TERVEISIÄ ESPANJASTA, PIRKKO!

Olen fiilistellyt tätä ennenkin: vapautta olla oma itsensä. Tai noh, luonnollisesti Suomessakin saa toteuttaa itseään, mutta sitten voi käydä niin että joku kirjoittaa blogiinsa kuinka olet pukeutunut epäviehättävästi ruokakauppaan tai ruokkinut lapset väärin ravintolassa. Entä Espanjassa? A nadie le importa! Tällä välinpitämättömyydellä on totta kai kääntöpuolensa, kuten että lasten tai koirien läpsimiseen eivät ulkopuoliset puutu, roskat heitetään hälläväliä-asenteella maahan jne., mutta yksilötasolla tämä ilmiö on ihana. Kaikkia kunnioitetaan sellaisina kuin he ovat ja erilaisuuteen suhtaudutaan varsin lempeästi.

Espanjalainen bikinikunto on täällä päin hyvin suhteellinen käsite. Riittää kun on ne bikinit, eikä niitäkään näköjään aina vaadita. Eräs nykynuorten muodista närkästynyt vanhempi rouvashenkilö luultavasti sokeutuisi, jos tulisi joskus meidän lasten koulun portille kello kaksi näkemään muutama sata mutsia leggingseissä. Ja voin kertoa, että vaikkei ruumiinrakenne ole suomalais-ugrilainen niin salaiset solat, kummut, muhkut ja kaikki muu näkyy läpi – ja ketään ei haittaa! Ja kun sanon että ”ketään ei haittaa”, se ei tarkoita pelkästään sitä, ettei kukaan kirjoita siitä kolumnia kuinka väärin olet pukeutunut vaan myös sitä, että kenellekään ei kommentoida sitä miten rumat vaatteet on valittu (gordita, ”pulluka”, on kyllä jonkinlainen lempinimi, mutta ei selvästi pilkkanimi). Eikä täällä tuijoteta, eikä silmiä pyöritellä selän takana eikä ”hienovaraisesti” kommentoida ohikulkiessa.

Täällä kaupungin sosio-ekonominen jakautuma näkyy tietenkin siinä, että ne klassisen naisellisesti pukeutuvat, korkokengissä kipittävät espanjattaret ovat vähemmistössä, vaikka heitäkin kyllä näkyy. He kuuluvat katukuvaan samalla tavalla kuin hieman pyylevät perheet (totean tämän lähinnä kertoakseni, että alueella lievä ylipaino tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, en erikseen kritisoidakseni sitä että perheet ovat pyyleviä), joiden vaatteet on ostettu Carrefourista. Näitä stereotyyppisiä upeita oman elämänsä penelopecruzeja näkyi kyllä enemmän Madridissa ja Sevillassa, mutta sielläkään ei iskenyt alemmuuskompleksi. Kukaan ei mulkoillut, tuhahdellut, arvostellut. Miten mukavaa vaihtelua sille, että Suomessa yhteen aikaan sai kassajonossa tasaisin väliajoin vääntää mummojen kanssa kättä siitä, onko ihan kauhean korrektia huudella omia homeisia rasistisia mielipiteitään julki.

En usko, että aika tiskillä olevat tissit tai muutenkaan paljastavat vaatteet tällä jotenkin häiritsevät sitä heilimöintiä. Päin vastoin, arkeen kuuluu Espanjassa paljon enemmän flirttiä kuin Suomessa. Enkä tarkoita mitään limaisia iskurepliikkejä vaan kehuja, silmäniskuja ja kosketustakin – tervetullutta sellaista, ei mitään #metoo-kamaa. Totta kai sukupuoliroolit ovat välillä ummehtuneita ja ulkonäkökysymykset ohittavat tärkeämmät (ja esimerkiksi täällä plastiikkakirurgia tuntuu olevan välttämätön osa naisen elämää jossain vaiheessa). Mutta se ilo, mikä tulee siitä että erilaiset tyylit ja erilaisuus hyväksytään hyvin mutkattomasti. Mennään lenkille vaikka lyllyisi, eikä kukaan huutele perästä päin että läskiperse (on tapahtunut Suomessa). Laitetaan shortsit vaikka olisi selluliittia, ollaan hihattomassa topissa vaikka olisi millaiset allit. En tosiaan kaipaa mitään keskustelua siitä, mitä terveysongelmia mihinkin painoindeksiin liittyy, mutta mielestäni jokainen ansaitsee tulla kunnioitetuksi riippumatta koostaan. Täällä se tuntuu toteutuvan hyvin.

Joten viihdyn hyvin verkkareissani ja hapsuisten latvojeni kanssa. Vaikka toki ympäristö välillä houkuttelee panostamaan ulkonäköön, varsinkin jos suuntamme kaupungille, en koe että saisin huonompaa palvelua jos olenkin lipokkaissa tai kukaan kuiskisi kun kävelemme ohi. Päin vastoin, kun käyn kuolemanväsyneenä hakemassa churroja ja aamukahvin, kutsuu churrerian tarjoilija iloisesti guapaksi ja taas on aamu pelastettu!

RAHAA PALAA BRIGHTONISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No niin, nyt musta on tullut nainen joka bloggaa ostamistaan ponnareista, mutta halusin kuitenkin kertoa teille kaikille, että jos tahtoo osallistua länsimaiseen kulutusjuhlaan ja tuhlata rahaa, Brighton on siihen loistava paikka! Ei tarvitse lähteä Lontooseen vetääkseen luottokortin tappiin, etenkin jos sattuu olemaan hulluna paperitarvikkeisiin, kirjoihin ja kaikkeen visuaalisesti kiehtovaan krääsään kuten allekirjoittanut.

Brighton oli täynnä kaikkea kivaa. En innostunut niinkään vaatteista – kuten jo ylpeilin – vaikka sieltä löytyi Urban Outfittersin ja GAPin kaltaiset luottokaupat. Mutta kirjakaupat! Sisustuskaupat, etenkin sillä vähän boheemimmalla North Laine-alueella! Ihana aasialainen kauppa täynnä kaikkea söpöä kiinalaista riisikulhoista vilkuttaviin kissoihin! Kassi painoi kotimatkalla 13 kiloa ja olin suhteellisen onnellinen, ettei sitä punnittu missään vaiheessa matkalla lentokoneeseen…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eniten aikaa kului ehdottomasti Brightonin keskustassa sijaitsevassa Waterstones-ketjun kirjakaupassa. Siellä oli viisi kerrosta luettavaa. Valtava lastenosasto täynnä ihanaa kirjallisuutta, tehtävävihkoja, karttoja… Kymmenen hyllymetriä pelkkiä matkustuspäiväkirjoja, koko isäni kirjakokoelma rockmuusikoiden elämänkertoja. Vaikka viime aikoina lukeminen onkin jäänyt vähän lapsipuoleksi elämässäni, ei rakkaus kirjoihin ole kadonnut. Erityisesti fiilistelen taitavasti tehtyjä lastenkirjoja, joiden avulla inspiroida jälkeläiset lukemaan.

Toinen paikka, jossa sisäinen lastenkirjahamsterini oli koetuksella, oli Castor + Pollux-galleria rantakadulla. Seinän verran taiteellisia, hauskoja, oivaltavia lastenkirjoja! Ja sitten koko kauppa täynnä grafiikkaa, julisteita sekä tavaraa, jota mulla on jo liikaa: vihkoja ja postikortteja. Molempia mulla on hirvittävät kokoelmat ja voin kertoa, että kun ne mun valtavat, alati kasvavat kokoelmat ilmestyivät muuttolaatikosta myös Espanjassa, sain osakseni hieman silmienpyörittelyä. No, nyt on taas santsattu!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Samalla rantapätkällä, siinä i360-tornin ja Brightonin pierin välillä, on kaikkea aika hulvatonta. Muutama pieni galleria ja sitten paljon kitchiä! Oletteko yllättyneitä, jos sanon rakastavani myös kaikkea kornia? Erityisen kiehtova oli kauppa, jossa myytiin kaikkea mahdollista tehtynä simpukoista. Damn, joskus tulen sinne vähän isommalla matkalaukulla…Tai siis en ota kyllä matkalaukkua mukaan, ahtaassa kaupassa oli muutenkin melkoinen norsu posliinikaupassa-fiilis.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toki Brightonissa on ostoskeskuksia ja ostoskatuja, joilta löytyy perinteisempiä liikkeitä. Valtava Boots, josta hamstrasin meikkejä ja kodin sisustukseen ja kaikkeen mainioon pikkukrääsään keskittyvä Bert’s, jossa iski akuutti tarve ostaa keittiöpyyhkeitä, lautasia, Halloween-koristeita… Ja kyllä sieltä toki jotain tarttui mukaankin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

North Laine-alue oli myös sellainen, jonka ensi kerralla haluan koluta rauhassa läpi (hieman isommalla budjetilla). Vintagekamaa, etnisiä viboja, pikkuputiikkien välissä hauskoja kahviloita ja baareja, joissa levätä kiertelyn välissä. Jonkin verran myös suomalaista designiä osana kansainvälistä valikoimaa. Erinomainen paikka köyhtyä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joten kyllä siellä sisäinen shoppailija oli onnellinen. Jos silleen haluaa hetkeksi unohtaa maailmantuskan ja nauttia materiasta. Jos jotain ei löytynyt Brightonista niin Cars-autoja, joita oli toivottu tuliaisiksi. Niitä metsästettiin vielä lentokentältäkin (ja todettakoon, että Gatwickissa ei kannata laskea sen varaan että voisi kuluttaa aikaa ostoksilla – onneton valikoima) mutta kotiin palattiin tyhjin käsin. Onneksi olin hankkinut muita tuliaisia: en tiedä missä vaiheessa nämä tyypit menivät ja oppivat sen, että tärkeintä kotiinpaluussa on tuliaiset…

Brighton on siis hyvä vaihtoehto Lontoolle, jos kaipaa vähän kompaktimpaa kaupunkia ja rennompaa tunnelmaa. Ja tunnissa sieltä pääsee junalla isolle kirkolle, joten ensi kerralla luultavasti yhdistelen molemmat kaupungit. Ja laitan suosiolla matkalaukun ruumaan.

MISSÄ MUN MIELENRAUHA?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hitto. Koko syksynä en ole juossut en joogannut enkä tehnyt muutenkaan mitään kovin fyysistä. Sen jälkeen kun tuli se Skodakin, on tullut lähinnä istuttua autossa. Matkoilla olen tietty kävellyt ja kierrellyt, mutta silloinkin saanut aina täyslaidallisen virikkeitä. Huomaan, että kropan lisäksi urheilua ja sellaista maadottumista ja keskittymistä ja fokusta kaipaa etenkin pää.

Omituinen levottomuus – joka on varmasti ollut luettavissa teksteistäkin – on vaivannut koko Espanjassa olon ajan. Odotin, että tänne tuleminen olisi rauhoittanut tämän levottoman sielun, kun pitkään jatkunut välivaihe kahden maan välillä tuli päätökseen eikä arki ollut enää päivien laskemista lentoihin. Olin kuitenkin väärässä. Täällä olo on yhä väliaikaisuuden kiusaama, kun tiedän, ettei miljoonasta eri syystä La Líneasta tule loppuelämän asuinpaikkaa, ei edes kovin pitkäaikaista varmasti.

Ajattelua ei varsinaisesti edesauta se, että kotona huudetaan äitiä kellon ympäri. On tietenkin ihanaa olla rakastettu ja sitäkin enemmän tarvittu, mutta usein en kuule edes omia ajatuksiani, en, vaikka sanoisin ne ääneen. Äitiiiiiii! Miksi toi vaihtaa kanavaa? Äitiii! Pyyhkimään! Äitiiiii! Mä en löydä mistään mun sukkia. Äitiiiii! Saako pelata viis minuuttia Minecraftia? Äitiiii! Mulla ei oo mitään tekemistä! Tietenkin osaan arvostaa tätä lyhyttä ja (toivottavasti, heh heh) nopeasti ohimenevää elämänvaihetta, mutta kuulisinpa joskus sisäisen ääneni yhtä selkeästi kuin kolmikon kiljunnan.

Ja jos sattuu käymään niin hyvin, että saan nauttia hiljaisuudesta, esimerkiksi keskiyöllä, alkavat aivoni välittömästi suunnitella tulevaisuutta. Ikävöidä asioita Suomesta. Sipsejä. Mäkelänrinteen uimahallia. Pikkujouluja. Astianpesukoneita. Lasten ystäviä. Omia ystäviä. Ja samalla ahdistua ajatuksesta kurahousuista ja pimeydestä, ankeista ihmisistä jotka ovat töykeitä toisilleen, lapsista ja kännyköistä. Samat loputtomat plus-miinus-listat kirjoittavat itse itseään mun päässä koskien myös La Líneaa. Ja niitä muita vaihtoehtoja, maailmahan on täynnä paikkoja, jonne voi muuttaa!

PB010356.jpg

Sekä Madridin että Brightonin minilomat olivat ihania, mutta uuvuttavia. Sen sijaan, että olisin pysähtynyt hengittämään, kävelin parin maratonin verran ja nautin seurasta. Se oli siis aivan mahtavaa, mutta ei ehkä juuri sitä, jota pääni kaipasi eniten. Ensi viikolla menemme Marokkoon, kun isoäitini ja muutama muu sukulainen Suomesta saapuvat tekemään tupatarkastuksen. Sen jälkeen, ehkä sitten ensi vuonna, yritän raivata itselleni sellaisen viikonloppuloman, jolloin voin vain levätä. Mielellään ilman internetyhteyttä ja mitään mielekästä tekemistä. Yhtäkkiä huomaan haaveilevani vankilan eristyssellistä.

Nämä kuvat ovat Tarifasta keskiviikolta. Pojilla oli paikallisen pyhäinpäivän ansiosta keskellä viikkoa vapaata koulusta, ja ajoimme alle tunnin matkan tuohon ihanaan rantakaupunkiin. Sieltä lähtee kilometrien mittainen hiekkaranta, joka on leijasurffaajien ja ratsastajien suosiossa ja jossa tosiaan mieli lepäsi. Hiekkakakut, kivien murskaaminen kämmeneen ja tuuli, joka kuljetti ne äiti-huudot toiseen suuntaan, tekivät hyvää levottomalle mielelle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MAHA TÄYTEEN MADRIDISSA

Kun se puolimaraton jäi väliin, pystyin keskittymään kaksi vuorokautta Madridissa lempiharrastukseeni: syömiseen ja juomiseen! Luvassa on aika monta postausta tuosta ihanasta kaupungista, ja aloitetaan tietenkin tärkeimmällä eli ruoalla. Koska eihän matkustamisesta tule mitään tyhjällä vatsalla. Lähdinkin liikkeelle taktisesti paastoamalla koko päivän ennen lähtöä, jotta varmasti saisin nauttia koko vatsalaukun vetokyvyn verran paikallisesta ruokatarjonnasta.

Ensimmäisenä iltana kun raahauduin nälkäisenä juna-asemalta AirBnB-asumukseemme ohitimme tämän pienen italialaisen – ja menimme sisään sen suloisen tunnelman houkuttelemina. Ja tietysti koska oli nälkä. Loistava valinta! Reina Sofia-museon läheisyydessä sijaitseva Oliveto oli täydellinen paikka nauttia rauhallinen illallinen! Pieni ja rauhallinen, mahtavia viinejä, ystävällinen, mutkaton ja asiantunteva palvelu. Kasvissyöjälle oli useampi vaihtoehto: itse söin sekä pinaatti-ricottaravioleja että perinteisen parmiggiano-munakoisovuoan, seuralainen todella herkullista kurpitsaraviolia salvialla. Jälkiruoaksi syötiin erinomaiset (muttei mitenkään spektaakkelimaiset) mojito pannacotta sekä sitruunamarenkileivos. Lähtiessä nauratti – ei pelkästään loistava ruoka vaan erittäin kohtuullinen loppulasku. Lämmin suositus!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lauantaina päädyttiin lounaalle Gymage-nimiseen ”terveyskompleksiin”, jota AirBnB-isäntämme suositteli. Hän piti ehdottoman tärkeänä kokea ainakin yhden Madridin monista kattobaareista ja nimesi Gymagen yhdeksi kokemisen arvoiseksi. Ihan ostoskatujen kulmilla sijaitseva Gymage on tosiaan paitsi kattoterassi ja lounge, uima-allas ja ravintola niin myös crossfitsali, solarium… Ja noh, asiakaskunta oli hyvin tiedostavaa, mitä tulee ainakin omaan ulkonäköön. Ruoka – hummus, tonnikala tataki, raviolit (taas) – olivat ihan maittavia, mutta huomattavan ylihintaisia, etenkin kun otti huomioon keskinkertaisen palvelun ja sen, ettei ruokailualueella päässyt nauttimaan näkymistä lainkaan. Joten jos nyt haluaa kokea Madridin kattoterassitarjonnan, varmasti löytyy vähän inspiroivempiakin paikkoja!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Illalla suuntasimme jälleen muiden vahvasta suosituksesta San Miguelin kauppahalliin, joka on siis enemmänkin monen pienen ravintolan yhdistelmä. Oikein vaikuttava, kaunis ja näkemisen arvoinen, mutta ruokapuoli jäi varsinkin vegetaristille ohueksi. Drinkit olivat hyviä ja niiden kanssa oli kiva kulkea pitkin käytäviä, mutta ryysis ja ylihintaiset suupalat eivät tehneet kulinaristiin vaikutusta. Suosittelen kuitenkin piipahtamaan ja kokemaan!

Koska Mercado de San Miguel ei ollut nälkäisille ihmisille, etenkään sille joka oli valmistautumassa seuraavan aamun puolimaratoniin, paras paikka tankata, kiertelimme alueella ja päädyimme suht aggressiivisten sisäänheittäjien takia Maestro Villa-nimiseen paikkaan. Se oli selvästi turisteille tarkoitettu paikka, annokset hyvin perinteisiä espanjalaisia ruokia ilman mitään kunnianhimoa tai yritystä. Saimme mahan täyteen manchegoa ja pimientos padronia, mutta mitään tajunnanräjäyttävää paikka ei tarjoillut. Geneeristä turistimättöä siis, joka kruunatiin espanjalaisilla muusikoilla joille oli ryhmäpaineessa pakko jättää vähän kolikoita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sunnuntaina, ystäväni juostua huikean puolimaratonin ja mun tehtyä aamulla reippaan 10 km kävelylenkin maratonhuumassa, päädyimme lounaalle aivan majapaikkamme viereen. Olin ikkunan läpi nähnyt, että La Musa de Espronceda-ravintola on paikallisten suosiossa ja se on yleensä hyvä merkki. Okei, lautaset (jotka itsessään olivat tosi kauniit) olivat hieman rähjäiset ja tarjoilijat vähän hampuusin näköisiä, mutta se ruoka!

Pimientos padron, erilaisia leipiä ja yksi lempiruoistani, friteerattuja munakoisoja hunajalla – parhaiten valmistettuna mitä olen koskaan Espanjassa syönyt (ja uskokaa pois, olen syönyt tämän annoksen muutaman kerran). Todella edullista, hyvää ja hauskaa ruokaa. Ei varmastikaan mikään uniikki lumihiutale Madridin runsaassa ruokatarjonnassa, mutta jos olette Antón Martin-metroaseman lähellä niin tässä on erinomainen paikka syödä itsensä ähkyyn.

Juuri ennen lähtöä söimme La Mucca-ketjuravintolassa, koska en jaksanut enää yhtään annosta pimientoja. Sinänsä helppoa ja nopeaa, mutta ei tässä juuri kehuttavaa ollut. Että ei kannata nyt tällaisessa ruokaparatiisissa mennä La Muccaan. Paitsi jos on kiire yöbussiin eikä tiedä mitä ruokaa tekisi mieli.