KROG ROBAN BRUNSSI ALITTI ODOTUKSET

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Loppiaisviikonloppuna Helsinki ei varsinaisesti pullistellut brunssitarjonnasta, joten oli ikään kuin tartuttava siihen mitä on tarjolla. Tällä kertaa se oli Krog Roban sunnuntaibrunssi (kattaus 12.30-15.00), jonne meidät houkutteli erityisesti myyntipalvelun nopea ja ystävällinen toiminta kun selvitimme vaihtoehtoja seurueellemme. Itse olen tottunut siihen, että kun syö kaikkea muuta paitsi mitään millä on jalat, brunsseilla on hyvin tarjontaa, mutta koska porukassa oli nyt mukana yksi vegaani, varmistettiin brunssin sopivuus myös hänelle etukäteen. Tarvittaessa ruokaa luvattiin tuoda suoraan keittiöstä.

Niinpä olikin ikävä aloitus brunssille, kun mahdollisten vegaanioptioiden perään kyselleelle ystävälleni oli todettu: ”me olemme ensisijaisesti kyllä sekasyöjille tarkoitettu brunssi”. Okei, missään nimessä ei ole pakko heittäytyä ituhipiksi, mutta brunssi on yleensä sellainen sosiaalinen tapahtuma, ei mikään hätäinen työmaalounas. Näinä päivinä alkaa olla yhä todennäköisempää, että joukkoon mahtuu monenlaisia ruokavalioita, eikä silloin ole mielestäni varsinaisesti varaa ylenkatsoa mitään erityisruokavalioita. Vaikka näiden toiveiden toteuttaminen vaatisikin vähän vaivaa, oli tällainen reaktio asiakaspalvelun puolelta tympeä aloitus brunssille. Seuraavissa kuvissa vegaanille järjestynyt ruoka; salaattia ja leipää brunssibuffetin puolelta, keittiöstä tuotu erikoisannos sekä jälkiruoaksi pala raakakakkua. Sarjassamme ”vegaanihyvää”, eli ihan okei, mutta panostukseksi riitti näemmä se, että jätetään eläinproteiinit pois.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Brunssin hinta, 29 euroa, järkytti meitä jo valmiiksi mutta päätimme satsata. Kyseessä on kallein brunssi (ilman alkoholia) jonka olen Helsingissä syönyt vuosiin, joten odotukset olivat aika korkealla. Selvästikään Kaartinkaupungissa, entisen poliisiaseman tiloissa sijaitsevan Lilla Roberts-hotellin yhteydessä oleva Krog Roba ei ole ylihinnoitellut itseään ulos, sillä paikka oli tupaten täynnä ja suosittelenkin ehdottomasti varausta jos haluatte nauttimaan brunssia tähän erittäin kauniiseen miljööseen. Myös asiakaskunta oli niin tyylikästä, että itähelsinkiläiselle iski alemmuuskompleksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

29 euroon ei sisältynyt mitään perustarjonnan ulkopuolelta. Ikävä yllätys oli, kun seurueessa yksi toivoi kofeiinitonta kahvia, oli sitä saatavilla vain lisämaksusta. Erikoiskahvit, kuten tämä decaf-latte, olivat muutaman euron lisää, mutta esimerkiksi 9 euroa mimosasta brunssin päälle tuntui jo aivan ryöstöltä. Niinpä nautimme brunssin omaa juomatarjontaa, mistä kiitosta erityisesti appelsiini- ja omenamehun lisäksi tarjotulle kuplavedelle. Sen lisäksi kahvit oli tuotu näteissä termoskannuissa valmiiksi pöytiin, mikä lisäsi luksuksen tunnetta: sai santsata edes nousematta pöydästä. Mutta näin vannoutuneena iKaffen ystävänä en jaksanut alkaa kysellä kauramaidon perään, kun meille oli jätetty mitä ilmeisemmin pelkkää lehmänmaitoa…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Krog Roban filosofiaan kuuluu selvästi laatu ennen määrää. Brunssin buffetpöytä ei todellakaan notkunut, vaan tarjolla oli vihersalaattia sekä vuohenjuusto-punajuurisalaattia paahdetuilla pähkinöillä, lohipiirakkaa, skagenia, muutamia maustettuja pikkulisukkeita. Lämpimänä meille tarjoiltiin kasvismunakasta sekä pekonia että tomaattilinssiragua – jälkimmäinen jäi näistä kokeilematta, koska se oli saman lämpökannen alla lihan kanssa ja ottimet olivat yhdessä kasassa. Tässä vaiheessa ei tullut mieleen pyytää erikseen neitseellisiä aterimia. Ruoat oli nimetty ja merkitty sen mukaan, sisälsivätkö ne laktoosia tai gluteiinia, mutta tarkemmin raaka-aineet eivät lapuista selvinneet. Noin yleensä mukava henkilökunta oli melko kiireistä, ja brunssin aikana astiat saattoivat loppua pisteiltä. Myös jonoa muodostui jonkin verran.

