LENTÄMINEN YKSIN LASTEN KANSSA

Luitteko jo, kuinka tunnetut matkabloggaajat (tämä jaksaa naurattaa joka kerta!) jakoivat vinkkejään siitä, miten tehdä lentomatkustamisesta lasten kanssa niin siedettävä kokemus kuin se voi olla? Ja siis huomasittehan, että Matkakuume-Gian ja Hellan ja viinilasin välissä-bloggaajan lisäksi siellä kokemusasiantuntijan syvällä rintaäänellä puhuin minä! Annoin lyhyen haastatteluni Matkamessuilla, kun kaivattiin nimenomaan sellaista vastaajaa, joka lentää ainoana aikuisena lasten kanssa. Sitähän on tullut tehtyä, ja kesällä tulee taas toiset kahdeksan tuhatta kilometriä yksin ilmassa kolmikon kanssa. Ja niin kuin jo aiemmin lentomatkustamiseen liittyviä vinkkejä jaellessani totesin, ei oikeasti ole mitään patenttiratkaisuja koska – kuten kaikki tiedämme – jokainen lapsi on yksilö ja se on vähän tuurista ja tähtien asennosta kiinni millä mielellä lennolle lähdetään, mutta annan nyt vielä pari neuvoa omakohtaisen, kantapään kautta hankitun kokemuksen perusteella…

  • Hyödynnä käsimatkatavarat, mutta katso, että et joudu kantamaan lopulta kaikkia reppuja. Meillä oli ennen tosi cool, mutta hiton epäkäytännöllinen Salama McQueen-vetolaukku jolla lapset sitten jyräsivät ohikulkijoiden varpaat ja tukkivat lentokoneen käytävät. Nykyään jokaisella on reppu, jonne laitetaan yhdet vaihtovaatteet (ja mulla on vielä yhdet vaihtovaatteet sekä itselleni että lapsille sellaisessa universaalissa koossa, johon voi tarvittaessa pukea kenet vain 4-8-vuotiaista matkustajista), eväät eli yleensä pieni Pringles-purkki, jotain karkkia ja nousua ja laskua varten tikkarit ja sitten joko oma puhelin tai legoja, tarravihko ja muuta touhua. Toki mä olen yhä aivan kuormajuhta, koska jonkun pitää kantaa vesipullot, passit, wipesit (älä ikinä unohda kosteuspyyhkeitä!), tabletti, läppäri ja usein myös varavaatekerta seuraavalla vuorokaudelle jos matkalaukut jää matkalle, mutta kyllä meillä jo 4-vuotias jaksaa oman reppunsa kantaa. Eri asia on sitten se, pysyykö se tallessa.
  • Käytä häikäilemättä ”olen yksin näiden kaikkien outojen lasten kanssa”-korttia. Toisinaan on paras boardata ensimmäisenä, joskus viimeisenä. Meillä yleensä kaikki käsimatkatavarat tungetaan jalkoihin, koska alle puolitoistametriset eivät tarvitse niin suuresti elintilaa, mutta toisinaan on kiva asettua rauhassa (eli kaivaa kaikki eväät, käydä läpi säännöt lentomatkaa varten, varoittaa henkilökuntaa että olemme saapuneet). Kaikki lentoyhtiöt eivät automaattisesti lastaa ensimmäisenä rahvaan joukosta lapsiperheitä, mutta pyytämällä olemme päässeet aina ohittamaan. Suomessa tämä ei toimi, mutta Espanjassa olen myös päässyt säälipisteillä turvatarkastusjonon ohi. Kompensoin tämän jonottamalla nöyrästi ja päästämällä kaikki vähänkään vaivaiset ohitseni kun lennän ilman lapsia.
  • Pyydä apua. Olen hyväksynyt sen, että useimmiten niille lennoilla joilla olen yksin trion kanssa en syö, juo enkä käy vessassa. Joskus kuitenkin on pakko. Lentokoneessahan he eivät katoa, toivottavasti, mutta kentällä on ollut tilanteita jossa esimerkiksi yhtä lasta on tarvinnut kiidättää vessaan ja jättää loput joukosta ja tavarat omilleen. Yleensä silloin olen hakeutunut jo valmiiksi lähtöportin läheisyyteen, etsinyt mahdollisimman luotettavan näköisen lapsiperheen tai mummelin ja jättänyt lapset herran, ja pahaa aavistamattoman avunantajan haltuun hetkeksi. Kuten olette huomanneet, kaikki ovat yhä tallella.
  • Ei tiukkoja vaihtoja. Vaikka ne menisivätkin vielä lentoyhtiön lupauksissa, niin olen oppinut että alle tunnin vaihdot käyvät niin stressaaviksi että jos vain mahdollista niin vältän niitä viimeiseen asti. Kahdella aikuisella onnistuu retuuttaminen ja hoputtaminen ihan eri tavalla, mutta mitä enemmän liikkuvia osia on yhden ihmisen vastuulla, sitä kannattavampaa on satsata mahdollisimman helppoihin lentoratkaisuihin.
  • Lahjo, uhkaile, kiristä. Whatever works. Lentomatkat ovat poikkeustilanteita, joissa kaikki kasvatusperiaatteet kannattaa unohtaa ja pyrkiä vaan takamaan matkustusrauha kaikille osapuolille. Itsehän en arjessa koskaan noihin kolmeen aiemmin mainittuun sorru.
  • Paikkavalinnat; me aloitettiin 3 lasta + 1 aikuinen-kombolla lentäminen kun kuopus oli vielä sylipaikkalainen. Sehän oli ihan itsemurhaa. Toki saimme aina istua vierekkäin kolmistaan, mutta kun meidänkin kuopus on suhteellisen hyvin kasvanut yksilö, alkoivat ne viimeiset reissut olla kaikille osapuolille äärimmäisen epämiellyttäviä. Nyt tuntuu lähes luksukselta, että meillä on neljä paikkaa. Olemme lentäneet pääasiassa niin, että yksi istuu käytävän toisella puolella käytäväpaikalla ja muut valloittavat kolmen paikan rivin. Tässä säilyy katsekontakti paremmin, ja olen usein päässyt itse lukemaan tai lepäämään sille yksittäiselle paikalle kun kolmikko on touhunnut keskenään omalla rivillä. Muutama reissu on tehty myös istuen peräkkäin 2+2-kokoonpanolla, joka on aina aiheuttanut melko kauhunsekaisia katseita siinä onnekkaassa, joka pääse kolmanneksi kahden valvomattoman lapsen kaveriksi. En suosittele.
  • Varaa määränpäähän lapsille fantastiset lahjat ja itsellesi kolme litraa viiniä.

