MUTSI MARKKINOILLA

Se on taas yours truly raportoimassa HopLopissa, missä kymmenet syysloman ryydyttämät vanhemmat istuvat katatoonisessa tilassa läppäriensä kanssa toivoen, että tämä viikko on pian ohi. Olen muuten sitä mieltä, että jos suunnittelee perheenlisäystä olisi hyvä ensin viettää puolipäivää jossain tällaisessa sisäleikkipuistossa tutkailemassa sisintään, että ihanko oikeasti haluaa noin viiden vuoden ajan viettää vapaaehtoisesti näin lomapäiviään. Yllättävän moni meistä on kuitenkin valinnut tämän 18 vuoden riemuloman, itsekin vielä pari kertaa uudestaan senkin jälkeen kun oli selvinnyt, että seuraavan kerran sunnuntaiaamut olisi Netflix & chilliä joskus vuonna 2036.

Tänään tulin horisemaan teille taas Tinderistä. Tuo lempiaiheeni tältä vuodelta, loputon empiiristen kokeiden virtuaalinen kenttä, romantiikannälkäisten Wolt, toisinaan taas melkoinen Mordor. Nimittäin ensin hieman itseäni nuorempi sinkkuäiti Iida kirjoitti  Iidan matkassa-blogissaan siitä, kannattaako sinkkuäidin erikseen kertoa jälkeläisistään, ja sitten Kolmistaan-Karoliina kommentoi omalla kirjoituksellaan aihetta. Olen itse nyt swaippaillut (pääasiassa vasempaan) nyt seitsemän kuukauden ajan, joskin kiitos Tinderin olen voinut pitää sovelluksen poissa päältä jo parin kuukauden ajan. Olen siis omasta mielestäni varsin pätevä kokemusasiantuntija mitä tulee yksinhuoltajaäidin markkina-arvoon ja siihen, kuinka suorasanaisesti omasta perhestatuksestaan kannattaa kertoa.

Todettakoon, että itse olen paljastanut kortit heti kättelyssä. Profiilitekstissä ei ole lukenut tarkemmin lasten määrää eikä sukupuolta, mutta olen kyllä antanut ymmärtää, että heitä on, ja heitä on enemmän kuin ehkä se klassinen kaksi. Monet ovat tulkinneet kiertoilmaisuni niin, että lapsia on yhden pikkubussin verran joten oikeastaan kolme onkin ollut usein positiivinen yllätys. VAIN kolme! Toimiva taktiikka millä tahansa elämän osa-alueella, laskee vaan odotukset alas ja sen jälkeen kaikki onkin iloista yllätystä. Vaikka olen myös tehnyt selväksi, että en halua kotileikkiä vaan etsin lähinnä aikuista seuraa itselleni, on lasten olemassaoloa kuitenkin aika vaikea piilotella. Sen lisäksi en oikein usko, että olisin ihan samalla aaltopituudella ihmisen kanssa, joka kategorisesti vihaa lapsia (tai yksinhuoltajaäitejä, näitä on tullut muutama vastaan ennen kuin olen nopeasti vetäissyt vasemmalle).

Tässä tietenkin vaikuttaa vähän ikä: karkeasti arvioituna puolet Tinderissä pyörivistä yli kolmevitosista on toisella kierroksella (tai sitten periaatteellisesti perheettömiä, mikä on aivan yhtä okei). Oikeastaan se on mun mielestä ollut monella tapaa parasta tässä vaiheessa, sillä kun on kerran tai pari ottanut siipeensä suhdepuolella, on yleensä rehellisempi, tuntee itsensä paremmin ja myös tietää, mitä haluaa. No itse en tietenkään ole vielä mikään mestari noilla kolmella osa-alueella, mutta huomattavasti paranneltu versio siitä mitä olin edellisen kerran sinkkuna viime vuosikymmenellä. Lähes aina matchien kanssa tulee käytyä läpi henkilöhistoriaa ja on ihan luonnollista, että siihen kuuluu entisiä kumppaneita ja joskus niitä lapsia – itse yleensä puhun mielelläni jostain muusta kuin siitä, mitä kullannuppuni ovat tehneet, mutta on päiviä jolloin on pakko purkaa vanhemmuusangsteja ja silloin on kiva, että pöydän toisella puolella istuu joku joka suunnilleen ymmärtää etten ole aivan tosissani kun suunnittelen lasten sulkemista perunakellariin. Tämän takia huomaan, että yleensä ottaen todennäköisyydet tykkäyksille kasvavat kun näen esittelytekstissä maininnan lapsista (emojeita ei lasketa, koska emojimiehet ovat automaattisesti pelattu ulos).

Olen tänä vuonna käynyt treffeillä kuuden eri tyypin kanssa, ja olenkin hehkuttanut kaikille aiheesta kiinnostuneille sitä, että jokainen tyyppi on ollut tosi kiva. Normaali, hauska, tervejärkinen. Joidenkin kanssa juttu on jäänyt yhteen kohtaamiseen, toisia olen tavannut useammin. Mutta kuultuani kaverien kokemuksista kuinka esim. Tinder-treffikumppani on vajonnut psykoosiin kesken yhteisen illallisen niin tuntuu, että olen vähintäänkin voittanut jossain tinderpajatsossa (ihan lottovoittajiin en viitsi itseäni verrata). Matcheissa on ollut muutama vähän kirvesmurhaajavibaa välittävä kaveri (esimerkiksi Espanjassa itseään miljonääriksi kuvaillut heppu, joka halusi kyydittää minut vuorilla sijaitsevaan taloonsa viikoksi mutta ei halunnut kertoa oikeaa nimeään…) mutta vieläkään vastaan ei ole tullut yhtään dickpiciä, passiivis-aggressiivista naisvihaajaa tai fanaattista stalkkeria (pettymys!). Luulen, että osittain tämä tuuri selittyy raivorehellisyydellä, jota olen harrastanut omalta puoleltani. Tai sitten tämä on vain moukantuuria ja kun seuraavan kerran avaan sovelluksen siellä on kaikki karmeimmat kliseet vastassa.

SYYSLOMA STADISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Okei, jos olen aivan rehellinen niin ensi viikko hieman jännittää: keskelle työkiireitä ilmestyi jostain kummasta viikoksi kiinni menevät koulut ja lempeästi painostava päiväkoti, jossa vihjailtiin erityisjärjestelyillä ja lapsen kaipuulla lomaan. Olen kyllä sitä mieltä, että lapset tarvitsevat ja ansaitsevat myös lomansa, vaikka yritin vähän mutista että meillä on sairasteltu niin paljon että varmasti yli puolet vuodesta vietetään kotioloissa. Mutta syysloma saapui, ja ei auta kuin keksiä tekemistä. Kokeiltiin viikonloppuna ihan testimielessä olla puolipäivää pelkästään kotona ja se oli niin traumaattista, että olen täyttänyt maanisesti kalenteria eri ohjelmanumeroilla.

Maanantaina menemme leffaan. Koska lapset ovat jo nähneet Toy Story 4:n, joka kuulemma oli hyvä (tämän tarkempaa arviota ei ollut valitettavasti tarjolla), on vuorossa nyt Late Lammas – Farmageddon. Nimi naurattaa jo tarpeeksi, joten tämän on koko perhe hyväksynyt. Mun roolini elokuvissa on kyllä nykyään lähinnä nukkua päiväunet ja sen jälkeen hieman häpeillen selittää lapsille etten juuri nyt osaa nimetä lempikohtaustani. Aiomme mennä myös HopLoppiin, taas, sillä olimme siellä eilenkin. Ja olin kaukaa viisas ja ostin alle kympin maksavan paluulipun: nyt kun kuopuksella on taas yksien HopLop-synttärien jäljiltä kuukauden ilmainen sisäänpääsy, veljet pääsevät periaatteessa puoli-ilmaiseksi kun ostamme käynnin aikana puoleen hintaan seuraavan sisäänkäynnin, joka on käytettävä kuukauden aikana. Oikeasti sisäleikkipuistojen infernaalinen äänimaailma, tahmeat lattiat sekä tuliaisiksi tarttuvat lintuinfluenssat eivät ole se tapa, jolla kaksikymppisenä kuvittelin vapaani viettäväni, mutta kun täytyy saada töitä tehtyä niin HopLop on aika luottovalinta. Hyvä wi-fi löytyy, A-oikeuksia odotellessa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hesarista löytyi juuri kattava listaus siitä, mitä kaikkea kivaa Helsingissä on tarjota. Mullakaan ei ole mitään sisäpiiriläisen vinkkejä jaettavaksi: meillä on hektisen syksyn osalta jäänyt näkemättä näyttelyt (lapsia kiinnostaisivat varsinkin Taidehallissa Ugo Rondinonen klovnit ja uusintavisiitti Teatterimuseoon, mua taas Michael Jackson-teemainen On the Wall-näyttely Emmassa) enkä muutenkaan ole nyt ollut varsinaisesti lastenkulttuurin aallonharjalla. Olen luvannut esikoiselle laatuaikaa kaksin Luonnontieteellisessä museossa, mutta voi olla että syysloma ei ehkä ole paras hetki nyhjäillä siellä: museossa järjestetään melkein joka päivä ohjelmaa kuten eriskummallisten eläinten piirtelyä.

Ja ei ole postausta, jossa en vähän purnaisi hintatasosta: Lapset hinkuaisivat hulluna Linnanmäen Valokarnevaaleille, sillä Lintsi on vielä ensi viikon auki arkena neljästä kahdeksaan. Keväällä testasimme taas ilmaislaitteet, ja ne eivät enää herättäneet suuria riemunkiljahduksia, joten rannekkeet olisivat pakollinen investointi. Mutta meille neljälle (pituushaitari 117-178cm) olisivat melkein 170 euroa, ja siihen kaikki herkut ja narunvedot päälle. Kaipaan niitä aikoja, kun esikoinen oli 40 senttiä lyhyempi ja Lintsillä oli vielä tuollainen pienemmille, ei kovin hurjille kävijöille parikymppiä maksanut Miniranneke.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onneksi Helsinki on täynnä kaikkea hauskaa ilmaiseksi tai ainakin tosi halvalla. Uimaan mennään varmasti: mun mielestä paras uimahalli Helsingissä on ehdottomasti Vuosaari, jossa on kolme eri lastenallasta, iso liukumäki ja runsaasti tilaa. Mäkelänrinne on hauska, tosin siellä on niin hyvä kahvio että emme yleensä pääse pois pysähtymättä Uppo-Pullassa munkilla ja kaakaolla. Useampana päivänä aiomme ylittää tien ja suunnata Pokemon-jahtiin Herttoniemen Kartanonpuistoon, joka on juuri maksimaalista eräjormailua meikäläiselle. Liikunnallisista kohteista yksi suosikeistamme on Korkee, ja se on auki syyslomaviikolla kello 12-18. Itse aion mennä pyörähtämään myös ekaa kertaa elämässäni Iloveme-messuilla, jonka jälkeen toivottavasti olen uudestisyntynyt oikeana lifestylebloggaajana ja voin jakaa smoothiereseptejä ja tyylivinkkejä. Älkää kuitenkaan pidätelkö hengitystänne.

Helsinki on oikeasti ihana. Rakastan tätä kulttuurin ja tekemisen ylitarjontaa, vaikka se joskus aiheuttaakin fomoa ja paineita ehtiä jokaiseen rientoon. Kun olen elementissäni selostaessani lapsille renessanssin naisihanteista tai mannerlaattojen liikeistä, tarjoaa Helsinki siihen hyvät puitteet. Puhumattakaan kirjastoista, kahviloista ja esimerkiksi Lasten kaupungista – juuri tätä ikävöin Espanjassa, kun rantakiintiö tuli täyteen ja muuta tekemistä ei ollut kuin juoda kahvia ja jahdata puluja kaupungin keskusaukiolla. Ikävöin totta kai sitäkin, mutta silti, halaan henkisesti Helsinkiä, tätä ihan mahtavaa paikkaa asua lasten kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LOPPUUKO LIHA?

Tällä viikolla olen lähinnä pakannut, purkannut ja sitten pessyt kädenjälkiä seinistä vanhassa asunnossa noin 120 senttimetrin korkeudelta. On ollut hauskempiakin viikkoja, mutta jos nyt ei sitten muuttaisi vähään aikaan, vaikka edes vuoteen. Mutta siinä lattialistoja rapsutellessa olen ehtinyt kuunnella yhden äänikirjan, mikä sinällään on nostanut tämän loppusiivouksen lähes sellaiseen ”oma aika”-kategoriaan. Kuuntelin Suvi Auvisen (jonka ehkä mielenkiintoisin sosiaalinen media on Twitter) kirjan Lihan loppu, joka käsittelee lihansyönnin historiaan, nykyhetkeä ja ennen kaikkea tulevaisuutta. Kirja on kriittinen ja kyllä se on kirjoitettu selvästi salaatinvihreiden lasien läpi, joskin mitään ääripäitä ei tässäkään asiassa ole olemassa: lihantuotannon ympäristövaikutuksista on ihan selvää näyttöä eikä se suomalainenkaan liha ole mikään ilmastoteko.

Mä olen aina ajatellut olevani hyvien puolella tässä hommassa, koska en ole 22 vuoteen syönyt mitään millä on jalat. Tai jalka, eli esimerkiksi etanoita. Ruokavalioon kuuluu kalaa (lähinnä niinkin tylsässä muodossa kuin tonnikalana tai kalapuikkoina) ja kananmunia useamman kerran viikossa, maitotuotteita suunnilleen saman verran. Lapsille en kotona kokkaa juuri lihaa, mutta koska poikien mummi usein vastaa lasten ruokahuollosta, kyllä meillä välillä tehdään kanapastaa tai lihapullia. Koulussa ja päiväkodissa lapset saavat valita itse mitä syövät, ja toivon vain että tämä mun kasvissyöntihapatukseni joskus alkaa tuottaa hedelmää. Eilen illalla esikoisen kanssa käytiin pitkä keskustelu siitä, syödäänkö jossain koiria ja onko se okei – oli pakko muistuttaa 9-vuotiasta maailman raadollisuudesta ja siitäkin, että itse asiassa siat ovat varmasti viisaampia otuksia kuin meidän Tassu, enkä itse pidä minään moraalin merkkinä että erottelee eläimiä sympaattisuuden perusteella syötäviin ja silitettäviin.

Lihan loppu kuitenkin oli isku avokämmenellä. En ole kauhean reilu tyyppi, koska ihan itsekkyyttäni en ole vieläkään ollut valmis luopumaan kananmunista ja kermasta ja voista ruoanlaitossa. Vaikka meillä ei maitotuotteita muuten juuri käytetä, en keksi kovin montaa ateriaa jonka osaisin valmistaa ilman juustoa, puhumattakaan että korvaisin leivonnassa kananmunat kikhernevaahdolla. Eikä mulla oikeasti ole mitään hyvää, tarkastelua kestävää perustelua tälle koska kyse on vain makutottumuksista, laiskuudesta ja rutiineista. Kirjassa käsiteltiin esimerkiksi vuohenjuuston ikävää tuotantoprosessia (mihin kuuluu vuohien lyhyt ja ei-kovin-hohdokas elämä, mikäli niille ei ole ole käyttöä lypsettävinä) ja ajattelin että nyt baby steps, jätän lempiherkkuni vuohenjuuston jatkossa pois lautasilta. Mutta eihän sitä muuta juustoa tehdä yhtään sen eettisemmin. Tai ehkä jossain tehdään – pitäisi vaan nähdä vähän vaivaa ja etsiä.

Lihan loppu kirjana on todella mielenkiintoinen ja mielestäni kuuluu luettavaksi kaikille, ruokavaliosta riippumatta. Toki siinä oli sellaista kirjailijan (joka mm. on Vegemessuja pyörittävän yrityksen johdossa) hypetystä, jota en tunnistanut vaikka elänkin melkoisessa vihervassarikuplissa. Joitain haastateltavia teki mieli vastavuoroisesti läpsiä korville, esimerkiksi vähemmän yllättäen MTK:n edustajaa tai toimittajaa, jonka mielestä metsästys on puolusteltavissa koska metsään meneminen on niin työlästä ja koko touhu vähän tylsää (itselläni ei ole kovin vahvaa mielipidettä metsästystä vastaan, mutta huonoja argumentteja en oikein kestä). Vaikka keinolihan laboratoriotuotanto ei varsinaisesti ole ennen kiinnostanut, niin siitäkin opin paljon uutta. Ylipäänsä kirja sai peilaamaan paljon omia mielipiteitä sellaisiin ruokailuun liittyviin tapoihin ja tottumuksiin joita ei muuten koskaan ymmärtäisi kyseenalaistaa.

Toivon hartaasti eläväni nähdäkseni päivän, jolloin nykyisenlainen tehotuotanto on ajettu alas – vaikka se tarkoittaisi sian, broilerin ja naudan sukupuuttoa kuten kirjassa ennustettiin. Oma kasvissyöntini alkoi kokemuksesta maitotilalla, jossa eläimiä kohdeltiin hyvin ja arvostaen. Silti se tuntui väärältä. Perjantaina hain ensimmäisen kerran ruokaa REKO-lähiruokarenkaan kautta: perunaa ja omenamehua suoraan tuottajalta, kalaa suoraan kalastajalta ja kananmunia suoraan kasvattajalta. Kotona olemme nyt sopineet, että porsaanlihaa tai broileria ei meille enää osteta, vaikka se väsyneenä ruokakaupassa tuntuukin usein takuuvarmalta tavalta saada nirsoilijat ravittua. Mutta en tiedä voinko enää ostaa edes niitä vapaan kanan munia, kun olen lukenut kanojen kohtalosta: munittuaan itsensä loppuun kanat kaasutetaan kuoliaiksi ja jauhetaan turkiseläinten ruoaksi (lähteenä tämä artikkeli sekä luonnonvarakeskuksen asiantuntijat, jotka kertovat siitä kuinka epäluonnollisen lyhyen elämänsä päätteeksi kanat jauhetaan yleensä oman kanalansa pihassa hiilidioksitainnutuksen jälkeen kontissa). Eihän tässä nyt ole mitään järkeä.

BALKANIN KUTSU

Jotain ensilumen tapaista jäätävää rähmää satoi tänään taivaalta (kun pyöräilin, minä hullu!), ja aloin heti kaivaa kalenteria esiin. Ensi kesästä ei ole vielä kauheasti tietoa, mutta jotain suunnitelmia on jo alettu lyömään lukkoon. Melko varmasti pojat viettävät taas pitkän loman San Pedrossa, ja luultavasti leikin siellä marbellalaista eliittirouvaa itsekin muutaman päivän. Jos kaikki menee hyvin niin ehkä ehdin taas nähdä vilauksen La Líneaa ja feriaa ja Gibraltarinvuoren, ja on tässä nyt väläytelty mahdollisuutta piipahtaa Portugalissakin.

Yksi asia kuitenkin alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä: kun olen leikkinyt lentokummia lapsille ja jättänyt heidät isänsä hoiviin, lähden luultavasti maata pitkin kohti Bosniaa. Olen haaveillut matkasta Vukov Konakiin siitä saakka kun eräs parhaista ystävistäni vietti siellä muutaman kuukauden ja tuli takaisin rakastuneena rauhalliseen elämäntapaan, Balkanin vuoristomaisemiin, persoonallisiin seikkailijoihin joita oli Vukov Konakissa tavannut ja myös Sarajevoon. Kohde alkoi siis kiinnostaa jo ennen kuin törmäsin suomalaiseen Nepuun, joka paikallisen miehensä kanssa pyörittää tätä pientä lepopaikkaa vuorilla, erinäisissä ulkosuomalaisten ryhmissä.

Kommentoituamme aikamme toisillemme ja huokailtuani sitä, miten tuollainen vähän oman mukavuusalueen ulkopuolella sijaitseva kohde taas kiinnostaisi (mukavuusalueella viittaan siihen, ettei aamulla tarjolla olekaan churroja ja kauramaitocappuccinoa vaan ehkä vähän tällaiselle kermapersekaupunkilaiselle eksoottisempi ympäristö) alkoi tapahtua. Nyt näyttää siltä, että minä ja One glass of milk, please-blogin Annuska (jota en niin ikään ole koskaan livenä tavannut, mutta yhtä lailla vuosien ajan on palloteltu kommentteja puolin ja toisin ja jaamme myös sen verran monta ystävää tosielämässä, että voinemme luottaa siihen ettei kumpikaan ole aivan sietämätön psykopaatti) lähdemme Vukov Konakiin retriitille.

Nyt tietty jännittää jo valmiiksi moni asia. Koska vuoden lentokiintiö on jo täynnä (keväällä se yksi yllätysmatka, ja Espanjaan tulemme lentämään) olisi tarkoitus matka Etelä-Espanjasta Bosniaan taittaa junilla ja busseilla. En ole vielä edes uskaltanut avata Google Mapsia ja katsoa, montaako kilometriä se tarkoittaa käytännössä. Toisaalta saan matkustaa yksin, ja olen viimeksi reilannut vuonna 2003; ehkä on aikakin taas istua alas ja katsoa maisemia kaikessa rauhassa. Ja tähänhän voi yhdistää pit-stopit esimerkiksi Barcelonassa pomoni luona, Marseillessa boulabaissella ja Pohjois-Italiassa, sekä Zagrebissa. Nyt tietenkin kun ajattelen tuota matkaa niin vähän suuruudenhullulta se alkaa kuulostaa, mutta toisaalta ei näitä tilaisuuksia kovin usein tule vastaan.

Annuskan kanssa tarkoitus olisi osallistua retriitille, johon kuuluu ainakin metsäretkiä, saunaa ja rauhoittumista – jotain, joka tässä huippuhektisen syksyn keskellä kuulostaa taivaalliselta ja epätodelliselta. Viimeksi, kun haaveilin vaelluslomasta, se unelma toteutui aika pian ääneen sanomisen jälkeen, joten ehkä nytkin vauhditan Bosnian-suunnitelmia puhumalla niistä ääneen: tuntuu, kuin koko kroppa ja pää kaipaisi luontoon, paikkaan, jossa ei ole 4G:tä eikä kiirettä, uusien energioiden keskelle. Ja nyt toivon, että yhtä taianomaisesti kuin edellinen unelma toteutui niin myös heinäkuussa pääsen kertomaan teille kaiken siitä, miltä havumetsissä tuoksui ja miltä hiljaisuus kuulosti.