Leipäpöydässä valikoima oli pieni, mutta ihan okei. Ja noin ylipäänsä: kaikki ruoat olivat laadukkaita ja herkullisia. Valikoima oli vain tavattoman niukka, joka jätti mahdollisuudet valikoinnille hyvin vähäiseksi. Sen lisäksi kun pöydän pääaterian ollessa ruokaisa vuohenjuustosalaatti joutui aika usein kärkkymään, että sai rääpittyä itselleen muutakin kuin pelkkiä salaatinlehtiä – yllättäen vuohenjuusto ja punajuuri katosivat aika vauhdikkaasti parempiin suihin. Itselleni suurin pettymys oli kuitenkin onneton jälkiruokatarjonta, onhan brunssin päättäminen makeaövereihin lähes pyhä asia itselleni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tarjolla oli suklaasalmiakkikakkua (joka jäi itselläni väliin, koska vihaan salmiakkia) sekä pieniä suklaaleivospalasia. Tämän lisäksi oli kuudesta eri lajikkeesta koostuva ”irtokarkkibuffet”, neljää erilaista keksiä (mm. Jaffakeksejä ja Dominoita, eli ei mitään hifistelyä), kahta eri juustoa pähkinöiden ja karviaishillon kera sekä suppea valikoima hedelmiä. Taso, niin laadun kuin määränkään suhteen, ei millään muotoa vastannut hintaa.

Noh, aina ei voi onnistua. Puitteet olivat upeat; Krog Roba on tyylikkäästi toteutettu (säästän teidät siltä, että alan muistella omia kokemuksia ajoilta, jolloin paikalla oli juuri se poliisiasema….), tuli hetkeksi tunne että oli siirtynyt Etelä-Helsingin sijaan johonkin suurkaupunkiin. Meidät piti lopulta suunnilleen heittää ulos, kun viihdyimme mukavilla sohvilla niin hyvin. Ikävä kyllä itse pääasia eli ruoka ei yltänyt lähes 30 euron väärtiksi – tuli mieleen pettymys El Fantissa, joka euron edullisempana oli myös Helsingin brunssien kalleinta kastia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jollain tapaa on kuitenkin lohdullista, että on näin suosittuja paikkoja, joilla on varaa vielä valikoida asiakaskuntaa. Krog Roba on selvästi vakiinnuttanut asemansa, eikä silloin ehkä tarvitse kumarrella vegaanien tai muidenkaan erityispalvelua vaativien ruokailijoiden suuntaan, ja se on ihan okei. Me tiedämme silloin, että suuntaamme seuraavalla kerralla juoruilemaan ja syöpöttelemään paikkaan, jossa koko jengi tuntee itsensä tervetulleeksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LUX HELSINKI VINKIT

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Terveisiä pääkaupunkiseudun kulttuuritarjonnan keskeltä! Kävin ensimmäistä kertaa ikinä kävelemässä koko #LuxHelsinki-reitin tänään – vartti avauksen jälkeen – pyhiinvaellusmaisen ihmismassan kanssa, ja nyt Lux-veteraanina haluaisin kertoa omat vinkkini niille, joilla on mahdollisuus nauttia tästä ilmaisesta (!) valoilottelusta, joka jatkuu 8.1. saakka.

Virallinen reitti alkaa Senaatintorilta, jossa tuomiokirkko on muuttunut kankaaksi kollaasiteokselle. Mielestäni tämä paikka on vaikuttava ilman valojakin, mutta luonnollisesti kirkko herää eri tavalla eloon valojen, hahmojen ja hyvällä tuurilla myös kohdalle osuvan kellonsoiton vuorovaikutuksessa. Tästä reitti jatkuu Unioninkatua pitkin kohti The Bridge-teosta (2. teos) Topelian sisäpihalla: me kuitenkin jätimme tämän välistä, sillä jono sisäpihalle oli aivan absurdi ja viimeisillään raskaana ollut seuralainen ei ollut innoissaan täyteen ahdetusta teoksesta. Joidenkin mielestä tämä on reitin paras teos – ehkä sen itsekin käyn vielä katsomassa.

