EMANSIPAATIOPESUKONE

Ennen kuin me lähdettiin Espanjaan, olin vannoutunut pyykkitupamuija. Meidän vanhassa taloyhtiössä oli huoneistoille jaettu ruhtinaalliset neljä tuntia pyykkitupa-aikaa per viikko, ja sain pestyä komeasti viiden henkilön pyykit siinä ajassa. Ja kuivattua – mankeliin en kyllä koskenut. Oli meillä pesukonekin, hätätapauksia kuten vatsatauteja varten, mutta luovuimme siitä kuukautta ennen lähtöä sen homehduttua kylpyhuoneessa jo monen viikon ajan, enkä kaivannut sitä yhtään. Vei vaan tilaa ja sähköä.

Kun tultiin takaisin Suomeen, ajattelin, että jatkan samalla linjalla. Varsinkin, kun uudessa taloyhtiössä ei kukaan laskenut kuinka paljon aikaa vietin pesutuvassa, ja varauslistan perusteella olisin voinut pyykätä vaikka päivittäin. Todettakoon tässä vaiheessa, että pyykinpesu on oikeastaan ainoa kotityö mistä edes likimain pidän. Kuitenkaan uudessa taloyhtiössä ei pyykinpesu alkanutkaan yhtä auvoisasti. Ensinnäkin; kaksi pesukonetta mutta yksi kuivuri. Ja sekin jatkuvasti rikki! Ja sitten yksi kuivaushuone. Ei siinä mitään, pyykkien ripustaminenhan menee mukavasta hyötyliikunnasta, mutta joka jumalan kerta kun pääsin pyykkäämään, minuutin tarkasti omalla, ajoissa varatulla vuorollani, oli kuivaushuone täynnä muiden ihmisten pyykkejä.

Kun elämä on lyhyt ja elinaikaa rajallisesti, se alkoi vituttamaan jotenkin ihan kohtuuttomasti. Jos olisin ollut Espanjassa olisin varmaan vaan ottanut lasin viiniä ja hymyillyt lempeästi, mutta Sääntö-Suomessa noudatetaan niitä helvetin järjestyssääntöjä. Kun sitten joka kerta, kun pääsin pyykkäyksen makuun meni mulla monta minuuttia arvokasta aikaa siihen, että keräilin muiden ihmisten alushousuja ja sukkia pyykkinarulta. Oikeasti! Argh! En edes jaksanut rustata passiivis-aggressiivisia lappuja aiheesta, koska jokaisella seinällä oli jo muistutus aiheesta, mutta haaveilin kyllä jonain päivänä kerääväni ne pyykit pihalle kasaan ja tuikkaavani tuleen. Valitettavasti vielä ei ollut kokon aika.

Tuntui, että pyykkitupa imi musta kaiken Espanjassa lisääntyneen rentouden. Harrastin pyykkitupaa pitkälti periaatteellisista syistä; en halua omistaa mitään ylimääräistä enkä kaivannut kodin keskipisteeksi tuota jokaisen lapsiperheen lempisisustusesinettä eli kuivaustelinettä. Säästin näin sähköä ja ympäristöä, varmaan vettäkin, kun koneet olivat aina ääriään myöten täysiä. Mutta sitten kun taas pihisin ja puhisin pyykkiraivoani tulin lopulta siihen tulokseen, että tässä asiassa voin armahtaa itseni. Että hitto, pyöritän yksin pyykkikoneiden lisäksi kolmelapsisen ja yksikoiraisen perheen arkea, käyn kävellen kaupassa ja kannan kilometrin maitoja, kuljemme bussilla harrastuksiin ja kierrätämme hullun lailla. Että ehkä, ehkä voin sittenkin tehdä omasta elämästäni vähän helpompaa ja hankkia pesukoneen.

