilleen ja opetti kunnioittamaan muita kulttuureita, erilaisia tapoja ja ymmärtämään historiaa.

Lapsuudenperheessäni matkustimme paljon yhdessä, olimme loistava kolmikko; kiersimme autolla Eurooppaa kun olin 5-vuotias, reissasimme Yhdysvalloissa ja kävimme kaupunkilomilla. Olen kiitollinen siitä, että näihin matkoihin oli mahdollisuus. Paitsi että oli rahaa, se vaati tietenkin sen että vanhempani halusivat viedä minua maailmalle. He matkustivat paljon myös kaksin, ja olen kummankin vanhempani kanssa tehnyt paljon matkoja kahden kesken. Aikuisenakin olen pitänyt heitä parhaana mahdollisena matkaseurana. Rakastamme kaikki kolme ruokaa ja hyviä ravintoloita. Äitini kanssa lorvimme museoissa, isäni taas halusi aina tutustua alueen menneisyyteen ja historiallisiin paikkoihin. Tutustumme mielellämme kaupunkeihin ensin kiertoajelulla, jolloin bussin kyydistä hahmotamme kulmat paremmin, ja sen jälkeen kilometrejä kaihtamatta kävelemme ympäriinsä, aamusta iltaan. Toivon, että omat lapseni haluavat matkustaa kanssani silloinkin, kun ovat aikuisia.

Matkustimme isäni kanssa paljon kaksin. Hänen työnsä vaativat usein vähän reissaamista, ja monesti hän valitsi minut matkaseurakseen. Yhtään kehumatta itseäni liikaa, olen ollut jo nuorena varsin itsenäinen matkakumppani, joka on jäänyt tyytyväisenä hotellihuoneeseen kylpemään ja syömään herkkuja kirjan kanssa jos isälläni oli työmeno. Olen kyllä kulkenut niissä menoissakin mukana, yleensä vain nauttien aikuisseurasta ja jännittävistä keskusteluista, jotka eivät kyllä yleensä ole aivan sopineet korvilleni… Ainoana lapsena olin vähän pikkuvanha, ja toisaalta 90-luvulla näiden asioiden kanssa ei oltu ihan niin just. Nykyään luultavasti festareille, aikuisten illanviettoihin tai ruokaravintolaan iltamyöhäisellä raahattuja lapsia paheksuttaisiin (eikä syyttä), mutta itse muistan nämä ajat vain hauskoina, jännittävinä ja kiehtovina. En muista koskaan sanoneeni ”ei” reissukutsulle.

 

Kävimme isäni kanssa yhdessä ainakin Lontoossa, jossa isäni luovutti jossain vaiheessa vaatekaupoilla mukana kiertelemisessä ja siirtyi itse lukemaan sanomalehtiä pubiin. Kiersimme British Museumia kunnes aika loppui kesken, ja kävimme kaikissa hänen lempiravintoloissaan. Yhtenä iltana isäni lähti tapaamaan ystäviään toiseen kaupunkiin, ja minä pyörin yksin Lontoossa shoppailen, syöden ja tietenkin nauttien hotellihuoneen kylpyammeesta. Kävimme myös ruotsinlaivalla kun olin nuorempi, joskin en millään muista mitä muuta teimme kun söimme pitkällä kaavalla à la cartessa ja arvostelimme annoksiamme. Suomessa festareiden lisäksi lensimme kerran Kittilään yhdeksi yöksi johonkin asiakastapahtumaan; näin jälkikäteen ajateltuna äärimmäisen epäekologista ja vähän nousukasmaista mutta siitä jäi monta sisäpiirinvitsiä meille. Totesimme myös, että suuntaamme matkamme jatkossakin etelään, sillä kaksi kaupunkilaista tärisi liian kevyessä talvivarustuksessa tuntureilla ja kirosi kaunista pakkaspäivää etsien vain lähintä after ski’tä.

Viimeiseksi yhteiseksi ulkomaanmatkaksemme jäi reilu viikon mittainen matka Etelä-Afrikkaan. Se oli isäni pitkäaikainen haave, ja olen ikuisesti kiitollinen että sain olla sitä toteuttamassa, alle vuosi ennen hänen kuolemaansa. Se oli onnellinen matka, jolloin emme vielä tienneet mitään syövästä tai siitä luopumisentuskasta, mitä olisi edessä. Kävimme erilaisilla retkillä, puhuimme läpi elämää ja söimme. Voi miten me söimmekään. Yksi parhaista aterioista oli todellinen yllätys, niin kuin usein käy, Waterfront-turistialueella ostoskeskuksessa. Olimme palanneet joltain retkeltä ja päätyneet etsimään ruokapaikkaa, hyvin nälkäisinä ja hyvin kiukkuisina. Kun kaksi vaakaa yrittää valita ravintolaa, saattaa se arpominen ajaa hulluksi. Lopulta päädyimme, äkäisinä ja nälkäisinä, lähimpään aukiolevaan paikkaan, jossa tilasimme pöydän täyteen erilaisia herkkuja – osa paikallisia, osa välimerellisiä. Lopulta olimme niin täynnä, ettemme voineet kuin nauraa sille mikä iloinen yllätys ravintola oli vaikka se näytti vain ostoskeskuksen vähän paremmalta paikalta, ja kuinka emme ehkä eläissämme ole olleet niin ähkyssä. Muita hyviä ruokamuistoja siltä matkalta oli mm. Mama Africa sekä Col’Cacchio, sekä lukuisia pieniä paikkoja joiden nimiä en enää muista lähes kymmenen vuoden jälkeen.

Isäni kuolemassa on surettanut etenkin sen, mitä kaikkea jäi kokematta. Miten ironista, että hän haaveili aina siitä että pääsisi Gibraltarille! Nyt kun täällä Gibraltarin kupeessa on, en aivan tiedä miksi hän siitä kukaan unelmoisi, mutta hän piti paikoista joihin liittyi jonkun loppu ja uuden alku; esimerkiksi Hyväntoivonniemi Afrikan lounaiskärjessä, ja varmasti Gibraltarilla häntä kiinnosti kahden mantereen kohtaaminen. Hän rakasti Istanbulia, eikä varmasti vähiten juuri siksi, että myös siellä kaksi maanosaa tapasivat toisensa. Meiltä jäi kokematta Istanbul yhdessä, ja monen monta muuta paikkaa. Vieläkin monissa paikoissa huomaan ajattelevani, että tämä pitäisi näyttää isälle, tai kylläpä mun isä pitäisi tästä. Tai kun tulee kommelluksia, mietin, miten hän nauraisi rehevästi tällekin tarinalle. Ehkä hän nauraakin jossain, mistä sitä tietää.