Vinkki 1: Jos mukana on lapsia, voi harkita kannattaako Unioninkadun pätkää ottaa mukaan kävelyyn ollenkaan. Jos jonot ovat samaa luokkaa jatkossakin, on toiselle teokselle melkoinen odottelu ja kolmatta teosta, The Colour Out of Space, ei suositella lapsille ollenkaan. Mitä tähän Metsätalon sisäpihalla noin 10 minuutin välein esitettävään kolmanteen teokseen tulee, emme jonottaneet sinnekään. Kuitenkin Metsätalon sisäänkäynniltä näki pääosan esityksestä oikein hyvin, joten se on ihan varteenotettava vaihtoehto jos ei ole loputtomasti aikaa ja kärsivällisyyttä käytettäväksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

3dsense-kollektiivin teos oli kyllä itsessään hieno, vaikka se ei sisäpihan ulkopuolelle täysin näkynytkään. Siitä tuli mieleen 90-luvun teknobileet, ja ympäristöä oli hyödynnetty hienosti. Tästä matka jatkui kohti Kaisaniemenpuistoa, jossa oli perinteikäs Lyhtypuisto. Oletan sen siis olevan perinteikäs, sillä viime vuonna raahasin lapseni katsomaan samoja lyhtyjä, jotka silloin oli sijoitettu Hakasalmen huvilalle. Se olikin kannattavaa: kierreltyämme kylminä aikamme kysyin lapsilta, mitkä olivat heidän lempivalonsa. ”Liikennevalot”, vastasivat nuo kiittämättömät pikku possut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaisaniemenpuistossa alkoi mukavasti olla väljempää. Ei saisi valittaa, kun kyse on ilmaisesta tapahtumasta, mutta sen soisi kestävän pidempään niin, että vierailijat jakautuisivat useammalle päivälle, ja ahtaiden sisäpihojen sijaan voisi hyödyntää suurempia tiloja. Unioninkadun seinille olisi voinut heijastaa vaikka mitä hauskaa! Onneksi olin valinnut seurani oikein, ja siitä seuraakin hieman itsestäänselvästi toinen neuvoni.

Vinkki 2: Jätä lapset kotiin ja ota mukaan ystävä. Tämä tietenkin riippuu vähän jälkikasvusta. Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että lapsille pitää tuputtaa taidetta kaikissa mahdollisissa muodoissa aina tilaisuuden tullen, mutta nyt olin erittäin tyytyväinen etten joutunut taiteilemaan ihmisjoukon keskellä rattaiden kanssa enkä lahjomaan niitä väsyneitä koululaisia, joille luultavasti tämä parin kilometrin kierros olisi ollut ylivoimainen, mutta jotka todennäköisesti juoksisivat kilpaa kotiin täydellä energialla itse tapahtuman jälkeen. Monen teoksen alkuun kuului odottelua, ja se sujui erinomaisesti kuulumisia vaihdellen, eikä tarvinnut kuunnella mitään eikö se jo ala (saati eikö tää jo lopu)-kitinää. Ne voi sitten viedä katsomaan niitä liikennevaloja.

Large Fire Tornado kuului varsinkin teknisen toteutuksensa ansiosta tapahtuman kärkikastiin. Elävä tuli on aina yhtä kiehtova elementti, joskin Australian viime aikaiset tapahtumat toivat teokseen oman, ahdistavan lisäyksensä. Tätä kommentoitiin myös yleisössä paljon. Sen jälkeen suuntasimme Tokoinlahtea kohti katsomaan Jere Suontaustan Peilipöllö-teosta, joka tarjosi illan naurut. Ei siksi, että ilmastonmuutosta ja kierrätysteemaa hyödyntävä diskopallopäinen pöllö olisi itsessään ollut erityisen hilpeä, vaan meille kävi samoin kuin Kööpenhaminassa, kun näimme ensi kertaa Pieni Merenneito-patsaan: olimme kuvitelleet teoksen paljon suuremmaksi, ja lopulta sen pienuus, ja omat odotuksemme, huvittivat kovasti.

Vinkki 3: Ota mukaan evästä. Meillä kävelyyn meni, melkein kaikki esitykset läpi katsoen, vajaa pari tuntia. Otimme mukaan kahvit Kaisaniemestä, mutta esimerkiksi taskumatista olisi voinut olla iloa. Tietenkin normaali ihminen selviää tästä urheilusuorituksesta ilman tankkausta, mutta itsehän elän syödäkseni. Reitille ei osu oikeastaan ravintoloita (ensimmäinen oli Tokoinrannan italialainen, joka oli aivan tukossa Lux Helsinki-väkeä), muutaman taideteoksen yhteydessä on pientä ruokatarjontaa (sekä bajamajoja!).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seitsemäs teos on Meri Ekolan Magic Mirror, joka ei päässyt tuulisella säällä oikeuksiinsa. Peilikuvilla pelaileva teos oli kyllä kaikin puolin kiehtova, ja kannattaa tutustua tähän etenkin puhelinkulttuuria kritisoivan teoksen taustaan etukäteen. Lux Helsingin-kotisivut tarjoavat kyllä hyvän pohjustuksen tälle tapahtumalle. Muutenkaan ei tee mieli arvostella sitä, että tällaista järjestetään. Siksi jätänkin kokonaan purnaamatta esimerkiksi niistä pullonkauloista, joiden kohdalla ei voinut olla miettimättä miten tästä selviäisi hengissä jos ihmiset yhtäkkiä alkaisivat panikoida. Olkoot tapahtuma rauhanomainen ja leppoisa loppuun asti!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Katja Tukiaisen ja OiOin Do-Gooders on toiseksi viimeinen teos. Vaikka sen teema (maailmanpelastus!) ja toteutus (interaktiivinen animaatio!) sinänsä puhuttelivat, ja yleensä ottaen pidän kovasti Tukiaisen töistä, ei tämä oikein muiden teosten rinnalla sykähdyttänyt. Viimeinen valotaideteos, kaupunginteatterin seinään heijastettu Eero Helle/Visual45 yhteistyö Lux Arkkitehtuuri – day and night olikin ehdottomasti yksi kohokohdista. Koska fanitan tähtitaivaita sekä auringonnousuja ja -laskuja, olin tietenkin mitä otollisinta kohderyhmää. Sen lisäksi lyhyehkö teos leikitteli upeasti rakennuksen pinnoilla, saaden sen yksityiskohdat kunnialla esiin.

Vinkki 4: Kannattaa mennä. Kun elämme vuoden pimeimpiä aikoja, on niistä mahtavaa löytää jotain myönteistä. Toppahousut jalkaan ja katsomaan edes osa teoksista: pelkkä Kaisaniemenpuistosta Hakaniemeen kulkeva reitti on jo riittävän hieno, ja toisaalta Senaatintorille ja kaupunginteatterille järjestetyt kohtaukset toimivat hyvin yksittäisinäkin makupaloina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

VITSIT MIKÄ VUOSIKYMMEN

No niin. Olette tietenkin aivan kypsiä jo näihin muisteloihin, mutta tämä jääköön elämään internetiin vaikka vain omaksi ilokseni: uuden vuosikymmenen ensimmäisenä päivänä voi katsoa vielä olan yli vähän taakse päin ja todeta, että huh huh. En usko (ja todellakin toivon että näin on) että elämääni tulee toista vuosikymmentä, jolloin tapahtuu niin paljon. On ollut, Minna Canthia lainatakseni, kaikkea muuta kunhan ei nukkuvaa, puolikuollutta elämää. Sellainen olisi ihan tervetullutta hetkeksi. Ei siis vain paremmat, pidemmät yöunet vaan myös vähän seesteisempi elämänvaihe, jossa muutos ei ole jatkuva olotila. Ja siis 2010-luku oli mulle hyvä. Se antoi niin paljon, tiedän ja tunnen ja ihan naamastakin näen eläneeni, mutta 2020-luku olkoot sitten sellaista kypsän keski-ikäisen naisen puutarhanhoitoa ja äänikirjojen kuuntelua kiitos. Edes pari kuukautta.

kollaasi2010 (1).jpg

2010 ei alkanut hyvin. Olin puolivälissä raskaana, ja vuodenvaihteessa isäni joutui sairaalaan. Syöpä diagnosoitiin loppiaisen aikoihin, ja muutaman viikon kuluttua siitä hän kuoli. Se lyhyt ajanjakso, jolloin elimme tietoisena tuomiosta, ja muutama kuukausi kuoleman jälkeen ovat ehdottomasti olleet elämäni vaikein vaihe, jolle kilpailijaksi tuli eron ja Espanjasta poismuuton suru sitten vajaa 10 vuotta myöhemmin. Onneksi keväällä, toukokuisten yllätyshelteiden aikaan, syntyi esikoinen. Vauvakupla oli niin ihana. Olin onnellinen lattemamma, palasin opiskelemaan kun hän oli kuukauden ikäinen ja siitäkin huolimatta että refluksi ja maitoallergia pitivät meitä koko vuoden hereillä (myöhemmin valvottivat sitten toiset lapset ja syyt) jaksoin vaikka mitä. Oli niin omnipotentti olo että oksat pois. Kun vauva oli viisikuinen, matkustimme New Yorkiin kun isäni olisi täyttänyt 55.

Seuraava vuosi näytti jo vähän mallia siitä, mitä ruuhkavuodet voivat olla. Kävin töissä, opiskelin yliopistolla ja olin kyllä myös onnellinen kotiäiti – ja joskus juhannuksen tienoilla tein taas positiivisen raskaustestin.

kollaasi2011.jpg

Ihan rehellisesti noista ajoista ei ole mitenkään suuresti muistikuvia. Muistan, että esikoinen oli ihana, me treffailimme mammajengillä tiiviisti ja kävin silloisen ainokaisen kanssa muskarissa, vauvauinnissa, museoissa ja milloin missäkin. Mutta olin myös väsynyt, usein kiukkuinen koirille siitä että ne olivat olemassa ja piti aivan puolikuolleenakin lähteä lenkittämään niitä, riitelimme lasten isän kanssa kohtuullisen paljon – ehkä tämä oli sellainen eniten tavallisen arjen vuosi ikinä.

2012 helmikuussa syntyi keskimmäinen. Hetken aikaa, tai oikeastaan siitä asti, olen miettinyt että mitä hittoa oikein ajattelin. Kun nopean, hauskan ja voimaannuttavan synnytyksen jälkeen tuore isoveli tuli vuoden ja yhdeksän kuukauden vaatimattomassa iässä katsomaan pikkuveljeään tajusin, että myös esikoinen on oikeasti ihan vauva ja nyt niitä olisi kaksi – ja kaksi koiraa ja kaikkea muuta siihen päälle. Mutta jotenkin sitä jaksoi. Esikoinen aloitti päivähoidossa pari kertaa viikossa, mutta kävi siellä aika laiskasti. Itse palasin töihin kun keskimmäinen oli puolivuotias, opintojen kanssa oli aika vaikeaa mutta muutaman sivuainekokonaisuuden taisin silti saada kasaan – mullahan on opintopisteitä vaikka muille jakaa, mutta gradu puuttuu. 2012 oli onnellinen vuosi myös siksi, että ex-mies pääsi opiskelemaan uutta alaa, joka sittemmin on vienyt meitä ympäriinsä. Vuonna 2012 käytiin muutaman kerran ruotsinlaivalla, koulun takia Jyväskylässä ja sukulaisissa Varkaudessa ja vanhassa kotikaupungissani Tampereella mutta muuten viihdyimme Itä-Helsingissä.

kollaasi2012

kollaasi2013.jpg

Nyt kun katson näitä kuvia – eihän näihin mahdu kuin suuret muutokset, pienet hetket, juhlat, arki, se jää kaikki kertomatta koska ei riitä aika eikä tila enkä edes halua kirjoittaa rakkaimpia hetkiä auki – niin ei se 2013 nyt niin paha ollut. Kiireinen, kun oli koulua, töitä ja nuo kaksi isointa, jotka silloin olivat pieniä. Muistan, että 2013 tuntui, että saan taas itseni takaisin: kävin ahkerasti urheilemassa, vietin juhannuksenkin ystävien kanssa (no, juhannusaaton – juhannuspäivänä sitten tuli niin kova ikävä että lähdin lasten luo) ja taisin vähän bailata. Kunnes sitten pikkujoulujen jälkeen olin taas, erittäin toivotusti, raskaana.

kollaasi2014.jpg

2014 rymisi. Olin raskaana, juoksin Jyväskylässä luennoilla (juokseminen on tietenkin uskomatonta liioittelua liikkumisestani), kävin urheilemassa. Kesäkuussa menin poikien isän kanssa naimisiin, se oli oikea shotgun wedding kun olin melko viimeisilläni raskaana, oli maistraatti ja bestmanina ensirakkauteni. Ja heinäkuussa, hyvin kuuman kesän päätteeksi, syntyi kuopus. Ihana, pullea aurinkokuningas. Syli ja kädet olivat täynnä, palasin osa-aikatöihin pienimmän ollessa vain kolmekuinen, tein opintoja mutta muistelisin olleeni hyvin, hyvin onnellinen kun perhe oli juuri sen kokoinen kuin olin kauan haaveillut. Esikoinen ja keskimmäinen olivat välillä osa-aikaisessa päivähoidossa, mutta vaihtoivat lopulta vain kerhoon muutamaksi päiväksi viikossa, kun tarhaelämä oli stressaavaa.

