Kun olin kaksikymppinen ja tiesin paitsi elämästä myös lastenkasvattamisesta k a i k e n , näin ruokakaupassa vähän väsyneen oloisen äidin kahden lapsen kanssa. Nuo kirkassilmäiset, viattomat, tiedonjanoiset ihmistaimet kyselivät äidiltään paljon ihan hyviä kysymyksiä. Mistä makkara tulee, miksi toi setä laittoi banaaneja pussiin punnitsemisen jälkeen, mitä tapahtuu jos tulee sähkökatkos. Ai että, koska olin niin tietäväinen teki suorastaan mieli mennä vastaamaan lapsille. Mutta mitä se vähän väsyneen oloinen äiti teki? No ärisi niille että olkaa nyt edes hetki hiljaa, ei täällä kuule edes omia ajatuksiaan. Minä pyörittelin silmiäni paheksuvasti: sinun pienet uteliaat lapsosesi vain tahtovat oppia uutta ja sinä et halua laajentaa heidän ymmärrystään!

Ja sitten kului sellainen kymmenen vuotta ja huomasin itse, että kuunneltuani päivässä noin kahdeksan tuntia putkeen ”minkä takia?” kysymyksiä, jotka toistuivat niin kauan kunnes oltiin päästy abstraktiotasolle ja atomeihin ja viiden minuutin päästä ne aloittivat sen aivan saman jankkaamisen alusta niin musta tuli se äiti joka suorastaan rukoili: antakaa mulle edes vartti ilman tyhmiä kysymyksiä. Koska vaikka joku joskus muuta väittäisi, on olemassa tyhmiä kysymyksiä. Tosi tyhmiä. Kuten esimerkiksi esikoisen harrastamat jatkuvat kauhuskenaariot. Entä jos meidän päähän putoaa nyt meteoriitti? Entä jos tässä olisikin tulivuori? Entä jos olisinkin mustekala? Nii-in, entä jos.

Oi että mä tarvitsen aikuista seuraa. Sellaista, joka kysyy ihan aidosta kiinnostuksesta eikä siksi, että jäi vaan levy päälle. Yksi parhaita asioita äitiydessä on ehdottomasti opettaa omia lapsia ja selittää heille maailman suuria ihmeitä ja joskus olla mukana, kun pieni ihminen kokee jotain aivan uskomatonta ensimmäistä kertaa. Mutta sitten on nämä päivät, kun kymmenen tunnin ajan saa vastata kolmella eri ikätasolla kysymyksiin, jotka yleensä käsittelevät sellaisia asioita joiden läpikäyminen lapsentasoisesti edellyttäisi multa viinipulloa ja lapsilta sitä, että ne oikeasti istuisivat kuuntelemaan vastauksen eivätkä vain toistaisi ”miksi” ennen kuin olen päässyt ensimmäisen lauseen loppuun.

Olen pahoillani, sinä vähän väsynyt äiti S-Marketissa. Jos olisin tiennyt, että olet jo vastannut tarpeeksi monta kertaa samoihin kysymyksiin, olisin armahtanut sinua. Käyttänyt sitä vastausta, joka on vanhempien etuoikeus: SIKSI. En ainakaan olisi pyöritellyt silmiäni ja päivitellyt sitä, miten et jaksanut jakaa elämänkokemustasi rakkauden hedelmien kanssa. Nyt olen viisaampi.