Seuraavaksi toivottavasti päästään ottamaan junamatkustaminen haltuun, koska lentäminen alkaa tuntua jo suorastaan tylsältä (ja tietenkin moraalittomalta). Toisaalta näiden kymmenien Helsinki-Málaga-lentojen jälkeen väli on jo niin tuttu, että se menee rutiinilla – en jaksanut edes hermostua, kun tajusin kuumehouruissani ostaneeni paluuliput vihaamalleni yölennolle.

VAIHTELUA VÄLIAIKAISUUDELLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun joku ulkosuomalainen – tässä tapauksessa H niin kuin Hausfraun Jenni – kertoo muuttavansa takaisin Suomeen, se käynnistää helposti paitsi keskustelua muiden expattien keskuudessa, ja usein myös sisäistä pohdiskelua omasta tulevaisuudesta. Itsehän en enää tähän joukkoon kuulu, mutta vertaistuen ja ulkosuomalaisvuosina syntyneiden suhteiden vuoksi kyllä roikun joukon jatkona. Ja kyllähän sen itsekin muistaa, miltä se tuntui: siinä vaiheessa kun blogissa paljastin paluumuuton, oli kaikki jo melkein valmista ja prosessi ollut käynnissä vähän pidempään. Ja se oli silti kamalaa, niin kuin se lähteminen, yhden elämän jättäminen oli.

Mutta jotain hyvääkin.

Nyt kun viikonloppuina hyvästelimme viimeisen väliaikaiskotimme, tuntuu, että meillä on jotain pysyvää. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, oikeasti varmaan viiteen vuoteen, olen päässyt purkamaan pahvilaatikot. Meillä on kirjahylly ja taulukoukkuja odottamassa, että pääsen asettelemaan taidetta seinille. Olemme luopuneet varastosta, jossa hillosimme rakkaimpia aarteitamme parin vuoden ajan. Vaikka tiedän, ettei tämä tilansa puolesta ole loppuelämän koti (mikä nyt ajatuksenakin on ihan absurdi – kai me nyt taas joskus muutamme maailmalle?), niin ensimmäisen kerran moneen vuoteen olo tuntuu rauhalliselta, eikä jossain alitajunnassa riehu levottomuus, epävarmuus tai sellainen odottava jännitys siitä, mihin sitten lähdemme. Nyt juuri emme lähde mihinkään. Tai no Tampereelle ja Teneriffalle, mutta niitä ei lasketa.

Käytännön tasolla olen kaikesta onnellisin siitä, että täällä ei ole enää muiden ihmisten tavaroita vaan saamme tehdä tästä meidän näköisemme kodin. Vaikka pidin espanjalaisesta kodistamme sen sijainnin, hauskojen naapureiden ja turvallisuuden vuoksi, olin jatkuvasti hermoraunio talvikuukausien kylmyyden takia. Sekä vuokraisännän uskomattoman romun vuoksi – ”kodissamme” säilöttiin niin epämääräisiä matkamuistoja kuin ällöttäviä patjojakin, joista emme päässeet eroon, ja omat tavaramme olivat pahvilaatikoissa. Ja jo ennen kuin asetuimme hetkeksi Espanjaan olimme eläneet Suomessa sellaisessa välitilassa, että olimme valmiina aina joko tulemaan tai menemään, eikä silloista kotia jaksanut sisustaa, remontoida tai laittaa siksi, että odotimme vain Espanjaan muuttoa.

Joten kaikista miljoonista asioista, joita ulkosuomalaisen arjessa kaipaankin ja etenkin Espanjasta, niin kyllä myös koti tuntuu hyvältä. Pysyvyys, vaikka se olisikin hetkellistä. Jos nyt jotain, niin neljä vuotta sitten eduskuntavaalien jälkeen, hallituskokoonpanosta järkyttyneenä, oli hieman helpompi toteuttaa uhkauksensa muuttaa ulkomaille jos perussuomalaiset pääsevät päättämään asioista – tahdon uskoa, että ensi viikolla ei tarvitse alkaa taas pakata tavaroita kasaan. Ja voin lohduttaa paluumuuttajia, että se jopa traumaattiseltakin tuntuva lähtö paikasta, jota rakastaa, no, siitäkin selviää. Varsinkin, jos mahdollisimman nopeasti ostaa lentoliput vähintäänkin lomalle vanhoille kotikulmille.

Ja jos asian pohdiskelu kiinnostaa, vilkaiskaa ainakin Konalla-Anua ja Eau de Colognen Johannaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuva parsarisotosta vaan siksi että se oli niin sairaan hyvää

EI ENÄÄ KOSKAAN. TÄNÄ VUONNA AINAKAAN.

Kun mun passi, ainoa henkilöllisyystodistus, varastettiin joskus 13 vuotta sitten, tein poliisimieheen suunnattoman vaikutuksen osaamalla ulkoa kaikki 18 osoitetta joissa olen asunut. Tai oikeastaan vaikutuksen taisi tehdä osoitteiden määrä. Nyt niitä on takana kai 24, ja siihen päälle ulkomailla vietetyt vuodet. Kun jonain päivänä kuolen, perukirjasta puolet on pelkästään osoitehistoriaani. Ja nyt on uusi osoite. Postinumero on se sama vanha, onneksi, mutta uusi koti on Koti isolla k:lla – vaikka okei, täälläkin tulee varmaan parin vuoden päästä neliöt vastaan, mutta juuri tänään olen vannonut että en enää ikinä muuta.

Onneksi on mummi, joka tuli jo viikko sitten avuksi valmistautumaan muuttoon. Ystävät, jotka tulivat kantamaan. Naapuri, joka otti koiran hoitoon päiväksi. Ystäväperhe, joka otti lapset hoiviinsa muuton ajaksi. Ihana ystävä naapurissa, joka vei tänään Ikeaan ja monet kaverit ja sukulaiset, jotka tavalla tai toisella tulivat avuksi. Voin vain todeta, että myös muuttamiseen tarvitaan koko kylä, tai ainakaan sitä ei ihan yksin saa hoidettua.

Vähän harmillisesti muutto osui juuri sille viikonlopulle, kun olisi ollut lukupiiri, ystävän taidenäyttelyn avajaiset, perinteinen Earth Hour dinner (jonne kyllä saavuin paikalle vain huomatakseni olevani haiseva, pahasti alipukeutunut ja vielä ilman lahjaa 40 vuotta täyttäneelle emännälle), kaveriporukan saunailta ja oli kuulemma jotkut museofestaritkin. Varmaan ihan kauheasti kaikkea muutakin. Mutta menihän se mustikkakeittotahrojakin jynssätessä. Lihaksista tietää kantaneensa ja tehneensä viimeisten päivien aikana muutakin kuin katsoneensa televisiota. Perjantaina, saatuani avaimet uuteen kotiin, kokosin yöhön asti kynttilänvalossa (koska unohdin, ettei uudessa kodissa ole lamppuja) Ikean parvisänkyä sabotoiden samalla kaikki mahdolliset naapuruussuhteet – luulen, että seinän toisella puolella ei ihan kauheasti arvostettu jatkuvasti putoilevan kuusiokoloavaimen kilinää ja sitä seurannutta kiroilua sekä herkkää tulkintaani Lady Gagan ja Bradley Cooperin Shallow-duetosta. Nyt on taas sellainen fiilis, täällä jätesäkkien ja pahvilaatikoiden keskellä että en muuta enää ikinä. Mutta tiedän, että tämä on vannomatta paras.

VIIMEINEN KOULUVERTAILU

P3280510.jpg

Saatan huijata heti otsikossa, sillä voi olla, että joskus iskee vielä into vertailla suomalaista ja espanjalaista koulujärjestelmää – edellyttäen, että siitä olisi vielä jotain uutta sanottavaa, aika hyvin sitä on tässä jo tullut vatvottua. Mutta ehkä nyt viimeisen kerran summaan suurimmat erot nyt, kun olemme päässeet kunnolla sisään myös suomalaiseen koulujärjestelmään. Esikoinen on Suomessa tokalla, keskimmäinen esikoulussa ja kuopus ensimmäistä kertaa elämässään ihan tavan päiväkodissa. Ja kaikki ovat hurjan tyytyväisiä tähän tilanteeseen.

P3280506.jpg

Suomalainen tasapäistäminen on tuntunut todella lohdulliselta sen jälkeen, kun viime syksynä 8-vuotiaan siirryttyä Espanjassa kolmannelle luokalle kävi selväksi, että kaikki vanhemmat joita yhtään kiinnostaa oman lapsen koulumenestys eivät suinkaan jätä sitä (kunnallisen) koulun vastuulle. Siinä missä me iltapäivisin lähinnä pyörittiin leikkipuistossa, oli esikoisen luokkakavereista monella varsin tiukka aikataulu: Viisituntisen koulupäivän päätteeksi kotiin lounaalle ja siitä particulares-tunneille kaupunkiin. Näillä tunneilla lapset opiskelivat valikoituja aineita, kuten kieliä tai matematiikkaa, yksityisopettajan johdolla yleensä pienryhmissä. Vanhemmat, jotka veivät lapsiaan lisäopetukseen iltapäivisin, pitivät aivan itsestäänselvänä että tämä oli välttämätöntä jotta lapsi pääsisi joskus kiinni jatko-opintoihin.

P3280505.jpg

Näin nössöäidin näkökulmasta systeemi tuntui brutaalilta. Olin kyllä aavistellut, ettei espanjalainen opetussuunnitelma ole ehkä mikään maailman tehokkain, mutta jo itsessään ne 8-vuotiaan viisituntiset koulupäivät yhdellä puolen tunnin välitunnilla (jossa piti ehtiä syödäkin) tuntuivat raskailta, etenkin kun läksyjä tuli päivittäin. Ja sekin, että 3-vuotiaalla oli samanlainen lukujärjestys. Ja tietenkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta surullisinta on se, että vanhempien aktiivisuudella on niin suuri rooli lapsen koulumenestyksen kannalta. Suomalaisessa systeemissä on taatusti runsaasti parantamisen varaa, mutta näen sen kuitenkin sellaisena, joka antaa enemmän eväitä niillekin lapsille, joiden kotona ei tähän asiaan panosteta. Koulupäivät voisivat olla Suomessa hieman pidempiä tai niihin voisi yhdistää harrastustoimintaa enemmän, jotta kovin nuorilla ei olisi yksinäisiä iltapäiviä, mutta arvostan myös suomalaisen koulun vapautta: välitunteja, liikunnan ja raittiin ilman merkitystä, ruokatuntia jonka aikana ehtii syödä rauhassa – ja saa vielä maksuttoman, ravitsevan aterian.

P3280513.jpg

En ole vielä malttanut lähteä lasten Espanjan luokkien Whatsapp-ryhmistä. Ne ovat parhaimmillaan toimineet hyvänä terapiana kun ikävä on kasvanut liian kovaksi: Kun lapset karnevaalien aikaan järjestivät noin kolme minuuttia kestävät lauluesitykset, jokaisessa ryhmässä vaihdettiin valehtelematta noin 2000 viestiä siitä, millaiset asut lapsilla olisi. Toisaalta Espanjassa kaipaankin juuri sitä yhteisöllisyyttä. Koulun porteilla seisoessa, syntymäpäiväjuhlissa ja vanhempainilloissa muihin äiteihin ja isiin tuli tutustuttua todella hyvin, ja heitä olen ikävöinyt runsaasti. Esikoisen luokalla tunnen kyllä lapset ja monet vanhemmatkin, mutta vain sen onnenpotkun ansiosta, että hän pääsi samalle luokalle jossa puolet lapsista olivat aikoinaan jopa samassa päiväkotiryhmässä kuusi vuotta sitten.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

6-vuotiaan (tai oikeastaan jo 7-vuotiaan) kohdalla olen ollut helpottunut siitä, että Espanjan ekaluokan jälkeen otettiin monta harppausta taaksepäin kun palasimme Suomen eskariin. 6-vuotiaana sen oikean koulunsa aloittavien osa tuntui tosi kovalta, sillä vaatimukset esimerkiksi paikallaan istumisen, tavaroista huolehtimisen ja keskittymisen suhteen olivat todella kovat Espanjassa. Siinä missä nyt keskimmäisen päivät ovat sudokujen ratkaisua, rakentelua ja leikkimistä, Espanjassa levottomia lapsia seisotettiin nurkassa ja viiden tunnin koulupäivään kuului valtava määrä kaunokirjoituksen treenaamista ja ulkoa opettelua eri aineissa. Jonkinlaista välimuotoa haikailen, jossa lapsista leivottaisiin vähän valmiimpia kouluun täällä Suomessa, mutta Espanjassa heille annettaisiin mahdollisuus olla lapsia. Toisaalta koulun ulkopuolella roolit ovat juuri toisin päin: espanjalaislapset eivät edes saa olla yksin kotona alle 12-vuotiaina, saati sitten että kukaan haluaisi jättää lapsiaan yksin, kun taas suomalaisilta ikätovereilta odotetaan jo aika paljon itsenäisyyttä, omatoimisuutta ja pärjäämistä.

P3280511.jpg

Niin kuin olen aiemminkin todennut, uskon, että lopulta espanjalaisten ja suomalaisten lasten eväät elämään ovat erilaiset, mutta aivan yhtä hyvät. Kulttuurierot ja koulutuksen tason vaihtelut tasaantuvat, ja lapsuudenkodin merkitys on huomattava molemmissa maissa. Suomessa kuitenkin olen päässyt helpommalla, sillä saan yleensä iltapäivällä kotiin lapset, jotka ovat saaneet sopivassa suhteessa leikkiä ja varhaiskasvatusta, kunnon ruokaa ja liikuntaa, eikä läksyihinkään mene tuntitolkulla viikossa. Wilmastakaan en voi valittaa, hyvin on toiminut, eikä vanhempia juuri vaivata ”turhaan”. Mutta veikkaan, että muunlaisiakin tunteita herää kun kesäkuussa pääsemme vierailemaan lasten vanhaan kouluun, tämä on jo rehtorinkin kanssa sovittu. Koska olihan siinä puolensa.