Niinpä tilasin pesukoneen. Sen toi sama mukava Postin poika, joka on kuukauden sisällä tuonut tänne sängyn, mikron ja muuta tavaraa, ja meillä on suorastaan tuttavallinen suhde. Se tuntee Tassunkin nimeltä. Pesukoneen asennus olikin sitten ihan oma tarinansa – tilitin epätoivoani kodinkoneiden edessä Instagramin puolelle ja sain sekä etäapua asennukseen että hellyyttävää päähän taputtelua, jossa vähäistäkin teknistä osaamistani aliarvioitiin ronskisti. Lopulta, vain kahden päivän ja yhden tikkejen tarpeessa olevan avohaavan jälkeen, kone pyöri. Se ilmensi hyvin mielialaani, sillä kone laulaa lurittaa melko pitkän sävelmän aina kun kone on valmis. Ai että. Sävelmän lisäksi pitkää ovat kyllä myös pesuajat, sillä luettuani käyttöopasta sen verran etten muuttanut pesukonettakin miksikään joukkotuhoaseeksi, en ole jaksanut perehtyä sen käyttöön enempää vaan mennyt ns. mutulla ja sen kunniaksi pessytkin pyykkejä jollain puolipäivää kestävällä ohjelmalla. No, ainakin tulee puhdasta! Ja olo on niin kevyt kun ei tarvitse enää kiukutella kuivaushuoneessa, että olen varma jo nyt että tämä oli vuoden paras ostos. Amen!

laundry-413688_1280.jpg

Kuva: Pixabay

EETTISTÄ MATKAILUA EDISTÄMÄSSÄ

Vietin viime lauantain Reilun Matkailun yhdistyksen järjestämässä työpajassa, jossa pohdittiin teemaa Yhdenvertaisempaa matkailua globaaliin etelään. Tämä matkabloggaajille ja muille viestijöille sekä matkailualan ammattilaisille suunnattu kuusituntinen tilaisuus oli mulle vahvasti sydäntä lähellä: olen opiskellut kehitysmaatutkimusta pitkänä sivuaineena yliopistolla, ja yrittänyt aina lähestyä uusia kulttuureja ja maita myös siitä antropologisesta näkökulmasta. Enkä nyt yritä tässä kiillottaa kruunuani, sillä vaikka pyrinkin olemaan tiedostava matkailija, ovat reissut yhä täynnä kompromisseja. Tässä postauksessa pyrin enemmän avaamaan sitä, mikä on saanut mut kiinnostumaan erityisesti eettisyydestä, niin matkakohteiden kuin oikeastaan kaikkien elämänvalintojen osalta.

Näyttökuva 2019-02-02 kello 14.08.24.png

Ne, jotka on blogia pidempään lukeneet, arvaavat varmaan että aloitan tämän sillä ”kun olin vaihto-oppilaana”-fraasilla. Mutta kun siellä ensimmäisen kerran vietin pidemmän aikaa vieraassa kulttuurissa ja pääsin tutustumaan uuteen maahan muutenkin kuin turistina! Dominikaaninen tasavalta on pitkälti turismilla elävä maa, joten matkailu ja sen monet puolet tulivat hyvin tutuiksi vuoden aikana. Me vaihtarit vietimme paljon aikaa myös rantakohteissa, ja näimme varsin läheltä sanky panky-ilmiön. Sankypankyt ovat siis dominikaanien rantapoikia, jotka kävivät varsin avointa vaihtokauppaa rahaa, lentolippuja tai ylläpitoa vastaan, tarjoten omaa seuraansa uima-altaalle, sänkyyn tai, kuten he eniten toivoivat, uuteen kotimaahan asti. Me vaihtarit olimme paitsi niin pienellä budjetilla liikkeellä, että alaikäisiä, joten samanlaista valtasuhdetta ei ollut vaan enemmänkin tutustuimme ja ystävystyimme samoissa rantakohteissa hengailevien sankypankyjen kanssa. Sankypankyt nauroivat varakkaiden turistien tyhmyydelle ja epätoivolle, ja me nauroimme mukana. En oikein tiedä vieläkään mitä ilmiöstä pitäisi tarkalleen ajatella: koska kyseessä olivat miespuoliset ”seksityöläiset”, heillä ei ollut samanlaista pelkoa ihmiskaupasta, väkivallasta tai riistosta kuin monien maiden naispuolisilla prostituoiduilla. Vaikutti siltä, että pelkkien palvelusten sijaan sankypankyilta haluttiin enemmän hellyyttä ja huomiota, ja varmasti on tilanteita joissa ei ollut selvää kuka hyväksikäytti ja ketä. Mutta ei se silti oikealta tuntunut.

Myöhemmillä matkoilla on vastaan tullut usein tilanteita, joissa on joutunut pohtimaan omaa rooliaan paikallisten keskuudessa ja sitä, miten toimia mahdollisimman tasa-arvoisesti, samalla paikallisia yhteisöjä tukien. Yksi klassisista ongelmista liittyy valokuvaamiseen: rakastan kuvata ihmisiä omassa elinympäristössään ja arjessa, mutta usein se rikkoo yksityisyyden rajoja. Pelkkä luvan pyytäminen ei välttämättä riitä, sillä monissa maailman kolkissa sosiaalisen median konsepti on vieras eikä välttämättä ole itsestäänselvää, millaiselle yleisölle kuva lopulta leviää, enhän tiedä sitä tarkkaan itsekään. Erityisesti olen tahtonut kuvata lapsia, juuri lapsien ”lähestyttävyyden” takia: oltiin missä päin maailmaa tahansa, lapset ovat aina samanlaisia. Espanjasta olen jakanut runsaasti kuvia feriasta ja erilaisista esityksistä, koska näissä kuvaaminen on hyväksytty osaksi esitystä, mutta tuntuuko paikallisista samalta kun minä kuvaan heitä toreilla tai puistossa kuin joku kuvaisi minua Lidlin kassajonossa? En todellakaan ilahtuisi siitä, että kuva päätyisi nettiin jollain ”Tässä tämä itähelsinkiläinen nainen hoitaa päivittäisiä ruokaostoksia – eikö ole uskomatonta että jotkut elävät näin?” kuvauksella…

Näyttökuva 2019-02-02 kello 14.08.42.png

Tämän postauksen kuvat ovat Karibialta työmatkalta, kun sain vähän päälle kaksikymppisenä kunnian vetää kehitysyhteistyörahoilla osittain tehdyn talkoomatkan. Pääsimme mm. tutustumaan Reilun Kaupan banaaniviljelmään, josta oli reiluus kaukana. Kävimme myös sairaaloissa, orpokodissa ja tarkoituksella juuri siellä köyhimmillä alueilla, nimenomaan pällistelemässä ”kuinka jotkut elävät näin joka päivä”. Mietin kovasti tuolloin sitä, minkälaisen kuvan maasta saivat ne ryhmän suomalaiset, joille muutaman viikon matka jäi ainoaksi kosketukseksi all inclusive-hotellien ulkopuoliseen, autenttiseen paikalliselämään. Nimittäin me näimme sen ääripään, johon kuuluivat kliseiset savimajat ja puolialastomat, laihat lapset, mutta emme yhteiskunnan toista ääripäätä, joka asui linnoissaan korkein aidoin vartioidulla alueella. Voluntourismia olen jo sivunnut aiemmin, ja nyt työpajassa yritettiin löytää jokin näkemys esimerkiksi ”ghettotourismiin”, kuten Etelä-Afrikassa tapahtuviin township-kierroksiin, jossa turistit viedään köyhimmille asuinalueille tutustumaan ihmisten koteihin ja slummeihin.

Se, mikä aiheesta tekee erityisen monimutkaisen – niin, että joudun itsekin jaarittelemaan siitä ainakin parin pitkän postauksen verran – on ne kaikki harmaan sävyt, jotka matkailuun liittyvät. Se tuo toimeentuloa, mahdollisuuksia, parhaimmillaan kannustaa kehittymään ”oikeaan suuntaan” (jos puhutaan vaikka ihmisoikeuksista, tasa-arvosta tai eläinten kohtelusta) ja kannustaa myös kehittämään infraa. Toisaalta se saattaa käydä kaupunkien ja kylien kohtaloksi, viedä pienyrittäjiltä leivän suurien ketjujen tullessa markkinoille, kuormittaa jäte- ja vesihuoltoa siihen pisteeseen asti, että turistien pitkät suihkut aiheuttavat konkreettista kuivuutta. Ja sitten vielä ne räikeimmät ilmiöt, kuten seksityöläisyys, ihmiskauppa ja orjuus, tai esimerkiksi villieläinten laiton metsästys, vangitseminen ja kaikki muu. Ei ihme että aihe tuntuu välillä niin ylivoimaiselta, että tekisi mieli matkustaa vain Ruotsiin.

Näyttökuva 2019-02-02 kello 14.09.08.png

Nyt kun ympäristökysymykset ovat nousseet keskipisteeseen matkailusta puhuttaessa, toivon, että samaan hengenvetoon voidaan myös miettiä matkailun eettisiä vaikutuksia. Jos meillä on varaa matkustaa, meillä on varaa tehdä myös eettisiä valintoja. On selvä, että jokainen tekee arviot omien periaatteidensa pohjalta, mutta omia valintoja on hyvä tarkastella ja etsiä monipuolista informaatiota matkakohteista, vaikka se tuntuisi vaivalloiselta, jopa oman lomakokemuksen pilaamiselta.

TAMMIKUUSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tammikuussa olen…

…kuvannut vähemmän kuin vuosiin. Ei johdu kylläkään siitä, etteikö talvinen Suomi olisi kaunis ja kuvauksellinen. Ensin hajosi muistikortti, joka olikin jo jatkoajalla, ja sitten ulkona on ollut yksinkertaisesti niin kylmä että sormet ovat jäätyneet ennen kuin kuin olen saanut edes kameran päälle. Kerran myös kamera jäätyi.

….syönyt lukemattomia runebergintorttuja mutta en yhtään laskiaispullaa. Olen myös ottanut koko Espanjassa vietetyn ajan edestä takaisin irtokarkit, sipsit ja uutuussuklaat (käsi ylös, tykkääkö joku oikeasti Geisha-Kismetistä?). Hampaisiin sattuu, eikä se että lopetin colajuomien juomisen tyystin kolme kuukautta sitten taida kompensoida tätä sokerimäärää.

….ilmoittanut keskimmäisen lapsen kouluun. Tähän sopivat kaikki kliseet kuinka hän vasta syntyi ja miten aika rientää ja kuinka ylipäänsä itsehän en vanhene ollenkaan, vaikka ensi vuonna esikoislapseni täyttää jo kaksinumeroisia lukuja! Joku tässä ei nyt täsmää…

…päässyt lukupiiriin, jossa pääsin suosittelemaan Kerrostalosutta. Paikalla oli vahva edustus kirjastoalan ammattilaisia, jotka säästivät multa kolme euroa (olen nimittäin unohtanut kirjastokorttini jonnekin Espanjaan…) ja kertoivat Tasku-sovelluksesta, jonka ansiosta olen nyt maanisesti varaillut kirjoja ja huomenna pääsen hakemaan ensimmäisen satsin. Sen sijaan luovuin taas äänikirjojen kuuntelusta, koska ei siihen vieläkään löydy aikaa.

…kävin Redissä ja sanoisin, että se on mainettaan parempi! Lähtökohtaisesti en tietenkään ole iloinen yhdestäkään kuluttamiselle omistetusta neliöstä, mutta tämä oli kiva, rauhallinen vaihtoehto meidän entiselle lähi-ostarille Itikselle.

…opetellut hanskaamaan kaiken yksin, ja ollut samalla yleensä aika tyytyväinen toteutukseen ja ennätysväsynyt.

…ollut valittamatta säästä, paitsi ehkä pari kertaa on tainnut lipsahtaa että vähän lämpimämpi voisi olla. Tänään kuitenkin tammikuu päättyi sellaiseen pehmeään talviseen auringonpaisteeseen että halleluja! Kevättä kohti!

OLIKO ESPANJA VAIN UNTA?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olemme solahtaneet tähän uusvanhaan arkeen niin hyvin, että olen alkanut epäillä sitä olimmeko ollenkaan poissa. Koirakin on nyt niin suomalainen, että jaksaisi juosta umpihangessa vielä pitkään senkin jälkeen kun monet paikalliset piskit ovat jo ottaneet suunnaksi kotisohvan. Lapset… heidän kohdalla ei voi puhua paluumuuton aiheuttamista kulttuurishokeista tai oikeastaan mistään sopeutumisvaikeuksista. He ovat jatkaneet elämäänsä juuri siitä mihin se jäi kesäkuussa 2017, vaivattomasti ja vailla sellaista identiteettikriisiä, josta itse kärsin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itse olen tietenkin ennen kaikkea helpottunut siitä, että lapset eivät ole kipuilleet lähtöä. Oli se totta kai rankka heillekin, mutta kaikki Suomen hyvät asiat ovat selvästi hoitaneet mahdollisia lähtötraumoja. Tai mistä minä tiedän, millaista terapiaa he tarvitsevat aikuisina vanhempiensa päätösten takia, mutta juuri nyt he vaikuttavat niin tyytyväisiltä, että päätöstä ei voi epäillä. Tämän aamun lumimyrskyssä kuopus kyllä sanoi, että hiekkamyrskyt olivat mukavampia – vertailukohtana on muutama Espanjassa koettu poikkeuksellisen tuulinen päivä, jolloin saimme kasvoillemme Saharan hiekkaa. Saharan hiekkaa! Ei sitäkään muista, kun Itämeren räntä iskee vasten naamaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun tämä siirtymä on ollut näin sujuva, olen välillä epäillyt sitä olimmeko me ollenkaan koko Espanjassa. Että ehkä se puolitoista vuotta katosikin vain johonkin madonreikään ja olemme koko ajan olleet Herttoniemessä. Hain viime viikolla matkatavaramme, jotka tulivat Suomeen rekalla (en ala nyt sen enempää muuttoprosessissa, mutta todettakoon nyt vaan että jos tavallinenkin muuttaminen on vittumaista niin nämä valtioiden väliset muutot ovat paitsi eeppisen kalliita niin myös aivan käsittämätöntä säätöä). Yksi ovi sulkeutui ihan kirjaimellisesti, sillä yli kolmen vuoden ajan Espanjan kotinamme toiminut asunto on nyt annettu eteen päin ja kesällä palaamme ihan muille kulmille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Katsoin tänään ensimmäistä kertaa kunnolla valokuvia Espanjasta, tätä postausta varten. Se tuntuu luissa ja ytimissä, ikävänä, suruna ja haaveena paluusta alkuun, jolloin olisi voinut ehkä tehdä erilaisia ratkaisuja. En kuitenkaan halua harrastaa katumista, ja tiedän että lopputulos olisi todennäköisesti silti sama: lapsien kanssa, ainakin juuri näiden meidän lastemme kanssa, tämä on oikea paikka. He saavat sellaisia asioita elämäänsä, joita tarvitsevat tulevaisuuteensa ja joita Espanja ei olisi voinut antaa. Silloin kun itse ajattelen, miten ihanalta lauantai-iltapäivänä juotu kahvi maistui keskellä kaupungin kuhinaa ja kuinka joka ilta auringonlasku oli upea, erilainen ja yhtä paljon kiitollisuuden tunteita herättävä, muistan sen että näin on varmasti parempi. Pakko olla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja Suomessa ei missään nimessä ole mitään vikaa. Säät ja ruoan hinta ovat asioita, jotka nyt vain sattuvat olemaan Espanjaan verrattuna vähän huonommin, mutta täällä on miljoona asiaa joista iloitsen joka päivä. Angstini ei siis kohdistu tähän kotimaahan, päin vastoin. Olen kiitollinen, miten meidät on otettu vastaan ja miten paljon täällä on lapsille tarjota. Mutta sydämeni on silti Andalusiassa. Se on sillä vajaan parin kilometrin kävelymatkalla lasten koululle, jonka osaisin vaikka silmät kiinni (en tietenkään sitä suosittelisi tuntien espanjalaisen liikennekulttuurin). Koirankakan väistelyn, appelsiinipuiden, churrerian, kuumuuden, äänien ja tuoksujen täyttämä matka joka aina ärsytti mutta jonka nyt kävelisin mielelläni vaikka joka päivä, ja lupaisin olla valittamatta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA