YSTÄVÄLLISET ESPANJALAISET

IMG_3809

Kun Chez Héléna kirjoitti kohteliaisuudesta, tai oikeastaan ystävällisyydestä, toisia ärsytti ja toiset, kuten minä, samaistuivat. Kun tässä viimeiset kaksi viikkoa ollaan oltu enemmän tai vähemmän yksin ja ilman sellaisia ”oikeita aikuiskontakteja”, niin paikallisten ystävälliset eleet ovat olleet oikea pelastusrengas etten uppoa omaan erakkomaisuuteeni. Arki muistuttaa miellyttävällä tavalla Suomesta, jossa melkein kahdeksan vuotta samalla asuinalueella kasvatti siihen, että ruokakaupassa tuli aina tuttuja vastaan ja leikkipuistossa oli aina joku, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia. Se ei tosiaan korvaa syviä ystävyyssuhteita, mutta mulle on tärkeää tuntea itseni osaksi yhteisöä – ja onneksi niin tapahtuu täälläkin.

Meidän koulupaikkojen hakuprosessi on ollut dramaattinen ja saanut suorastaan eeppiset mittasuhteet, siitäkin bloggaan joskus kun olen kypsä siihen. Kuitenkin tuon varsin stressaavan viikon aikana kohtasin todella monta ihanaa, ystävällistä espanjalaista jotka jaksoivat ja ennen kaikkea halusivat auttaa meitä, vaikka olimme kävelevä katastrofi koko porukka. Puuttui paperit tai ne olivat väärällä kielellä, olimme väärässä paikassa ja ennen kaikkea väärään aikaan – silti saimme osaksi hymyjä, kärsivällistä selittämistä ja joustamista ilman, että siitä tehtiin mitään numeroa. Kaiken sen masentavan byrokratian keskellä kohtaamamme ihmiset tekivät tilanteesta hieman miellyttävämmän. Viimeiseksi osui se taksikuski, joka tarjoutui heittämään viidenkympin automatkan viitosella nähtyään epätoivoisen ilmeeni kuultuani hinnan.

Lapset ja erityisesti nyt koiranpentu tietenkin madaltavat kynnystä keskustelulle entisestään. Koska lapsiystävällisyys itsessään ei ole ihan yksiselitteinen asia, vertailen Suomea ja Espanjaa joskus toiste, mutta yleisesti ottaen myös lapset ovat nauttineet saamastaan huomiosta ja siitä, että heitä kohdellaan ystävällisesti aikuisten toimesta. Ylimmässä kuvassa on meidän kantapaikan, lähellä sijaitsevan churrerian tarjoilija, joka jaksaa kysellä poikien nimiä, minun kuulumisiani, tarjota odotellessa lapsille vitriinistä herkut. Kuten Helenalle alkuaikoina Ranskassa, myös meille lähileipomo on pieni pakopaikka jossa voimme jutella nopeasti mistä vain ja jossa meidät tunnetaan, sekin on hauskaa. Meidät muistetaan! Olkootkin, että se on välillä henkilökunnan kauhistelua että ihan oikeastiko tulet joka päivä ostamaan eurolla kaksi patonkia, syövätkö nuo pojat niin paljon!?

Tällä hetkellä meidän sylissä kulkeva keskustelunavaus on tietenkin Mini, joka saa söpöydellään kaikki huokailemaan. Minä tietenkin käytän aina tilaisuuden hyväksi ja paatostelen koirien huonoa kohtelua, mutta kyllä siinä usein myös vitsaillaan siitä, millaista on kun on taas karvainen vauva tai mietitään millä keinoilla ylipuhua muut perheenjäsenet koiran hankintaan. Oikeastaan mulla on vielä paljon opettelemista siihen, että muistaisin toivottaa vastaantulijoille buen díat ja vähän jutustella lastenkin kanssa. Olen kyllä harjoitellut täällä ahkerasti käytettäviä ”Oy que linda!” ja ”Hola guapo!” huudahduksia ja kyllä ne varmasti kohta tulevat yhtä luontevasti kuin täkäläisiltä. Ja se helpottaa. Että vaikka emme tunne kunnolla oikeastaan ketään, saamme tuntea kuuluvamme tänne ja olevamme tervetulleita. Jos nyt ei lasketa sitä yhtä kiukkuista pikkupoikaa uimarannalla, jota vain häiritsi meidän olemassaolomme ja hän tuli huutamaan espanjaksi meille että ”Menkää vaikka Barcelonaan!”. Muuten, muuten täällä ollaan tosi ystävällisiä.

IMG_3785

YÖN TUNTEINA

P6263684.jpg

Olemme olleet Espanjassa kymmenen päivää, ja olen alkanut valvoa öisin. Herään yleensä siihen, kun vieressä tuhiseva koiranpentu haluaa joko pureskella mun korvaa tai käydä pissalla, välillä se on myös päässyt mönkimään sängyn alle ja muutaman kerran vielä mystisemmin päässyt sängyn pohjassa olevasta reiästä sisään sängyn runkoon, mutta kun pentu on jo nukahtanut takaisin koiranuneen, minä valvon vielä tunnin, kaksi, kolmekin. Olen huomannut, että vaikka muutto sinällään ohi ja käytännössä kaikki on tehty, on henkisesti prosessi vielä kesken. Ei niinkään koti-ikävää kuin sen sisäistämistä, ettei ole endää kahta kotia, vain yksi. Tuntuu vähän, kuin olisin eronnut Suomesta.

Mitään järkeähän siinä ei ole, että öisin jää ajatukset kiertämään siinä, mitä sille naapurin rouvalle Suomessa kuuluu tai kuinka me selviämme tästä heinäkuusta kun emme oikein tunne ketään ja meillä on keskenämme tylsää ja miksi muutimme nyt emmekä vaikka juuri ennen koulujen alkua ja kuinka paljon kaipaan Helsingin vaihtoehtoja ja ennen kaikkea ihmisiäni siellä. Välillä on pakko katkaista kela surffaamalla netissä, etsimällä jotain turhanpäiväistä ajateltavaa etten vain palaa aina samaan lähtöruutuun, miettimään, mitä kävi sille yhdelle palapelille jonka unohdin vaatekaapin päälle tai kuinka käsitellä lasten ikävää. Kannattaisi nukkua, kun kerran voi. Lapsemme ovat siirtyneet hienosti espanjalaiseen päivärytmiin, ja nukkuvat aamuisin komeasti yli yhdeksään. Toisaalta yöt ovat niitä ainoita hiljaisia hetkiä, kun ei tarvitse ratkoa riitoja, siivota tai olla muuten vaan aina valmiina.

Luulen, että nämä kello kolme alkavat oman elämän analyysit kuuluvat tähän elämänmuutoksen käsittelemiseen. Ja että se helpottaa heti, kun tämä välivaihe – jonka hartaasti toivoisin jo olevan ohi – on lopulta ohi. Että meillä on pysyvä koti, ensimmäinen sellainen vuoteen, eikä pahvilaatikoita, säätöä ja se fiilis, että ei kannata yhden tai kahden kuukauden oleskelun takia alkaa asettua. Ja se, kun pojille löytyy täältä ikäistään seuraa. Kyllähän minä tiedän, että kaikki järjestyy, mutta yhä odotan sitä hetkeä että en yöllä herätessäni eksy ajatuksiini ja matkusta 4000 kilometriä pohjoiseen.

P6263687.jpg

MINI VAUVASIMULAATTORI

IMG_3724.jpg

Hullu koiranainen tässä morjens! Nyt niitä on sitten kaksi: Simo, joka lähtee viimeistään perjantaina Saksaan uuteen (sijais)kotiin etsimään loppuelämän onnea ja sitten kuusiviikkoinen Mini, joka tuli meille sunnuntaina muutaman sattuman kautta. Sekarotuinen, hyvin pieni ja pieneksi varmasti jäävä, suloinen riiviö. Iski hieman paniikki, kun kävin hakemassa Minin samalla kun myös yksi Minin viidestä sisaruksesta vietiin sijaiskotiin kasvamaan isommaksi ja sain käsiini tuollaisen kilon painoisen karvapallon. Meillä on viimeksi ollut pentu, öhm, melkein yhdeksän vuotta sitten ja silloinkin olivat isompia, valmiimpia ja oli kasvattajan tuki. Mitä tällaisen kanssa tehdään!?

Lauantaina kävinkin yhdellä alueen koiratarhoista. Hengailin siellä parisen tuntia rapsutellen koiria, tarjoten possuille keksejä ja syötellen porkkanoita lempiaasilleni. Sinä aikana tarhalle tuotiin yksi moottoritien varresta löytynyt emo kolmen pentunsa kanssa sekä pelkkää luuta ja nahkaa oleva nuori pinserimix. Häkeissä oli juuri hylättynä sellaisia siistin näköisiä pieniä rotukoiria, joista Suomessa maksettaisiin monta sataa. Lauantaina oli hylätty myös Mini siskoineen ja veljineen, toiselle tarhalle hieman kauemmas meistä. Ei emoa, ei tietoa omistajista, roduista, mutta onneksi hyväkuntoisia ja terhakoita tyyppejä, jotka kuitenkin sijoitettiin nopeasti pois tarhalta. Tänään tiistaina sinne oli kello kahteen mennessä viety jo neljä koiraa, kaksi entisten omistajiensa toimesta, odottamaan uutta mahdollisuutta.

IMG_3726.jpg

No, olettehan te nämä mun koirajutut kuulleet ennenkin, ehkä myös lukeneet eilisen artikkelin Yleltä, joka koski erityisesti metsästyskoirien, galgojen ja podencojen, kurjaa kohtelua. Minillä sen sijaan kävi tuuri. Käytännön Mies, joka suhtautui kahteen väliaikaiseen koiraan varsin nihkeästi (mutta heltyi juuri sen verran että salli joka puolelle pissalätäköitä jättävän Minin muuttaa meille toistaiseksi) onkin ollut se, jonka sylistä Mini varmimmin löytyy nukkumasta. Pentuhan on nimittäin ihan kuin vauva: mitään rytmiä sillä ei ole, se vaan syö, pissaa ja kakkaa ja puree. Etenkin ensimmäinen yhteinen yö oli melkoisen mielenkiintoinen, kun pitkät päiväunet nukkunut pentu sekoili kolmeen asti ja sen jälkeen ulisi sängyn viereen sijoitetussa laatikkossa niin, että rauhottui vain kun roikuin yläkroppa laatikossa. Seuraava yö sujuikin jo paljon paremmin… Ai miksi? No koska Käytännön mies petasi pennulle paikan meidän väliin sänkyyn.

Nyt sitten elellään pentuarkea kunnes Mini saa uuden kodin. Pysyvän, rakastavan ja sellaisen, joka jaksaa sitten hoitaa nämä yöheräilyt vähän määrätietoisemmin. Pojat ovat tietenkiin tästä ihan riemuissaan ja ihan hyvä että ovat, muutto ja ero ystävistä on ottanut koville. Mini on jonkinlainen lohdutuspalkinto, vaikka siitäkin on joskus luovuttava. Koska Simo ei erityisemmin arvosta uutta tulokasta, olemme joutuneet ottamaan Miniä ruokakaupan kestokassissa mukaan ulos ja olin kokonaan unohtanut, miten tehokas tapa koiranpentu onkaan jos tahtoo päästä juttusille ihmisten kanssa. Olen myös tilaisuuden tullen kertonut Minin dramaattisen tarinan ja muistuttanut, miten monta sataa koiraa odottaa elämänsä tilaisuutta koiratarhalla. Ja nyt, pennuntuoksuiset terveiset Miniltä.

IMG_3732 (1).jpg

MITÄ MUUTTAMINEN MAKSAA?

Minulta on pariin kertaan kysytty – ei tietenkään blogin puolella, mutta uskokaa pois, kasvotusten on montakin kertaa tiedusteltu näitä juttuja – mitä tarkalleen maksaa siirtää elämä maasta toiseen. Tähänhän on tietenkin niin monta vastausta kun on muuttajaakin, mutta ajattelin nyt kertoa hieman millä tavalla meidän viisi kuutioita (joka kyllä rehellisyyden nimissä oli varmasti kuusi, mutta reilu kuljetusmies ei nyt alkanut asiasta nillittämään) siirtyi Espanjan auringon alle.

Ensin me ajattelimme, että halvimmaksi tulee hoitaa muutto omin voimin, eli Käytännön Mies vuokraisi Espanjasta pakun, suhaisi Suomeen ja takaisin Espanjaan muuttokuorman kanssa. Se olisi sitten kyllä kestänyt vähintäänkin viikon ja pelkät lauttamatkat vieneet viitisen sataa, puhumattakaan palkattomasta vapaasta, autovuokrasta ja bensoista. Jos meillä olisi ollut Suomessa auto, mulla ajokortti ja meillä peräkärry niin olen juuri sen verran hullu että olisin saattanutkin ajaa Euroopan läpi lasten kanssa muuttokuorman kera. Hirveästi halvemmaksi se kuitenkaan ei olisi tullut.

Mukaan otettu omaisuus saatiin karsittua siihen viiteen kuutioon, ja tähän kuuluu oikeastaan kolmen aikuisen ja kolmen lapsen omaisuutta – ei siis pelkästään mun vaatteitani vaikka niin voisi ehkä kuvitella. Yllättävän paljon pakkaustilaa vei se ”kodin pikkusälä”, kuten keittiötarvikkeet (ah, kunnollinen kuorimaveitsi, ja pata, jota on kyllä pakko käyttää nyt enemmän kun se kerran tänne asti tuotiin!) ja toisaalta pyyhkeet ja lakanat. Niitäkään ei pakattu mukaan edes paljoa, vaan suurin osa myytiin tai kierrätettiin. Huonekaluista mukaan valittiin vain puinen penkki, joka toimii televisiotasona, sekä vietnamilainen jalkalamppu. Tähän meidän viiteen kuution kuului lopulta noita Pelicanin isoja pahvilaatikoita 10 kappaletta, pieniä yhdeksän, neljä isoa muovilaatikkoa sekä viitisen jätesäkkiä mattoja, vaatteita ja potkulautoja.

Aurinkorannikon läheisyyteen muuttamisessa oli ehdottomana etuna se, että tänne ajaa kuukaudessa useampikin ”muuttofirma”, meidän tapauksessa yhden miehen paku + perävaunu-yhdistelmä joka kuljettaa yleensä Espanjaan päin kiukaita, paljuja ja muuttotavaraa ja Suomeen sitten takaisin paluumuuttajien tavaroita. Paikallisessa Facebook-ryhmässä kyselemällä sain tunnin sisällä neljä eri tarjousta, joissa ovelta ovelle-toimituksen hinta vaihteli 200-250 euron välillä per kuutio. Valitsimme halvimman, onneksi hänellä oli vakuutukset ja verotukset kunnossa. Omaisuus kyllä matkusti yhdeksän päivää ja toimitus viivästyi arvioidusta päivän, mutta koska mulla oli kaksi matkalaukullista vaatteita niin selvittiin ihan hyvin se neljä päivää, mitä ehdittiin olla ennen laatikoitamme perillä. Oikeastaan nytkin olemme avanneet vain pari laatikkoa ja loppuja olen tuijotellut kauhulla: mitä mä kaikella tuolla tavaralla teen, ja mihin se oikein laitetaan?

Kuljetus maksoi siis 1000 euroa. Meidän yhdensuuntaiset lennot, jos ne nyt muuttokuluihin tahtoo laskea mukaan, Malagaan olivat noin 670 euroa. Vuokrasimme Suomesta kahden neliön varaston, tarkoitus nyt vuoden verran himmailla siellä esimerkiksi poikien vauva-ajan vaatteita ja katsoa, mihin ne on sitten järkevä sijoittaa. Varaston vuokra on kuukaudessa noin 70 euroa. Jollen olisi saanut huonekaluja delegoitua niin hyvin eteenpäin, olisi Sorttiin uponnut varmasti ainakin sata euroa. Nyt muuttokuluja kompensoi hieman se, että saimme paljon myös myytyä tavaraa. Sitten erinäiseen muuttosälään, kuten kunnollisiin pahvilaatikoihin, surkeisiin muovilaatikoihin (pikku vinkki: ei Tokmannin muovilaatikoita enää ikinä!) ja koko hintansa arvoiseen teippikoneeseen kului yhteensä noin 150 euroa. Suomen päässä tavaroiden vieminen varastoon ja uusille omistajille oli noin 60 euroa, kiitos hyväntahtoisen ja tehokkaan kuljettajan. Kaiken kaikkiaan tämä muuttoprosessi köyhdytti noin 2000 eurolla. Oma lukunsa on sitten se, mitä kaikkea täällä päässä vielä tarvitaan: poikien ”libro de familiat” eli perhesuhteista kertovat todistukset olisi voitu tilata Suomessa espanjaksi mutta päädyimme käännättämään ne täällä, ja se maksoi 140 euroa. Lisää viranomaismaksuja on varmasti luvassa, kunhan kouluasiat selviävät, sitten joskus syyskuussa.

Noh, muuttaminen ei ole ikinä ilmaista ja harvoin erityisen mukavaa puuhaa. Nyt toisaalta olo on kevyt, lompakon ja maallisen omaisuuden suhteen, sillä vaikka mukana on kyllä yhä tarpeetonta ja ylimääräistä materiaa, sitä on noin 60 neliön verran vähemmän kuin vielä kuukausi sitten. Aika näyttää, paljonko vielä itken pois annetun/heitetyn/myydyn kaman perään. Ja tuliko tännekin nyt tuotua ihan liikaa ja turhanpäiväistä. Ainakin juuri nyt tuo iso muovikassillinen villasukkia tuntuu hieman liioittelulta.