BALKANIN KUTSU

Jotain ensilumen tapaista jäätävää rähmää satoi tänään taivaalta (kun pyöräilin, minä hullu!), ja aloin heti kaivaa kalenteria esiin. Ensi kesästä ei ole vielä kauheasti tietoa, mutta jotain suunnitelmia on jo alettu lyömään lukkoon. Melko varmasti pojat viettävät taas pitkän loman San Pedrossa, ja luultavasti leikin siellä marbellalaista eliittirouvaa itsekin muutaman päivän. Jos kaikki menee hyvin niin ehkä ehdin taas nähdä vilauksen La Líneaa ja feriaa ja Gibraltarinvuoren, ja on tässä nyt väläytelty mahdollisuutta piipahtaa Portugalissakin.

Yksi asia kuitenkin alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä: kun olen leikkinyt lentokummia lapsille ja jättänyt heidät isänsä hoiviin, lähden luultavasti maata pitkin kohti Bosniaa. Olen haaveillut matkasta Vukov Konakiin siitä saakka kun eräs parhaista ystävistäni vietti siellä muutaman kuukauden ja tuli takaisin rakastuneena rauhalliseen elämäntapaan, Balkanin vuoristomaisemiin, persoonallisiin seikkailijoihin joita oli Vukov Konakissa tavannut ja myös Sarajevoon. Kohde alkoi siis kiinnostaa jo ennen kuin törmäsin suomalaiseen Nepuun, joka paikallisen miehensä kanssa pyörittää tätä pientä lepopaikkaa vuorilla, erinäisissä ulkosuomalaisten ryhmissä.

Kommentoituamme aikamme toisillemme ja huokailtuani sitä, miten tuollainen vähän oman mukavuusalueen ulkopuolella sijaitseva kohde taas kiinnostaisi (mukavuusalueella viittaan siihen, ettei aamulla tarjolla olekaan churroja ja kauramaitocappuccinoa vaan ehkä vähän tällaiselle kermapersekaupunkilaiselle eksoottisempi ympäristö) alkoi tapahtua. Nyt näyttää siltä, että minä ja One glass of milk, please-blogin Annuska (jota en niin ikään ole koskaan livenä tavannut, mutta yhtä lailla vuosien ajan on palloteltu kommentteja puolin ja toisin ja jaamme myös sen verran monta ystävää tosielämässä, että voinemme luottaa siihen ettei kumpikaan ole aivan sietämätön psykopaatti) lähdemme Vukov Konakiin retriitille.

Nyt tietty jännittää jo valmiiksi moni asia. Koska vuoden lentokiintiö on jo täynnä (keväällä se yksi yllätysmatka, ja Espanjaan tulemme lentämään) olisi tarkoitus matka Etelä-Espanjasta Bosniaan taittaa junilla ja busseilla. En ole vielä edes uskaltanut avata Google Mapsia ja katsoa, montaako kilometriä se tarkoittaa käytännössä. Toisaalta saan matkustaa yksin, ja olen viimeksi reilannut vuonna 2003; ehkä on aikakin taas istua alas ja katsoa maisemia kaikessa rauhassa. Ja tähänhän voi yhdistää pit-stopit esimerkiksi Barcelonassa pomoni luona, Marseillessa boulabaissella ja Pohjois-Italiassa, sekä Zagrebissa. Nyt tietenkin kun ajattelen tuota matkaa niin vähän suuruudenhullulta se alkaa kuulostaa, mutta toisaalta ei näitä tilaisuuksia kovin usein tule vastaan.

Annuskan kanssa tarkoitus olisi osallistua retriitille, johon kuuluu ainakin metsäretkiä, saunaa ja rauhoittumista – jotain, joka tässä huippuhektisen syksyn keskellä kuulostaa taivaalliselta ja epätodelliselta. Viimeksi, kun haaveilin vaelluslomasta, se unelma toteutui aika pian ääneen sanomisen jälkeen, joten ehkä nytkin vauhditan Bosnian-suunnitelmia puhumalla niistä ääneen: tuntuu, kuin koko kroppa ja pää kaipaisi luontoon, paikkaan, jossa ei ole 4G:tä eikä kiirettä, uusien energioiden keskelle. Ja nyt toivon, että yhtä taianomaisesti kuin edellinen unelma toteutui niin myös heinäkuussa pääsen kertomaan teille kaiken siitä, miltä havumetsissä tuoksui ja miltä hiljaisuus kuulosti.

MY WEEK

Sellaiset klassiset my week (tai jos sattuu elämään oikein jännittävää elämää niin my day!)-postaukset on aina tuntuneet musta sellaiselta vähän väkisin väännetyltä sisällöltä kun ei muuta kirjoitettavaa ole. No, nyt ei ole muuta kirjoitettavaa joten tässä tällainen my week-postaus. En ehkä suosittele lukemaan, mutta toisaalta jos nyt tänne asti tulit ja aloitit niin anna mennä loppuun asti.

MAANANTAI

Maanantai valkeni kansainvälisillä vesillä. Tai okei, itse asiassa oltiin jo varmaan Suomen aluevesillä ja jos ei Suomen niin sitten Ruotsin. M/S Romantic-faniristeily oli paluumatkalla, ja maanantain puolellakin bailattiin aamuviiteen asti, jatkot hyttikäytävässä. Eihän tällainen ikäihminen kestä kahden päivän biletystä, aamulla parin tunnin yöunilla oli aika rapsakka olo aamiaisbuffassa itse kullakin, kuten kuvista näkyy. Mutta samalla oli sellainen hihityttävä olo (okei, olin varmaan vielä vähän hiprakassa kun saavuttiin satamaan), ihan kuin olisi ollut sellaisessa superintensiivisessä aikuisten leirikoulussa, jonka ei olisi halunnut loppuvan. Toki oman terveyteni kannalta kaksi päivää oli tasan maksimi moiselle sekoilulle. Muiden valuttua omiin juniinsa ja busseihinsa ja viharatikoihinsa jäin pariksi tunniksi tekemään töitä terminaaliin, josta vielä raahauduin yrittäjyysaiheiseen haastatteluun. Horkasta huolimatta oli suorastaan luova krapula, ja oivalsin parituntisen haastattelun aikana että ihan oikeasti yrittäjyys on jotenkin tosi kivaa juuri nyt – varsinkin, kun ei tarvinnut lähteä laivalta suoraan sorvin ääreen. Via Tribunalin pizzan kautta pääsin vielä yhdeksi yöksi piiloon lapsilta, ja olinkin toki mitä viehättävintä seuraa kun vuoron perään nukahtelin kesken lauseen ja jos hetkeksi satuin tokenemaan sieltä hämärän rajamailta aloin heti ulvoa että ihan varmasti kuolen tähän kankkuseen.

TIISTAI

Oli yhä krapula, mutta neljän päivän lapsivapaan jälkeen oli niin ihana nähdä omat tyypit, joista yksi oli kipeänä kotona koiran kanssa kun muina tuhkimoina palasin kotiin just ennen kello kahtatoista. Päivällä, toki. Arkeen paluu olikin töitä ja Skype-palavereita, pyykkäämistä, sellaista metapakkaamista eli tuijotin kaikkia tavaroitani ja hoin itselleni että ei helvetti, viikon päästä on muutto, mihin mä tän kaiken roinan tungen.

KESKIVIIKKO

Pitkästä aikaa sellainen päivä että elämä jos ei hymyillyt niin vienosti vähän vinkkasi silmää, että hei, saatat selvitä – kunhan et enää ikinä juo uudestaan. Perusduunipäivä, joskin keskimmäisen lapsen saikkuilu tarjosi vähän ylimääräistä taustamelua työpuheluille. Keskiviikkoon kuului myös henkistä valmistautumista torstaihin, joka on yleensä meidän taloudessa se viikon raskain päivä tiukan aikataulun takia. Aloitin myös katsomaan Netflixistä Unbelievable-sarjaa, joka oli virhe, koska sarjaan jäi tietenkin koukkuun ja olenkin katsonut sitä sitten loppuviikon yöunien kustannuksella.