Ja seuraava vuosi ei ollut yhtään hiljaisempi. Keväällä keskimmäisen pojan puhumattomuuteen löytyi selitys, ja alkoi pitkä, yhä tänäkin päivänä jatkuva matka kuntoutuksineen. Poikien isä valmistui keväällä ja sai työpaikan Skotlannista kesäkuussa. Hän muutti ulkomaille, ja jäin kotiin suorittamaan opintoja loppuun kolmen alle 6-vuotiaan lapsen kanssa. Äitini pelasti arjen, kun piti nukkua yövuoron jälkeen tai käydä koulua toisessa kaupungissa. 2015 syksyllä olimme muutaman viikon Skotlannissa, sitten syksyllä Portugalissa ja sen matkan seurauksena lasten isä sai työpaikan Etelä-Espanjasta, joka muutti monella tapaa meidän elämän suunnan. Loppuvuodesta irtisanouduin myös töistä yli 10 vuoden taksikeskusuran jälkeen ja otin tatuoinnin. 2015 sanoimme hyvästit myös viimeiselle mäyräkoirallemmekin, joka muutti ystäväni lemmikiksi – toinen mäyris oli muuttanut jo aiempana vuotena anoppilaan, kun lapsiperhearki kävi sen(kin) hermoille liikaa.

kollaasi2015

2016 elettiin kahden maan arkea. Alkuvuosi oli ihan hirveän raskas: mökkihöperöidyin Espanjassa, olin jumissa henkisesti ja fyysisesti, ja kun kolmen kuukauden Espanjanmatkan jälkeen palasimme Suomeen oli etäsuhteessa eläminen ihan hullun vaikeaa sekin. Vuoden 2015 loppupuolella perustin tämän blogin, ja olen iloinen että monet retket ja hetket ovat tallentuneet tänne, nekin, joita en nyt jälkikäteen niin välitä muistella.

kollaasi2016

Kesän vietimme Espanjassa, sinne lähdimme kun olin juossut puolimaratonin. Se oli täydellinen kesä. Syksyllä aloin puristaa itsestäni ulos kandia, olin kahtena päivänä viikossa Jyväskylässä aamun ensimmäisellä Onnibussilla ja takaisin viimeisellä. Esikoinen oli eskarissa, pienemmät kerhossa, mummi auttoi pitämään pallot ilmassa. Vuoden päätteeksi menetin hampaita ja lähdimme taas Espanjaan.

2017, siinä vasta vuosi! Kun palasimme joululomalta Espanjasta, paiskin kasaan sen kandin ja sain suoritettua viimeiset, vuodesta 2009 asti roikotetut kurssit kuten tilastomatematiikan. Koko kevään kävin läpi omaisuuttamme, myin sitä ja valmistelin muuttoa Espanjaan. Itkin ja surin lähtöä vaikka olin samalla super innoissani, koska se tarkoitti päätöstä kahden vuoden etäsuhteelle ja perhe-elämää Espanjassa. Heti juhannuksen jälkeen hyvästelimme Suomen ja lähdimme. Espanjassa kaikki oli tuttua, mutta ei ollut silti aivan yksinkertaista alkaa elää, ei vain lomailla, siellä. Isot pojat aloittivat eskarin ja koulun tokaluokkalaisena, pienin oli päivisin pääasiassa mummin seurassa. Syksy menikin kaiken uuden opettelemiseen, niin mulla kuin lapsillakin. Nautin myös matkustamisesta vaihteeksi ilman lapsia: kävin Brightonissa ystävien luona, Madridissa ja buukkasin heti vuoden 2018 alkuun työmatkan Barcelonaan.

kollaasi2017.jpg

2018 matkustelin; kävin Barcelonassa, Lontoossa esikoisen kanssa, ystävät tulivat kylään ja sekoilimme vähän Granadassa. Ei ollut aina helppoa olla ulkopuolinen ja uusi jossain, mutta muistan miten kevättä kohti La Línea alkoi tuntua kodilta. Kodikkuutta lisäsi kun usean sijaishoitokoiran jälkeen meille tuli Tassu, ihan jäädäkseen. Meillä kävi vieraita, sukulaisia ja kavereita, ja todella pitkän kesäloman päätteeksi palasimme elokuuksi Suomeen. Matkan jälkeen kotona ei tuntunut enää hyvältä, ja moni asia – parisuhteessa, työtilanteessa, lasten jaksamisessa – tökki niin pahasti että marraskuussa ostin meille, tällä kertaa vain minulle ja pojille, paluuliput Suomeen. Kaiken keskellä myös kuopus meni espanjalaiseen eskariin, keskimmäinen aloitti ensimmäisen luokan ja esikoinen meni kolmannelle. En ole koskaan, ikinä, milloinkaan ollut niin surullinen ja ahdistunut ja onneton kuin tuon syksyn, jolloin piti luopua paljon enemmästä kuin reilu vuosi aiemmin kun muutimme Espanjaan. Itkin non-stop pari kuukautta, Mercadonan kassalla, koulun portilla, koiratarhalla, ja sitten me tulimme takaisin Suomeen.

kollaasi2018.jpg

Viime vuosi olikin mielenkiintoinen. Alkuun asuimme pienessä kaksiossa poikien kanssa, seisoin iltaisin lumisateessa itähelsinkiläisessä lähiössä ja mietin miten pieneltä maailma ja maisema tuntui sen jälkeen kun oli ennen katsellut kahta eri mannerta, kolmea eri maata iltakävelyillä. Auringonlaskutkaan eivät olleet ihan samanlaisia. Esikoinen sulahti Suomessa tokalle luokalle, keskimmäinen eskariin ja kuopus päiväkotiin – kaikki ovat olleet onnellisia. Muutimme ensin kivaan asuntoon, sitten kivempaan. Perustin yrityksen. Olin ”työmatkalla” Teneriffalla, kesän vietimme Espanjassa. Kyllähän te olette lukeneet, millainen meidän 2019 on ollut. Olen kiitollinen viime vuodesta, se oli pirun opettavainen ja toisaalta hyvin kiltti mulle. Ja koko viime vuosikymmen, kyllä se oli kaikkeudessaan mahtava. Ja olen aivan valmis uuteen.

kollaasi2019.jpg

365 PÄIVÄÄ KOTONA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tasan vuosi sitten tungettiin Skodan farmariin neljä matkalaukkua, luvattoman suuret käsimatkatavarat, kolme lasta, koira kuljetuskoppeineen ja yksi hysteerisesti itkevä nainen. Olin alitajuisesti tai sitten vain ihan tavanomaista huolimattomuuttani hukannut koiran passin juuri ennen lähtöä, mutta sekin löytyi ja päästiin – tai jouduttiin – kotimatkalle. Itkettyäni eroa ja Espanjasta lähtöä muutaman kuukauden jo etukäteen alkoi olo tasaantua mitä kauemmaksi Gibraltarin vuori jäi. Olimme päättäneet palata, ja vuoden jälkeen olen yhä sitä mieltä että päätös oli perheen enemmistön osalta oikea. Itse taas kuulun siihen vähemmistöön, joka kaikesta hyvästä huolimatta haikailee yhä Andalusiaan.

Vuodessa lasten tehdasasetukset ovat palautuneet alkuperäisiksi: he ovat ruisleipää ja oltermannia rakastavia jurottajia, joiden pasmat menevät sekaisin jos vieras aikuinen puhuttelee heitä. Ei sillä että näin kovin usein kävisi Suomessa, ainakaan niin että aikuisella olisi mielessä joku myönteinen small talk. Kielitaito ei ole kadonnut kokonaan, yllätän kuopuksen aina välillä puhumassa päiväkotikaverin kanssa espanjaa, esikoinen käy kaupungin tarjoamassa kieliopetuksessa kerran viikossa. He odottavat edessä siintävää kesää Espanjassa innoissaan uimisesta, churroista, jäätelöstä ja feriasta, mutta haluavat juuri nyt asua Suomessa enemmän kuin missään muualla. Ja ymmärrän heitä oikein hyvin: jos joku asia on todella eri tavalla kuin vuosi sitten niin lasten vapaus. Kahdella on jo omat puhelimet, ja he sopivat menonsa itsenäisesti Whatsappissa ystävien kanssa. Pieninkin saa liikkua omalla ja naapuritalon pihalla, on oppinut kavereiden rappujen ovikoodit. Ensi vuonna esikoinen saa mennä yksin elokuviin ja uimahalliin – maaliviivoja, jotka Espanjassa olisivat olleet mahdollisia vasta muutaman vuoden päästä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itse olen ollut kiitollinen siitä, että olen saanut opetella yksinhuoltajaksi tällaisen turvaverkon ympäröimänä. Lasten löysemmät rajat ovat tarjonneet myös mulle vähän vapautta: en ole ollut sidottu koulusta hakemiseen ja viemiseen, heille on tarjottu ainakin kerran päivässä kunnon ruoka, päiväkoti on joustanut hoitoajoissa. Naapurustossa on ojennettu auttavia käsiä usein, ja olen toisaalta voinut itse olla avuksi ottamalla meille kylään kavereita ja ruokkimalla lapsilauman ison pöydän äärellä. Espanjassa kyläilykulttuuri oli erilaista eivätkä lapset vierailleet kavereillaan juuri koskaan ilman, että menin mukaan. Vaikka ne espanjalaiset syntymäpäivät olivatkin omanlaisensa elämys, on ollut myös ihan rentouttavaa käydä vain jättämässä lapsi juhlapaikan ovelle ja lähteä itse siksi aikaa vaikka jumppaan.

Mulle jäi Espanjaan yksi hyvä ystävä, ja poikien koulukavereiden äitejä joiden kanssa on pidetty laiskanpuoleisesti yhteyttä. Vaikka puolitoista vuotta espanjalaisessa koulussa oli mun mielestä todella mullistava kokemus, me olimme lopulta vain yksi perhe joka muutti La Líneaan, ja sitten sieltä pois. Kesällä kyllä meidät muistettiin niin kantakahvilassa kuin koirapuistossa, mutta emmehän me asuneet Espanjassa kauaa: uudet ystävyyssuhteet jäivät ymmärrettävästi aika ohuiksi. Siksi Suomessa olenkin kylpenyt oikein siinä onnentunteessa, kun olen saanut olla omieni kanssa. Niiden, jotka ymmärtävät ettei itseironiaa tarvitse pelästyä vaan voi nauraa mukana. Niiden, jotka tuntevat mun menneisyyden. Niiden, joiden kanssa ei olla ystäviä vain olosuhteiden pakosta. Koska syntymäpaikkaansa ei voi valita, olen kasvanut aika suomalaiseksi enkä voi väittää ettenkö vuoden ajan olisi nauttinut saunasta, hiljaisuudesta ja järjestelmällisyydestä. Miten ihana onkaan jonottaa ilman, että tarvitsee ottaa kontaktia  kanssaihmisiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siitäkin huolimatta miten helppoa ja hyvää elämä Suomessa on, muuttaisin milloin vain takaisin Espanjaan. Jos siis se ei sisältäisi siis pakkaamista tai purkamista tai paperitöitä. Voisin siirtää tämän kivan kodin, jossa on talvellakin siedettävä sisälämpötila, ottaa mukaan kaikki meidän kaverit, suomalaisen byrokratian ja julkisen liikenteen, puhtaan ilman, saunan ja sisustuksen, peruskoulun parhaat puolet… Lista on lopulta pitkä. Tämä on ollut hyvä vuosi Suomessa, meistä on pidetty hyvää huolta, ja kun vanhaa kotimaata on katsonut vähän ruusunpunaisten lasien läpi pienen poissaolon jälkeen tuntuu uskomattomalta, miten pienistä asioista täällä valitetaan. Siis minäkin. Lupasin Espanjassa lähtiessä että yritän pitää kiinni rentoudesta ja sellaisesta ”ei se oo niin just”-elämänasenteesta, jossa virheet voidaan kuitata kädenheilautuksella eikä niissä jäädä vellomaan. No, sitä kesti ehkä pari viikkoa. Vain krooninen myöhästely jäi muistoksi siitä, miten sopeuduin Euroopan etelälaidalle.

Emme juhli vuosipäivää Suomessa mitenkään erikoisesti, ehkä kalapuikoilla ja saatamme taas saunoa, vaikka joulun pyhien jälkeen siitäkin on vähän yliannostus ilmassa. Mua lämmittää tieto siitä, että meillä on kesäksi lentoliput taas Espanjaan ja että se ei ole tässä vuoden aikana kadonnut mihinkään. Eihän se Andalusia meitä varsinaisesti odota vaan elämä jatkuu sielläkin entisellään, neljää suomalaista köyhempänä, mutta voimme palata kun olemme valmiita. Tai jos käy niin, etteivät lapset, Suomeen juurtuneet ja kiintyneet pohjalaiset, tahdo koskaan takaisin asumaan ulkomaille niin ei tässä ole enää kuin noin 14 vuotta että voin alkaa Aurinkorannikon eläkeläiseksi (tai no, ei tässä eläkkeelle vielä päästä mutta mulla ei ole juuri nyt muitakaan suunnitelmia kuin voittaa lotossa, joten…). Viimeisen vuoden olen ollut juuri tästä kovin kiitollinen. Vapaudesta, mahdollisuudeksi ja siitä, että mulla on ainakin kaksi kaupunkia maailmassa, joissa tunnen olevani kotona.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA