RAHAT TAKAISIN LENNOISTA

Kuten monella muullakin, oli meillä vielä helmikuussa reissusuunnitelma jos toinenkin. Olimme oikeastaan olleet hyvissä ajoin liikkeellä: lentoliput Lontooseen oli varattu jo syyskuussa 2019, joulun alla olimme ostaneet koko perheelle meno-paluut Espanjaan seuraavaa kesää ajatellen. Työnantajani oli järjestellyt mulle myös matkan Kathmanduun, eli olisin lentänyt häpeällisen paljon tänä keväänä. Jos olisin lentänyt.

No, me kaikki totta kai tiedämme mitä kävi ja miksi lentomatkustamista ei meidän perheessä edes hetkeen harkita (paitsi toki lasten isä on käynyt Suomessa ja tulee jatkossakin, vaikka se tarkoittaakin lyhyen loman viettämistä karanteenissa). Kun matkojen peruuntuminen alkoi maaliskuun puolivälissä näyttää väistämättömältä, alkoi hieman huolettaa se, saammeko kotiutettua lentoihin käytetyt sadat eurot. Esimerkiksi Espanjaan meneminen nelihenkisenä perheenä sesonkiaikaan vastaa mulla puolenkuun palkkaa, joten aloin hieman panikoida.

Ensin peruuntuivat toukokuulle varatut lennot Lontooseen. En ehtinyt itse tehdä mitään, sillä lentoyhtiö eli Norwegian peruutti lennot oma-aloitteisesti. Sieltä tarjottiin ensisijaisena hyvitysvaihtoehtona lentopisteitä, joista päätin pysyä kaukana – etenkin, kun vielä keväällä Norwegianin tilanne ilman kiinalaisten rahoitusta näytti vieläkin synkemmältä kuin nyt. Ei sillä että tälläkään hetkellä löisin vetoa juuri tämän hevosen puolesta.

Uutta lentoa oli turha lähteä varailemaan, joten ei auttanut kuin toivoa että rahat joskus löytäisivät takaisin meille. Odotukset eivät olleet kovin korkealla, sillä ex-mieheltä peruuntui useampi paluulento Espanjaan keväällä (hän oli pari kuukautta jumissa Suomessa, kunnes lopulta pääsi riistohinnalla Lontoon kautta kotiinsa) eikä palautuksista kuulunut mitään. Toki nämä lennot oli maksettu luottokortilla, mutta ymmärsin, että minun piti malttaa hyvitysprosessiin loppuun asti ennen kuin voisin hakea rahoja takaisin sitä reittiä.

Olikin mieletön helpotus, kun pari kuukautta palautushakemuksen (ja vajaa 2 kuukautta itse matkan…) jälkeen rahat palautuivat. Ihme kyllä, myös kesän mittaan ex-mies sai rahansa takaisin Norwegianilta.

Myös kesän lennot Espanjaan oli Norskin kautta, mutta siinä vaiheessa kun huhumylly koko firman kaatumisesta alkoi pyöriä, iski mulle paniikki. En uskaltanut jäädä odottamaan, peruuko Norwegian itse lennot ja jos peruu, saako niistä ikinä rahoja takaisin. Onneksi oli jatkuvasti voimassa oleva, varsin arvokas matkavakuutus. Se oli otettu kauan ennen kuin näistä pandemioista oli tietoa, ja kattava kriisiturva tarjosi täyden hyvityksen itse perutuista lennoista jos lähtöön oli alle 60 päivää ja kohteessa oli tartuntataudin riski.

Niinpä peruin itse lennot 59 päivää ennen lähtöä.

Mitenkään sujuvaa korvausten hakeminen ei Pohjolan kautta ollut, vaikka tapaus oli selkeä. Jouduin toimittamaan erinäisiä papereita Norwegianin puolelta. Niitä ei ollut aivan yksinkertaista hankkia, sillä asiakaspalvelu oli ymmärrettävästi hyvin kuormittunut. Aika moneen yhteydenottoon jäi vastaus kokonaan saamatta. Sen lisäksi Norwegianin standarditodistukset vakuutusyhtiölle (siis siitä, että Low Fare-lipuissani ei ollut palautusoptiota eikä lentoyhtiö siis maksaisi mulle penniäkään niistä takaisin) eivät kelvanneet.

Yli kuukauden paperisodan ja jo melko vihamielisten sähköpostien jälkeen myös nämä lennot hyvitettiin. Mikään kovin hyvä maku hommasta ei jäänyt, sillä siitäkin huolimatta että noudatin vakuutusyhtiön ohjeita, kysyin neuvoa jo prosessin alussa ja toimitin todistuksia, ei tapausta meinattu millään käsitellä. Pitkä asiakkuus Pohjolan kanssa päättyi tähän. Se ei toki johtunut vain tästä vaan myös säädöstä muiden vakuutusten kanssa.

Pomoni oli melko varma, ettei tule koskaan saamaan takaisin kolmella eri lentoyhtiöllä reitetyn reissuni rahoja. Hakemusviestiin ei tullut edes vahvistusta, ja matkaoperaattorin puolella pidettiin radiohiljaisuutta. Kolme kuukautta suunnitellun matkan jälkeen rahat kuitenkin palautuivat pankkitilille.

Lentojen suhteen siis kävi hyvin, pienestä väännöstä huolimatta. Jatkuvasti voimassaoleva, laaja (ja kallis) matkavakuutus tuli tarpeeseen, joskin nyt tulevaisuuden matkustelut vaikuttavat siltä että sille ei enää ole käyttöä. Olen innokas vakuuttaja, joten vähän jännittää jatkossa.

Sen sijaan Lontoon-matkan hotellikulut Hotels.comin kautta ovat tällä hetkellä kuluttajariitalautakunnan käsittelyssä melkoisen kafkamaisen kokemuksen seurauksena, ja siitä varmasti päivitän jahka päätös joskus saadaan.

Matkustamisen kulttuuriin korona tulee varmasti vaikuttamaan monella tavalla, ja itselleni tämä on ollut taas yksi tönäisy kohti oman ajokortin hankintaa. Euroopassa voimme kulkea omalla autolla, jolloin riippuvuus lentoyhtiöistä vähenee – toivottavasti. Kun nyt ensin pääsisi taas vaikka Viroon.

35 UNELMAA

Täytin tänään 35. Ja olen hyvin, hyvin tyytyväinen tähän ikään.

Olen miettinyt paljon sitä, että olen saanut jo toteuttaa kaikki isoimmat unelmani – saanut lapsia juuri niin paljon kuin toivoin, mikä onni! Ja olen muutamaa tekohammasta ja kestokremppaa lukuunottamatta terve! Töitä on, ja nyt uusien opintojen ansiosta tulevaisuudessa on vielä mielenkiintoisempiakin töitä tiedossa. Ja olen saanut asua ulkomailla, nähdä muutaman mantereen. Se bucket listin ämpäri on aika tyhjä.

Niinpä ajattelin, että pitää varmaan unelmoida 35 uutta unelmaa, koska haaveita pitää olla. Monella tapaa toivoisin status quon säilyvän. Että pysyisimme koko perhe terveinä ja työtilanne säilyisi hyvänä ja läheisetkin olisivat kunnossa. Tuntuu, että aina on annettu isolla kauhalla ja siksi tuntuu ahneelta toivoa jotain lisää. Mutta nyt en toivo, heittelen haaveita ilmaan, ja kaikki mikä toteutuu on pelkkää bonusta!

1. Haluaisin viettää yhden lokakuun New Yorkissa. Yksin. Katsoa New Yorkin syksyä – lokakuussa alkaa olla jo syksyn värit mutta yhä leppoisan lämmin. Istua niin kauan museoissa, kahviloissa ja metron kyydissä kuin jaksan. Käydä keikoilla ja treffeillä, syödä jokaisessa lempiravintolassa ja löytää monta uutta.

2. Olisi mahtavaa, jos olisi joskus aikaa, rohkeutta ja rahaa ajaa se ajokortti.

3. Toivoisin, että esikoinen säilyttäisi tänä vuonna syttyneen intohimon purjehdukseen ja voisi lähteä seilaamaan vaikka maailman ympäri isänsä kanssa ja lähettäisi jokaisesta satamasta postikortin.

4. Haaveilen, että valmistun kolmessa vuodessa ja pääsen pian kiinni oman alan töihin.

5.-10. Jaa mitä ne oman alan työt sitten on? Noh… Journalistin (medianomi) koulutuksella haaveilen, että ensin voisin olla vaikka kriitikko. Arvostelen mielelläni mitään vaan. Ravintoloita, kirjoja, valtion budjettia. Haluaisin lähteä kirjeenvaihtajaksi Väli-Amerikkaan ja raportoida kriisialueilta. Olisi ihanaa tonkia kaikkea epämääräistä ja kirjoittaa syväluotaavia raportteja, ja vielä parempaa jos joku lukisi niitä. Haluaisin eläköityä kustannustoimittajana, joka saa lukea kirjoja kuolemaansa saakka, punakynän kanssa.

11. Kun kuolen, toivon että lapset ovat jo aikuisia ja niillä on omiakin lapsia (enkä aion tässä ajatella sitä todennäköistä vaihtoehtoa, että elämme Mad Max-tyyppisessä dystopiassa koska edeltävät sukupolvet eivät ole osanneet, viitsineet tai halunneet tehdä oikeita valintoja), ja että se tapahtuisi joko nukkuen tai niin yllättäen, etten ehtisi kokea luopumisentuskaa tästä mahtavasta elämästä. Kunhan en sairastaisi pitkään ja kivuliaasti.

12. Olisi hienoa, jos pääsisimme toteuttamaan ensi kesän alkuun suunnitellun matkan Legolandiin – pelkään koko ajan, että yhtäkkiä jonain aamuna herään ja lapsia kiinnostaa vaan Fortnite (jota kukaan ei vielä saa pelata) eikä ollenkaan vanhan äidin seura.

13. Toivon, että jonain päivänä voin ostaa oman asunnon Andalusiasta. Ja ehkä aasin.

14. Unelmoin siitä, että saan nähdä keskimmäisen kukoistavan kaikista haasteista huolimatta. Että hän löytää oman juttunsa ja säilyttää säkenöivän luonteensa.

15. Olisipa kiva joskus nukkua vaikka yhdeksään aamulla.

16. Pääsisinpä jatkossakin joka vuosi edes kerran kesässä ystävien kanssa mökille. Siinä onkin aina vuosittainen mökkikiintiö kerralla täytetty!

17. Tulisipa elämään vielä lapsia. En haaveile niinkään enää omista biologisista lapsista (vaikka vauvojen tekeminen oli alusta loppuun asti hauskaa hommaa. Kyllä, tykkäsin jopa synnyttää!) mutta ehkä sijaislapsi, tai sitten niitä lapsenlapsia joskus.

18. En todellakaan haluaisi ihan heti muuttaa, mutta joskus olisi mukava muuttaa yhden metroaseman verran länteen, vähän pienempään kotiin (nämä yli 80 neliötä ahdistavat! Liikaa siivottavaa, heti alkaa kertyä rojua!)

19. Toivon, että saan myös seuraavat 35 vuotta nauttia äitini seurasta.

20. Maailmanrauha.

21. Tahtoisin lähteä lasten kanssa kuukaudeksi Japaniin, once in a lifetime-fiiliksellä ja kokea sen kaiken. Erityisesti kiinnostaa kaikki hassut myyntiautomaatit.

22. Haluan syödä läpi Helsingin jokaisen brunssin.

23. Voisinpa harrastaa ilmajoogaa, keramiikkaa ja balettia. Tällä hetkellä täytyy tyytyä siihen, mitä salilla on tarjolla mutta joskus mulla ei muuta olekaan kuin rahaa ja aikaa, olen kuullut että toimittajat on tosi rikkaita.

24. Haluaisin löytää jonkun kivan pojan, jolla on buutsit ja ajokortti ja ajaa sen kanssa läpi Yhdysvaltojen eteläpuolta, Nashvillestä New Orleansin kautta Austiniin, provosoida punaniskoja ja käydä kuuntelemassa countrya. Kivaa poikaa ei tarvita jos unelma #2 toteutuu ensin.

25. Mutta tahtoisin kyllä vielä kerran rakastua! Mielellään siis Eat Pray Love-tyyliin Balilla, mielellään johonkin Javier Bardiem-tyyppiseen tapaukseen. Sen ei tarvitse olla ikuista mutta sen pitäisi olla tulista.

26. Hartaasti toivon, että kuopuksen luja luonne jalostuu johonkin hyvään tarkoitukseen (tai ainakaan ettei se menisi pahojen puolelle, koska tyypin potentiaali on valtava).

27. Ehtisipä joskus lukea edes muutaman venäläisen klassikon. En ole lukenut yhtään. Tämä lienee kyllä priorisointikysymys: vähemmän autofiktiota.

28. Viikko Istanbulissa olisi ihana.

29. Voi kun voisin toteuttaa keväällä peruuntuneen Lontoon-matkan esikoisen kanssa, ja nähdä Book of Mormon-musikaalin.

30. Tulisipa vegaanijuusto joka on edes puoliksi niin hyvää kuin oikea juusto.

31. Olisipa kerran nuorempi rakastaja!

32. Pystyisinpä pitämään huonekasvini hengissä.

33. Hidastuisipa aika välillä. Muulloinkin kuin kassajonossa ja lentokoneessa.

34. Toivon, että saan jatkossakin elää oman näköistä elämää. Se alkoi aueta vasta joitain vuosia sitten, sellainen kevyen hilpeä vapautuminen ulkopuolisten odotuksista ja fiilis, että nämä valinnat ovat mun omia ja voin kaikesta vain syyttää ja kiittää itseäni. Olen itse vastuussa siitä, millaiseksi tämän elämän teen – etenkin, kun terveyden, elämäntilanteen ja yhteiskunnallisen aseman puolesta mulla on lähes kaikki mahdollisuudet vaikuttaa itse siihen, millaista elämä on.

35. Säilyisipä tämä onni.

ERON HINTA

Jotkut uutiset on sellaisia, ettei malta odottaa että pääsee jakamaan ne blogiin. Ja sitten toiset uutiset, kun vajaa kaksi vuotta sitten tapahtunut ero, ovat sellaisia joita pitää hautoa aika pitkään ennen kuin ne pystyy kertomaan. Nyt on kuitenkin sen verran vettä virrannut Vantaanjoessa että tästäkin voi jo keskustella muutenkin kuin meemein. Jopa niin, että kävin ihan julkisesti puhumassa maailman ihanimman Julian kanssa hänen Melkein kaikki rahasta-podcastissaan (jakso tulee ulos 24.9.).

Mua tietenkin hieman huvittaa ajatus itsestäni jakamassa talousneuvoja, koska olen vähiten massimuija kaikista. Mutta toisaalta olenkin erinomainen varoittava esimerkki! Tiivistetysti: kannattaa olla vähän säästössä pahan päivän varalle. Meinaan, eroamiseen yleensä liittyy vähän useampikin paha päivä. Voisin totta kai syyttää säästöttömyydestäni sitä, että olimme vain reilu vuosi ennen eroa investoineet ulkomaille muuttoon, mutta totuus on että en vain ole säästäväinen ihminen. Päin vastoin, aina kun annan luottokorttini huutaa hoosiannaa niin hymyilen ja hoen että ei siinä viimeisessä mekossa kuitenkaan ole taskuja!

No ei ole ei, mutta ennen kuin kuolee niin yleensä ehtii tulla tilanne jos toinenkin jolloin olisi erittäin kiva että olisi vähän puskuria. Ei siihen tarvita edes eroa vaan ihan surkea työpaikka tai terveysongelmat riittävät. Mutta, olen elävä esimerkki myös siitä, että erota voi vaikka tili olisi melkein miinuksella.

Meillä se käytännössä kuitenkin tarkoitti sitä, että piti muuttaa Suomeen. Olisimme palanneet todennäköisesti tänne pohjoiseen muutenkin lasten kanssa kesällä 2019, mutta nyt oli selvää että meillä ei olisi ollut varaa asua Espanjassa kahdessa eri kodissa. Suomessa tämä onnistuu, koska saan paljon tukea yhteiskunnalta: lapsilisissä on yksinhuoltajakorotukset, kuten myös pian taas rullaavassa opintorahassa on lapsikorotus, ja sen lisäksi saan asumistukea.

Kun eropäätös (joka luonnollisesti ei ollut mikään hetken mielijohde) oli tehty, jouduimme asumaan yhdessä vielä useamman kuukauden. Vaikka kyseessä oli tosi tylsä ja epädramaattinen ero, ei kodin jakaminen enää siinä vaiheessa tuntunut kenestäkään kovin mukavalta. Silloin tuli mietittyä muutamankin kerran, että olisipa ollut pari toimintatonnia niin olisimme saaneet vähän välimatkaa ex-puolison kanssa. Ulkomaille tai ulkomailta muuttaminen ei ole halpaa hupia, joten meillä muuttoprosessi vaati lentoineen ja laatikoiden kuljettamisineen pari tonnia. Sattumalta saman verran oli mennyt juuri edellisenä vuotena siihen, kun saavuimme Espanjaan, emmekä olleet varautuneet siihen että sama investointi pitäisi tehdä niin pian uudestaan.

Olimme myös ennen muuttoa myyneet oikeastaan kaiken kiinteän omaisuuden, ja jäljellä oli lähinnä legoja, lakanoita ja keittiötarvikkeita. Yleensä omaisuudenjako on edessä myös silloin, kun suhteen molemmat puolisot jäävät samalle postinumeroalueelle, joten on hankittava imureita, sänkyjä, kattiloita ja kaikenlaista. Jos muuttaminen itsessään maksoi muutaman tonnin, niin tämän lystin rahoitin mm. Ikean luottokortilla, jota makselen vieläkin takaisin.

Eroaminen on kallista. Itse kaksiportainen avioeroprosessi pelkästään maksaa noin 300 euroa, mutta hyvin harvalla kulut jäävät siihen. Elämänmuutoksiin liittyy lähes aina elintason lasku eikä eroaminen ole poikkeus. Ei ole mitenkään harvinaista, että ihan hyvässä, sopuisassakin erossa on tarve ulkopuoliselle asiantuntijalle (eli juristille, ja siinä ei ole mikään alipalkattu ammattiryhmä). Mitä riitaisampaa, sitä kalliimpaa. Olen kiitollinen, että meillä on asiat saatu sovittua ilman kolmatta osapuolta, tätä tietty helpotti se että minä olen lähivanhempi (viikko-viikkosysteemi ei oikein toimi kun välissä on 4000 kilometriä) eikä meillä ollut juuri muuta yhteistä omaisuutta kuin petivaatteita ja ruokailuvälineitä.

Tarkoitus ei kuitenkaan ole masentaa. Eron jälkeen olen pärjännyt hyvin, vaikka alku olikin ahdistava (siitä avaudun huolella Julian podcastissa!). Yhteiskunta ja ystävät auttoivat alkuun: kun aloitimme jos nyt ei tyhjän niin erittäin ohuen patjan päältä vuoden 2018 viimeisinä päivinä, saimme niin paljon tukea että erosurun lisäksi itkin usein myös ilosta. Kela tarjosi vuokratakuun että pääsimme ensimmäisten kuukausien karmeasta vuokrakaksiosta kivempaan kotiin, naapuruston perheet toivat meille pyyhkeitä, toppavaatteita ja huonekaluja. En tiedä kuinka paljon vuoden 2019 alkuun kuului huolta toimeentulosta ja uusien hankintojen rahoittamisesta ja kuinka paljon murehtiminen oli myös unelmista luopumista ja parisuhteen päättymisen prosessointia, mutta sekin lopulta helpotti.

Toivoisin, ettei kukaan jää huonoon suhteeseen vain rahan tai elintason takia. Olen itse avioerolapsi ja muistan, että lapsuudessa kamalampaa kuin puuropainotteinen ruokailu oli eroa edeltävä kireä ilmapiiri ja omien vanhempien onnettomuus. Olisi totta kai ollut upeaa jos olisimme voineet elää ydinperheenä, mutta se ei nyt onnistunut. Olemme onneksi ystäviä ja vietämme paljon aikaa vanhalla perhekokoonpanolla, ja luulen että olemme kaikki onnellisempia kuin kaksi vuotta sitten. Ja vaikka Ylellä välillä kirjoitetaan timanttisista yksinhuoltajista säälivään sävyyn, tai kerrotaan yksinhuoltajuuteen liittyvistä sosio-ekonomisista riskeistä, on yksinhuoltajia yhtä moneen junaan kuin ydinperheitäkin. Riskit totta kai lisääntyvät kun vastuun arjesta kantaa pääasiassa yksi aikuinen, mutta mikään homogeeninen heikosti toimeentulevien äitien ryhmä tämä ei ole.

Ehkäpä se oma vinkkini on, että kannattaa pistää vähän sivuun sitä rahaa, jos se vain on mahdollista. Ja että jos ei ole, niin täysin persaukisenakin voi erota. Eroaminen itsessään on yleensä niin syvältä, että se tietty on astetta mukavampaa että ensin ei tarvitse nukkua kavereiden sohvilla ja voi juoda vähän viiniä samalla kun käy läpi yhden tärkeän suhteen elinkaarta. Mutta kaikki järjestyy.

KANSALLISMUSEON MUUMINÄYTTELY

Viime lauantaina pääsin pitkästä aikaa poikien kanssa museoon. Meitä, kuten muutamaa muutakin, kiinnosti elokuun puolella Kansallismuseoon auennut Muumien juhlanäyttely ”Rohkeus, rakkaus, vapaus! Muumit 75”. Hyvät uutiset ensiksi: me jonotettiin, luultavasti osittain Pride-viikonlopun ohjelman vuoksi, 1,5 tuntia josta puolet ulkona, puolet aulassa… mutta näyttely on auki vielä helmikuun loppuun ja esimerkiksi arki-iltaisin kuulemma sisään voi kävellä ilman jonottelua! Hidas sisäänpääsy johtui tietenkin koronan vuoksi rajoitetusta kävijämäärästä ja sisällä näyttelyssä sitä arvosti: vaikka nyt oli rajallinen jengi itse 1. kerroksen näyttelytilassa, oli siellä silti hieman ruuhkaista ja hetkittäin täyden tuntuista.

Museokortilla sisäänpääsy on aikuiselle ilmainen (oletan, että kaikki ovat totta kai hankkineet Museokortin joka on paras kortti heti vanhempien luottotiliin liitetyn rinnakkaiskortin jälkeen!). Museokortittakin käynti on silti halpa, eli 14 euroa aikuiselta ja lapset ilmaiseksi. Samalla rahalla kiertää myös Kansallismuseon perusnäyttelyt.

Neljään isompaan tilaan ja yhteen pienempään, hieman salaisempaan huoneeseen jakautuva näyttely oli kaikista kolmesta lapsesta todella kiehtova. Olin oikeastaan yllättynyt, miten Muumit kiinnostivat niin eskarilaista kuin neljäsluokkalaistakin, vaikka olivathan he kesällä Muumimaailmassakin aika liekeissä. Erityisesti kun ottaa huomioon, että toisin kuin äitinsä he eivät ole katsoneet VHS:ltä Muumeja joilla on Samuli Edelmanin ääni eivätkä ole lukeneet kuin muutaman hassun muumikirjan.

Seinille kirjoitetut muumien viisaudet olivat hauskoja, mutta kovin informatiivinen ei näyttely ollut, tätä muumifilosofiaa lukuunottamatta. Kuulin muutamien täysi-ikäisten vieraiden mutisevankin, ettei näyttely kertonut tarpeeksi Toven kapinallisuudesta tai muumien rosoisista, suorastaan salaisista viesteistä. En ole järin perehtynyt aiheeseen, ja ehkä siksi oma fiilis jäikin siihen, että eniten nautin lasten intoa seuratessa. Instagramiin kelpaavia kuvakulmia on kyllä joka neliömetrillä, että visuaalisesti tästä näyttelystä on rakennettu erittäin kiitollinen kohde.

Vaikka Kansallismuseon arvokkaassa ympäristössä tekisi mieli sitoa lapset varmuuden vuoksi kiinni omaan käteen, niin tämä näyttely oli mahtavan toiminnallinen. Kaikkeen sai koskea, vähän kiipeilläkin, ja kieriä alas lumimäkeä. Muutaman kerran itse kielsin lapsia tekemästä jotain – varmana siitä että saataisiin ihan just ikuinen porttikielto – kun henkilökunta (joka muuten lähinnä katseli lempeästi sivusta) tuli kertomaan että saa tehdä, saa kokeilla, pitääkin! Tällainen museokokemus on omiaan nostattamaan lasten fiilistä tärkeinä vieraina, siitä iso kiitos.

Mutta voi surkujen surku: Kansallismuseon yläkerran loistava, lapsille rakennettu Vintti on lopettanut! Tilalla on kyllä tyhjää tilaa, jossa on esim. ohjattua askartelua, mutta henkilökunta vähän epäili että mitään lasten omaa museotilaa tuskin on enää tulossa takaisin. Paitsi jos oikein kovasti toivotaan, eli pliis, laittakaa palautetta!

Muumien juhlanäyttely on kaiken kaikkiaan todella kiva koko perheen näyttely. Jollei ole intohimoinen muumifani, ei anti aikuisille ole ehkä kovin kummoinen ja 1,5 tunnin jonotus ei aivan ollut 40 minuutin kierroksen arvoinen (tietenkin silti menemme pian uudestaan, sellaisia kun olemme). Lapsille riitti kuitenkin kaikkea mistä innostua: kieltokylttien polttamisesta erilaisten yksityiskohtien bongaamiseen. Löydätkö Muumimamman laukun, saatko napattua seinillä vilistäviä hyönteisiä kiinni? Ja tämä oli todella matalan kynnyksen museoseikkailu, eli kulttuurikasvatusta parhaimmillaan!