AURINKORANNIKON SUOMIKAUPAT

Ennen kuin muutin ulkomaille, en edes tiennyt että on olemassa Suomi-kauppoja (vai Suomikauppoja… ei ainakaan Suomi kauppoja!). Luulisi että olisin ymmärtänyt, onhan sille kysyntää ja Yhdysvalloissa vastaan on tullut vaikka minkä kansojen omia kauppoja, jopa kaupunginosia. Ensimmäisellä Espanjan-pätkällä muutenkin yllätti omituisten ruokien ja asioiden ikävä, ja vaikka tiskaamiseen ei löydy ratkaisua Suomi-kaupasta (josta kyllä ostamme suomalaisia tiskiharjoja ja vaihtopäitä!), niin Oivariiniä sieltä saa. Tietenkin triplahinnalla siihen mitä paikallisessa S-Marketissa Itä-Helsingissä, mutta nykyään olen oppinut laittamaan nostalgiallekin hinnan. Sanon tämän samalla kun syön Fazerin suklaata, joka maksoi 4,40€ levy.

Fuengirolahan on tietenkin Suomi-ikävää kärsivän paratiisi, koska suomalaiskolonnian ansiosta sieltä saa lähes kaiken mitä ikävää lievittääkseen voi tarvita. Kielikylvynkin ja kulttuuria, koska noin joka neljäs vastaantulija on suomalainen. Meille ”Fugen” viehätys ei oikein ole auennut, mutta pakollisten menojen takia käymme siellä noin kerran kuussa ja usein silloin palkitsemme itsemme tuosta reilu tunnin ajomatkasta piipahduksella johonkin Aurinkorannikon useista Suomi-kaupoista, nykyään yhä useammin Ewald’sille, jonka lähellä on parhaiten parkkitilaa ja valikoima omasta mielestäni oikein hyvä. Myös tämän postauksen kuvat ja hinnat ovat Ewald’sin valikoimasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toki näitä samoja asioita saisi netistäkin, ja aika säännöllisin väliajoin saammekin paketin Suomesta. Tämä on yleensä edullisempaa, kun tuotteet haetaan paikallisesta ruokakaupasta ja työn puolesta saan kuljetuksen hieman halvemmalla – ja yleensä mukaan mahtuu silloin mummon kutomia villasukkia, väärään osoitteeseen toimitettua postia ja pieniä yllätyksiä, sekä tietenkin lukemista lapsille. Mutta akuuttiin makeanhimoon Fugen Suomi-kaupat toimivat hyvin. Sieltä löytyy nykyään myös hyvä valikoima kasviskorvikkeita kuten Härkistä, mutta sitä ei tällä reissulla tarvittu koska roudasin Suomesta pakettitolkulla soijarouhetta mukanani. Enkä kyllä olisi uskaltanut kurkkia Härkiksen hintaa täällä, kun ei se Suomessakaan erityisen edullista ole.

Me suosimme Ewald’sia, vaikka se on  – Fuengirolan asiantuntijaystäviemme mukaan – kallein näistä suomalaisia elintarvikkeita tarjoavista kaupoista. Eilisen loppulasku oli 36,50€ ja ostoslistalla oli suklaalevyn lisäksi pakettia pipareita (4,30€), 500g paketti nokkosvarrasleipää (6,40€), pussi Dumleja (4,40€), kaksi pussia Kettukarkkeja (4,30€ per pussi) ja erinäisiä pikkukarkkeja lapsille. Jos innostun ostamaan sitä Oivariiniä ja Oltermannia sekä tarjolla on tuoreita leipomuksia kuten korvapuustia tai karjalanpiirakkaa, lasku kohoaa helposti lähemmäksi satasta. Hyväksi olemme todenneet myös Centron puodin, Centro Finlandia yhteydessä. Sieltä on saatu muumipastilleja ja -hammastahnaa ja usein enemmän ”käytännön tavaraa”, kuin Ewald’silta. Surkea kokemus oli pohjoismaalaisia tuotteita myyvä Casa Nordica, joka oli aivan liian ruotsalainen. Liikaa karkkeja Maraboulta ja omituisia ruotsalaisten kalahapatuksia.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että suomalaiset karkit, etenkin irtokarkit, ovat vertaansa vailla, ei Suomi-kaupassa tule kovin usein käytyä. Ikävä tuntuu olevan usein lopulta enemmän ihmisiin ja paikkoihin kuin ruokaan kohdistuvaa tätä nykyä. Meillä eivät karkit säily kauan ja usein siitä tulee vaan paha olo fyysisesti ja henkisesti, kun vetää viitosen karkkipussin puolessa tunnissa. Olemme opetelleet voitelemaan leipämme brittiläisten tuotteilla – täällä tasoitusta antaa hieman ”kahden kulttuurin” ruokakaupat, kun heti vieressä rajan takana ovat Morrison’s ja Eroski. Paikallisesta karkkikaupasta saa myös Pepe-lakua ja näkkileipääkin saa tavallisesta ruokakaupasta. Saunaa, kirjastoa ja tärkeimpien kavereiden seuraa ei kuitenkaan Suomi-kaupasta saa. Tosin nämäkin ylevät ajatukset kirjoitin kolme Kettukarkkia suussa, joten myönnetään: on ne lapsuudesta asti tutut herkut aika hyvä korvike…

EI MIKÄÄN MASSIMUIJA

Viime vuosina rahasta bloggaamisesta on tullut aika paljon yleisempää kuin mitä se oli, noh, kun aloitin bloggaamisen vuonna 2012. Silloin meininki oli muutenkin aika viatonta, aika paljon tuli avauduttua ja homma oli henkilökohtaisempaa – oi niitä aikoja! Mutta ei silloin juuri kirjoiteltu rahasta, tai ehkä luin vaan vääriä blogeja. Nyt olen alkanut todella paljon harkita sijoittamista (joo, jokainen minut tunteva pyrskähtää nauruun tässä vaiheessa) kiitos Juliaihmisen herättelevien postausten – kukapa ei haluaisi kymppitonnin Fuck you-rahastoa. Mutta siis rehellisyyden nimissä tässä olisi aika paljon muutakin käyttöä rahalle ennen kuin sitä voisi alkaa säännöllisesti siirrellä rahastoihin tai mihinkään muuhun ”aikuiseen”.

Tällä viikolla bloggasin itse ihan sivulauseella rahasta, kun totesin, ettei tällä hetkellä oikeasti ole usean sadan euron koneeseen varaa. Tuntui jotenkin kamalan nololta kirjoittaa se; aikuinen ihminen, jolla ei ole puskuria. Vastuuttomalta. Suurperheen äiti (korostan aina perhekokoa kun tahdon painottaa sitä, miten tehokkaasti olen kuitenkin osallistunut synnytystalkoisiin!), joka ei ole varautunut pahoihin päiviin – joskin olen sen verran peruspositiivinen, että paha päivä hoituu yleensä parilla lasilla viiniä, ja jos se on vakavampaa niin siinä ei säästötilit auta. Jos nyt muutenkin aina välillä vaikeaa tuntea itsensä aikuiseksi, niin talousasioiden kanssa se korostuu aina ennestään. Opintolainaa riittää, mutta ei omaisuutta. Olen sellainen klassinen esimerkki ihmisestä, jonka rahat laulaen tulee ja viheltäen menee. Luin myös Natan WTD-blogista ajatuksia siitä, millaista on olla massimuija ja hämmennyin, ja toisaalta opin todella paljon myös siitä millaista on kun raha on vahvin motivaattori. Vaikka omasta lapsuudestani löytyy myös pitkiä aikoja, jolloin on kituutettu (ja toisaalta aikoja, jolloin arki on ollut hyvin yltäkylläistä), ei se ole jättänyt sellaista pakokauhuista tunnetta että pankkitilillä on aina oltava paljon pitoa. Kuten ehkä huomasittekin. Sen sijaan on ollut sellaista katteetonta optimismia, että asiat kyllä järjestyvät. Raha-asiatkin. Olen toisaalta tehnyt töitä 13-vuotiaasta asti, enkä joutunut olemaan työttömänä kuin omasta aloitteestani.

Ja vielä yksi blogivinkki tältä viikolta, joka johti tähän rahajorinaan (jossa, nyt huomaan, ei juuri ole päätä eikä häntää): Kaliforniassa expat-elämää viettävä Annuska pohtii ulkosuomalaisuutta ja kotiäitiyttä taloudellisesta(kin) näkökulmasta. (Ai niin, pahoittelen jo nyt runsasta sulkumerkkien käyttöä – tänään nyt on tällainen päivä.) Vaikka me päädyimme ulkomaille ensisijaisesti töiden perässä, ei tämä ole ollut mikään jättipotti. Omat opiskeluni jäivät vähän kesken, eikä Espanjassa ole mahdollisuutta työllistyä omalle alalle. Palkat ovat todella matalat lähes joka alalla. Rahaa jää käyttöön suunnilleen saman verran kuin Suomessa, eli emme lähteneet rikastumaan. Tai rikastumaan kyllä, mutta enemmän sitten henkisellä puolella. Kokemuksia, kielitaitoa, seikkailuja. Tämä on taloudellinen tapa saavuttaa niitä, ja nauttia samalla pidemmällä kaavalla hyvästä ilmasta, erilaisesta kulttuurista ja myös tarjota lapsille uudenlaisia elämyksiä. Tämä ratkaisu on ollut monenlainen kompromissi ja olen saanut kokeilla myös sitä, onko tällainen elämäntyyli todellisuudessa sellainen, josta olen unelmoinut. Nyt rehellisesti sanoen olen alkanut kaivata tiettyä vakautta ja varmuutta, sekä myös työtä jolla on tarkoitus. Ja itselleni se tarkoitus ei yleensä ole raha vaan sisältö, mielellään se, että voisin vähän tehdä maailmaa paremmaksi. Totta kai palkalla pitäisi tulla toimeen, mutta pankkitilin saldon maksimoiminen ei ole ollut koskaan kovin korkealla prioriteeteissa. Vähän korkeammalla se toki voisi olla.

Espanjassa omat etuoikeudet ovat konkretisoituneet hyvin vahvasti. Paitsi että olen syntynyt turvalliseen yhteiskuntaan, jossa lapsuudenperheeni on saanut tukea jo odotusajasta asti, olen saanut passin jolla voin liikkua vapaasti. Hyvän, ilmaisen koulutuksen, kielitaitoa (joka on kyllä Suomessa enemmänkin pakkorako, jos aikoo kommunikoida muiden kuin peräpohjalaisten kanssa). Olen päässyt jo nuorena työelämään hyvien suhteiden ansiosta ja vaikka olenkin vähän sellainen silpputyöläinen ja sählääjä, niin toisaalta takana on kohta 20 vuotta työkokemusta. Täällä sen sijaan lähtökohdat vaihtelevat todella paljon. Työttömyysluvut ovat järkyttävän korkeat, etenkin nuorisolla. Vaihtoehdot ja mahdollisuudet tuntuvat olevan välillä aika vähissä ja koska työpaikkoja eikä oikein kannustavia esimerkkejä ole, ei koulutuksen arvo ole meidän kaupungissa kovin korkealla. Se, mitä itse pidän välillä vähän tiukkana budjettina kuukauden ruokaostoksiin, on täkäläisellä mittapuulla todella paljon rahaa. Olenkin alkanut nyt pitää lokakuulta kuitteja tallessa, jotta saisin vähän tutkailtua päivittäisten menojen, noh, rakennetta ja myös ensi kuussa kerrottua blogiin siitä, millaisella summalla Espanjassa voi elää ja miten. Aika usein kysytään, mitä eläminen Espanjassa maksaa, ja omat vastaukset ovat toistaiseksi olleet aika ympäripyöreitä. Johtuen siis siitä, että olen ollut hieman leväperäinen oman rahankäyttöni kanssa. Ryhtiliikkeen aika!

KONEETTA

konerakkaus.jpg

Vaikka olen tässä reilun vuoden verran julistanut omistamattomuuden ilosanomaa (jopa niin pitkälle, että paasaan aiheesta seuraavassa Kotivinkissä…) niin on yksi tavara, josta luopuminen on mahdotonta. Mun tietokone. Ja oikeastaan on paljon muutakin, mistä en haluaisi luopua mutta viimekeväisen katharsiksen jälkeen olen joutunut hyväksymään realiteetit: tässä elämäntilanteessa ei voi haalia materiaa. Haaveilen kyllä etenkin kunnon keittiövälineistä, vohveliraudasta ja SodaStreamerista, mutta tällä hetkellä suurin osa omaisuudestani on vielä(kin) muuttolaatikoissa eikä välttämättömillekään tavaroille löydy omaa paikkaa toisen ihmisen tavaroilla sisustetussa kodissa, joten näillä mennään. Mutta asiaan!

Se tietokone. Nimittäin vain noin 2,5 vuotta vanha MacBook Air päätti sitten lopullisesti irtisanoa sopimuksemme. En voi sinänsä syyttää läppäriä siitä, koska sopimus ei ollut kovin hyvä tietokoneen kannalta: minä kuljetin sitä milloin missä kangaskassissa hiekan ja sulaneiden suklaapatukoiden keskellä, ilmankosteus on huidellut yli 90% koko syyskuun ajan ja olen muutenkin laiminlyönyt kaikki velvollisuudet. Kuten esimerkiksi varmuuskopioiden ottamisen ja tietokoneen sisäisen ja ulkoisen siivouksen. Nyt on myöhäistä katua. Vaikka viime syksynä kone heräsi kuolleista useammankin kerran, nyt se on pysynyt pimeänä jo yli viikon. En usko, että se siitä enää herää.

Tämä on tietenkin kaikin tavoin todella paska homma. Tietokone on arjen takia ihan välttämätön: blogi kyllä pärjää ilman päivityksiä, mutta työt ja monet käytännön juoksevat jutut vaatisivat läppärin. Kännykkäni näyttö on tuhansina palasina ja saan sen käyttämisestä lasinsiruja sormeen – on tainnut tulla selväksi, että olen aika toivoton tekniikan kanssa? Sen lisäksi kärsin vieroitusoireita siitä ainoasta ”omasta tilastani”, olkootkin virtuaalinen. En ole vielä alkanut panikoida koneen mukana menneiden 40 000 valokuvatiedoston perään – kotoa löytyy yksi tosi kätevä nörtti joka on lohdutellut että kaikki on pelastettavissa, siis sisältö, mutta ei kone. Mutta se läppäri on ollut sellainen henkilökohtainen henkireikä, jonka osalta olen kokenut omituista hallinnantunnetta. Mikään muu tässä kodissa ei oikein ole omaa, mutta uskollisesti mukana kulkenut läppäri on my precious, vain mun. Ja varmaan juuri se koitui sen Macin kohtaloksi.

Ulkomailla asuessa kohtaa sitten ne käytännön ongelmat. Suomessa ostaisin läppärin osamaksulla, koska juuri nyt ei ole investoida useita satoja euroja koneeseen (mitään rahankäyttöluentoa en tähän väliin kaipaa, ymmärrän kyllä korkojen päälle). Mutta täällä ei ole sitä vaihtoehtoa, enkä halua ostaa konetta Espanjasta muutenkaan; tarvitsen suomalaisen näppäimistön! Nyt sitten olen lainannut Käytännön Miehen konetta muutaman viikon ajan ja yrittänyt olla rikkomatta sitä (heh heh). Ennen uuden koneen hankintaa pitäisi myös vertailla ja miettiä, mikä kone ajaisi parhaiten tarkoituksensa: vaikka olen ollut vannoutunut Applen koneiden käyttäjä, niiden elinikä mun käytössä on kohtuuttoman lyhyt, erityisesti kun ottaa hinnan huomioon. Ja ylipäänsä elektroniikka ei ole yhtään sen eettisempi ostos kuin, noh, mikään muukaan kulutushyödyke. Oikeastaan eettistä elektroniikkaa on vielä vaikeampi löytää kuin vaikka vaatteita, joiden tuotantoketjujen avoimuudella joidenkin merkkien kesken lähes kilpaillaan. Sen sijaan ei ole mitenkään itsestään selvää, että tietokonevalmistaja kertoo metallien ja mineraalien taustan. Vaikeaa! Haluaisin kirota koneen hajoamista, mutta enemmän lienee aihetta syyttää itseäni, ja katumusharjoituksena luvata tapojen parantamista.

konerakkaus (1)

SIVUTYÖNÄ TURISTIOPAS

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aina välillä ulkosuomalaisten keskuudessa tulee puheeksi vieraat, ja silloin usein ne, jotka asuvat jossain kivassa lomakohteessa  – Euroopan suurkaupungissa, rantalomapaikan lähellä, jossain kohtuullisten kulkuyhteyksien päässä Suomesta – toteavat, että vieraita olisi tulossa enemmän kuin ehtii kestitä ja aika usein vierailut toistavat sellaista isännän tai emännän kannalta vähän uuvuttavaa kaavaa. Että samalla kun yrittää elää omaa arkea töineen ja kouluineen ja tiskeineen niin toiset tulevat lomalle, kaipaavat turistikierrosta ja seuraa ja sitä rataa. Yleensä ketään ei harmita läheisten ja itselle tärkeiden ihmisten visiitit, mutta ymmärrän hyvin että voi olla ainakin alkuun vaikea kieltäytyä myös kestitsemästä niitä puolituttuja, jotka innostuvat kun tajuavat voivansa säästää majoituskuluissa ja saavansa vielä pätevän paikallisoppaan samalla diilillä.

Meillä ei tätä ongelmaa kyllä ole ollut, vieraita saisi tulla enemmänkin. Sen lisäksi meillä nämä ”pakolliset turistikohteet” ovat sellaisia juttuja, joita tykätään tehdä muutenkin: käydä Gibraltarinvuorella tai delfiinisafarilla, kiertää lempirantoja ja ehkä ottaa haltuun joku uusi paikka. Ystävien vierailu Granadassa oli täydellinen tekosyy omalle irtiotolle, ja toisaalta kaveriperheen kyläily ja se vähän kummallinen AirBnB-kokemus olivat nekin elämyksiä, joista riittää muisteltavaa. Mutta ymmärrän hyvin sen, että jos yhteydenottoja tulee jatkuvasti erityisesti majapaikan ja muonituksen toivossa, se ärsyttää. Olen ymmärtänyt, että yleensä tarpeeksi monen kuluttavan kyläilyn jälkeen se ”ei” alkaa tulla vähän vahvemmalla äänenpainolla ja vastaavasti vieraisiin oppii suhtautumaan ”talo elää tavallaan, vieraat kulkee ajallaan”-mentaliteetilla.

Olen tullut oman elämäntilanteen myötä itse vähän varovaisemmaksi kun vierailen ulkomailla asuvien ystävien luona: pyydän kyllä ravintolavinkit ja sellaisen yleisen katsauksen siitä, mitkä perinteisistä turistikohteista ovat käymisen arvoisia ja mitkä voi jättää väliin. Mutta yritän parhaani mukaan antaa tilaa niille, keille oma kotikaupunki on varmaan jo läpikoluttu. En ehkä itsekään jaksaisi vuosien ajan ajaa taksilla ympäri Gibraltaria, vaikka se toistaiseksi on ollut tosi hauskaa. Jossain vaiheessa alkaisin luultavasti kuulostaa elämäänsä kyllästyneeltä matkaoppaalta.

Mutta itse asiassa nykyään saan toimia turisti-infona ainakin kerran päivässä. Poikkean paikallisväestöstä ulkonäön puolesta sen verran, että näytän ilmeisesti melko varmasti englantia puhuvalta. Mutta kuitenkin tarpeeksi paikalliselta, kun pyörin kylillä joko koirien tai potkulautailevien lasten tai ruokaostosten kanssa. Kotimme edessä nimittäin on turistien suosima parkkipaikka, ja ainakin kolme, neljä kertaa viikossa saan auttaa jotain espanjalaisten parkkimittarien hämmentämiä turisteja sen kanssa. ”Kyllä, maksimiaika on vain kaksi tuntia. Jos tulee sakot pitää vaan etsiä se parkkitarkastaja ja maksaa hänelle kymppi. Gibraltar on tuolla päin”. Myös bussiasema löytyy kotimme vierestä, ja sieltäkin on aika onnettomat oppaat parin sadan metrin päähän rajalle. Jos ei ymmärrä kurkata talojen välistä nousevaa Gibraltarinvuorta, saattaa ihan oikeasti eksyä ja lähteä väärään suuntaan. Näemme sitä joka päivä.

Vaikka alkuun välttelin suomalaisturisteja, nyt moikkaan iloisesti. Moikkaan mielelläni  ruotsiksikin. Neuvon välillä vaikkei kysyttäisi, koska se nyt vaan on kivaa: kertoa kotipaikkani parhaat puolet. Tiedän hyvät ravintolat, ja muutaman käytännön vinkin. Mikäs niitä jaellessa. La Línean toivoisin hieman satsaavan turisteihin, sillä täälläkin on nähtävää ja loistavia tapaspaikkoja. Aina tilaisuuden tullen vinkkaan lempikahvilan tai jäätelöbaarin. Tosin yleisin kysymys kyllä kuitenkin on, miten päästä Gibraltarille ja mihin parkkeerata. Vastaan kyllä niihinkin. Oikeastaan mietin kauhulla, miten kaikkien niiden eksyneiden turistien käy kun me emme ole täällä. Kuka ne kääntää ystävällisesti katsomaan selkänsä takana näkyvää vuorta tai lohduttaa, ettei autoon ilmesty rengaslukkoa vaikka parkkilappu erääntyisi. Jos en muute tunne itseäni tärkeäksi, niin ainakin turistit tuovat arkeen suuren merkityksellisyyden tunteen!