TORSTAI

Sain vihdoin työskennellä hetken ylhäisessä yksinäisyydessäni kun jokainen lapsukainen oli vihdoin kunnossa, ainakin nyt tämän muutaman päivän ajan. Hain keskimmäisen koulusta, ja suuntasimme heti kaupunkiin toimintaterapiaan. Toimintaterapian ajan olen yleensä treffaillut tuttuja Hakaniemen hipsterkahviloista mutta tällä kertaa olin tekevinäni töitä, mutta oikeasti otin selfieitä Leipätehtaan tiloissa:

P9265241.jpeg

Sen lisäksi luin lehdistä (eli siis netistä) Estonia-artikkeileita, joita olen jostain syystä suurkuluttanut koko viikon: en tiedä johtuiko se M/S Romantic-risteilyn jälkitärinöistä mutta ihmiskohtalot aiheuttivat isompaa ahdistusta kuin pitkään aikaan. Sitten roudasin kiireellä lapsen kotiin ja vaihdoin lennosta kuopukseen, jolla oli taidekerho puolen kilometrin päässä kotoa. Puolitoistatuntisen taidekerhon aikana juoksin (ihan kirjaimellisesti) koiran hoitoon Pasilaan ja ehdin ihmeen kaupalla takaisin muutamaa minuuttia ennen taiteilun päättymistä.

PERJANTAI

Heräsin päivään poikkeuksellisesti 34-vuotiaana. Mitään synttärispektaakkelia ei tarjoiltu, vaan söimme reippaan aamupalan ja lähdin isojen poikien mukaan koululle, jossa oli kahden tunnin ajan ”kodin ja koulun päivä”, eli me vanhemmat jupistiin seinänvierillä, itkettiin kahvin perään ja yritettiin salaa lukea työmeilejä ilman että opet huomaa. Sen jälkeen yritin tehdä kotona töitä, mutta oikeasti varailinkin lomia ensi keväälle. Roudasin lapset mummolaan yhdeksi yöksi ja lähdin itse palkitsemaan itseni vanhenemisesta Collage Clubin paperikukkatyöpajaan, jossa kolmen tunnin liimailun lopputuloksena oli yksi paperiruusu. Siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi olin tosi onnellinen! Tämän jälkeen lähdin kohti Antiokia Atabaria, jossa oli tarkoitus tavata ystäviä synttäri-illallisen merkeissä. Olin tehnyt pöytävarauksenkin, johon en  ollut saanut vastausta, mutta kun pääsimme paikalle oli ravintola pimeänä ja ovessa lappu. Siis tyhjä A4:n arkki, jossa ei ollut mitään tekstiä. Tämä tietty vähän nauratti: ilmeisesti termi ”lappu luukulle” oli otettu varsin sanantarkasti, vaikka mukavaa tietty jos vähän olisi kerrottu onko kyseessä konkurssi vai joku perus loma. Onneksi naapurikorttelin meksikolaisesta Pueblosta löytyi tila. Sain monta mojitoa, ihania lahjoja ja nähdä elämäni tärkeitä ihmisiä. Ja palattuani vikalla metrolla kotiin sen sijaan että olisin levännyt, katsoin Netflixiä.

LAUANTAI

Piti pakata, mutta oikeasti purinkin laatikoita jotka on olleet avaamatta vuodesta 2017 (ja ne on siis kulkeneet 8000 kilometriä ympäri Eurooppaa). Teki mieli vain kiljua, että miksi olen säästänyt kaiken maailman lippulappusia, olihan se Varkauden vesitorni sellainen elämys että varmaan ilman pääsylippuakin muistaisin sen loppuelämäni. Sitten lähdin hakemaan lapset hoidosta ja kotimatkalla todettiin, että pakko hakea kirjastokortti keskimmäiselle, koska maanantaina kirjastobussi tulisi koululle, ja Oodissa todettiin että pakko  kai tässä on mennä ihan itse kirjastoonkin. En meinannut millään saada lapsia raahattua sieltä ulos, mutta jotain hyviä kiristyskeinoja kai keksin kun lopulta selvittiin kotiin ja loppupäivän kokkailin, pakkailin ja kirosin hamsteriluonnettani. Käytiin vieläpä kaveriperheen luona lettukesteillä, eli minä istuin ja valitin jotain oman elämäni suurta epäkohtaa samalla kun ystäväperheen äiti ruokki kuusi lasta.

P9285276.jpeg

SUNNUNTAI

Olin luvannut lapsille retken Itä-Pasilaan, en suinkaan upean ja ainutlaatuisen arkkitehtuurin takia vaan koska Piipoon legotapahtuma Messukeskuksessa. Maksoin 42 euroa meidän neljän hengen sisäänpääsystä ja hetkeä myöhemmin kolmisen kymppiä pullasta, kahvista ja kolmesta hodarista sekä mehusta ja olin ihan romuna alle tunnissa. Tapahtumahan oli tosi hauska, jos pitää legoista, sietämättömästä ihmispaljoudesta ja siitä, että kadottaa koko ajan näköyhteyden lapsiinsa. Melutaso oli sellainen, että korvissa soi vielä nyt illallakin, ja jopa mun omat mölyapinani alkoivat uupua siellä tuhansien ihmisten synnyttämään äänivyöryyn (lauantain kävijämäärä oli kuulemma 7000 enkä usko että sunnuntai ainakaan kovin kauas kakkoseksi jäi). Sen jälkeen olen syönyt, purkanut ja pakannut ja esitellyt asunnon sympaattisille nuorille kundeille, joilla selvästi taas yläkoulun ehkäisyvalistus alkoi muistua mieleen kun ne näkivät tämän meidän kolmioon sijoitetun legotapahtuman ja kaikki Ninjago-kalsarit ripoteltuna pitkin asuntoa. Sellainen viikko. Haluaisin ajatella että ens viikko ois jotenkin rauhallisempi mutta luvassa on nyt ainakin yks muutto ja pari leffareissua ja ruokapiiriä ja ehkä sit joku uusi sarja Netflixistä?

VEGEBUFFETISSA TUKHOLMASSA

P9225165.jpeg

Dylanin brunssin lisäksi söin viikonloppuna vuorokauden sisällä kahdessa muussakin buffetpöydässä. En voi suositella, oli ihan puhdasta itsensä kiusaamista eikä pitopöydistä päässyt nauttimaan aivan täysillä kun oli jo alkupalojen kohdalla valmis luovuttamaan. Tukholmassa paikallinen ystäväni toimi laupeasti oppaanamme, vaikka minä ja seurueeni, eli kolme enemmän tai vähemmän krapulan ja humalan välimaastossa häröillyttä bloggaajaa joiden kanssa jaoimme hytin M/S Romantic-faniristeilyllä, olimme aika lailla sietämättömiä huonoine vitseinemme. No, asiaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tukholmantietäjä suositteli meille lauantain pikavisiitille Herman’sin vegebuffettia, jota tarjoillaan Södermalmilla sijaitsevassa ravintolassa viikonloppuisin aina kello yhdestätoista iltayhdeksään; arkena lounasbuffet on katettu klo 11-15. Hintaa herkuttelulle tulee 220 ruotsin kruunua eli noin 20 euroa per naama, joka on ruoan laatuun ja Tukholman yleiseen hintatasoon nähden mielestäni oikein kohtuullinen. Kylmiä ja lämpimiä ruokia sisältävän buffetpöydän lisäksi siihen sisältyy vesi ja kahvi/tee. Sanomattakin selvää, että täällä oli tarjolla iKaffea.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pöytävarausta suositellaan lämpimästi: me saimme istua tunnelmallisessa ”kasvihuoneessa” josta avautui upeat näkymät pitkin kaupunkia ja Gröna Lundiin, jonka raivohullujen laitteiden katselu ei varsinaisesti parantanut valmiiksi hieman heikkoa oloa. Ja rehellisesti sanoen vaikka ruoka oli mitä maukkainta, niin linssit ja terveelliset marinoidut kasvikset ja thaimaalainen keitto eivät ehkä olleet sitä ruokaa, mitä kohmeloinen ruumiini tarvitsi. Mutta hyvää se oli – eikä siis sitä ”vegaanihyvää”, jossa kasvisruokailijat joutuvat aina asettamaan riman lähtökohtaisesti vähän alas päin mitä tulee makuelämyksiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruoan osalta valikoima oli monipuolinen ja maukas. Ei liian mausteista vaan juuri sopivaa niin, että nenä alkoi vähän vuotaa. Herkullista hummusta, hyviä salaatteja ja esimerkiksi ihana kasvispiiras, joka oli kuin brittiläisestä pubikeittiöstä (tämä oli siis kehu). Lisäksi tiskillä oli kevyttä keittoa, pastaa, intialaista pataa, rustiikkista artesaanileipää lisukkeineen sekä pikkelöityjä kasviksia, saleettia ja siemeniä. Jos olisin jaksanut, olisin ehdottomasti ostanut kahvilanakin toimivan Herman’sin tiskiltä myös kakkua.

Erityisesti Viking Linen laivoilla saapuville sijainti on aivan huikea. Hyvin valmistettua kasvisruokaa (valtaosa vegaanista) jossa kokit ovat ymmärtäneet hyvin maustamisen päälle. Vatsa tuli täyteen ruokaa, joka oli vähän liian terveellistä olotilaan nähden, mutta jota uskallan kyllä suositella jopa lihansyöjille. Että smaklig måltid itse kullekin!

LAUANTAIBRUNSSI: RAVINTOLA DYLAN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Helsingissä harvempi brunssi avaa ovensa jo kello 10.30, mutta Etelärannassa sijaitseva Block by Dylan auttaa niitä, joita nälkä vaivaa jo aamupala-aikaan. Kuten allekirjoittanutta eilen. Olen käynyt Dylanin brunssilla viimeksi vuonna 2012 Arabianrannassa, jolloin brunssi oli edellä aikaansa: just niitä mun lempijuttuja kuten tahnoja ja sellainen jälkiruokapöytä, jonka edessä kaltaiseni sokerihiiri lakoaa. Näitä löytyy yhä, vaikka moni muu brunssipaikka on ehkä onnistunut tuomaan brunssipeliin uusia valttikortteja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Dylanin brunssi on selvästi lapsiperheiden suosiossa, enkä yhtään ihmettele. Kun buffetpöydästä löytyy mac & cheese-juustomakaronia, munkkeja ja vohvelirauta, jossa leikkimielisesti voi kilpailla vohvelin tuunaamisella, niin tämähän sopii erinomaisesti nuoremmillekin brunssailijoille. Lauantaiaamupäivänä paikalla olikin runsaasti perheitä ja isoja seurueita – pöytävaraus vaikuttaa olevan suositeltava, joskin itse kahden hengen seurueemme pääsi sisään varsin mutkattomasti. Palvelu oli sujuvaa, henkilökuntaa oli riittävästi ja Block by Dylan-ravintolassa riitti tilaa; miljöö ei ehkä ole tunnelmallisin, mutta ahdasta ei tullut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Brunssin hinta oli erittäin kohtuullinen 21,50€ per henkilö, ja lapset maksavat 1€ per ikävuosi aina 10-vuotiaiksi asti. Mitään kuohuvaahan ei tähän kuulu, mutta hinta-laatusuhde oli niin hyvä että hämmästelin brunssin hiljaisuutta. Dylanin brunssille kannattaa saapua tyhjällä vatsalla, sillä valikoima on niin laaja, että käydäkseen koko pöydän läpi täytyy olla jo harjaantunut herkuttelija. Itse jouduin kyynel silmässä jättämään välistä vohvelit ja tuulihatut, sillä en yksinkertaisesti pystynyt syömään kaikkea mitä teki mieli. Ja uskokaa pois, olen treenannut tätä lajia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mitään kulinaristista hifistelyä ei Dylanilta voi odottaa, vaan nyt mennään enemmän määrällä kuin laadulla. Se ei kuitenkaan haitannut: tällä kertaa tultiin tankkaamaan eikä maistelemaan uusien makuyhdistelmien perässä. Salaattipöytä ei osoittanut suurinta mielikuvistusta ja lämpimät ruoat (esimerkiksi kebabia, halloumitaboulehia ja sitä juustomakaronia) eivät nyt kiljuneet mitään suuria makuelämyksiä. Itse kaipasin perinteisen brunssipöydän antimia kuten kalaa, mutta kuten sanottu, farkkujen ylimmät napit oli pakko avata brunssin päätteeksi. Isolla seurueella Dylan on turvallinen valinta, sillä jokaiselle löytyy varmasti jotakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Plussaa erityisesti runsaasta hedelmävalikoimasta ja loputtoman laajasta jälkkäritarjonnasta. Juomapuolella oli vesien lisäksi tarjolla raikasta marjamehua. Mitään visuaalista ilotulitusta ei brunssi tarjonnut, sillä asetelma oli työmaaruokalatasoa ja astioista tuli kouluruokailu mieleen, mutta kyseessä olikin perinteinen buffet. Kaikki perusasiat olivat kunnossa, joten Dylanin brunssia voi suositella kaikille matalan kynnyksen brunssia kaipaaville.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun haluan vihkiä lapset brunssiharrastuksen pariin, Dylan on varmasti erinomainen paikka aloittaa harjoittelu. Ja jos joskus kaipaan viikonloppuaamuna brunssia, jossa voi isommallakin porukalla rauhassa syöpötellä ja samalla sosialisoida, siihenkin Dylan sopii loistavasti, Kaikin puolin siis toimiva kokonaisuus, ainakin kasi puolen arvoinen suoritus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA