SUURIEN TUNTEIDEN PÄIVÄ…

… jolloin teki mieli perua koko muutto.

Mun ekavekara täytti seitsemän vuotta. Se on vieläkin ihana, herkkä, hauska, rohkea ja täynnä itseluottamusta, reilu isoveli, kovaa vauhtia kasvava ja vapautta janoava optimisti, joka innostuu uusista seikkailuista helposti mutta haluaa myös illalla käpertyä syliin. Huipputyyppi. Mutta jos ei lasketa syntymäpäivää, joten juhlittiin lähinnä donitseilla ja kaakaolla ja Pokemon-korteilla (hitto mitä rahastusta!) ennen ensiviikon synttärijuhlia, tämä oli aika kamala päivä.

Tänään jos koskaan olin valmis perumaan koko muuton. Purkamaan pakatut laatikot ja lakki kourassa lähtemään Ikeaan ostamaan uusia huonekaluja jo myytyjen tilalle. Soittamaan Espanjaan että sori, me jäädäänkin Itä-Helsinkiin. Täällä on hyvä.

Ompullehan on olemassa koulupaikka. Ihan varmuuden vuoksi, kunnes ollaan tukevasti toisen maan kamaralla ja silleen. Ja tänään oli se päivä, kun tulevat ekaluokkalaiset kutsuttiin tutustumaan kouluun – päivä, joka saa äidit liikuttuneiksi joka tapauksessa. Varsinkin jos nyt sattuu olemaan kyse siitä esikoisesta: vähän kokeneemmat äidit istuskelivat koulun sohvilla ihan tyynesti, me muut tärisimme jännityksestä ja nieleskelimme kyyneliä. Ompun koulu olisi ihan lähellä, aika iso, mutta kaikin puolin kiva koulu. Sellainen, johon lapsensa lähettäisi aamulla hyvillä mielin.

Ja kun luokka kerrallaan lapset kutsuttiin jonoon niin alkoi kurkkua kuristaa. Koulun pihalla oli jo valmiiksi niin paljon tuttuja naamoja, että nauratti. Tuo vuonna 2010 syntyneiden aika iso ikäluokka on sellainen, johon ehti – yhden lapsen äitinä – tutustua kunnolla ja moni äiti, jota ei ehkä kovin usein ollut sen äitiysloman leikkipuistoajan jälkeen nähnyt kuin ohimennen harrastuksissa tai ruokakaupassa, vilkutti iloisesti. Pitkästä aikaa!

Se luokka, jolla Omppukin olisi aloitanut, oli täydellinen. Siellä oli poika, jonka äidin kanssa olemme tunteneet jo odotusaikana, hengailleet yhdessä laitoksella kun pojilla on kaksi päivää ikäeroa, ja pysyneet yhteydessä sen seitsemän vuotta. Siellä olivat melkein kaikki Ompun rakkaimmat eskarikaverit, paljon puolituttuja ja nekin muutama, keitä en entuudestaan tuntenut, vaikuttivat ihanilta koulukavereilta. Opettaja vaikutti huumorintajuiselta ja tiukalta. Tunsin itseni ihan hirveäksi äidiksi, että vien lapselta sen ilon (ja turvallisuuden ja tuttuuden) että hän saisi aloittaa juuri tuossa loistavassa porukassa koulunsa.

Oikeasti tämä oli kovempi paikka mulle. Omppu suhtautui asiaan uteliaisuudella mutta ei ollut erityisen pahoillaan siitä, että hänestä tuleekin espanjalainen tokaluokkalainen eikä herttoniemeläistä ekaluokkalaista syksyllä. Kotimatkalla (oli pakko hakea muuttolaatikoita ja viiniä) kysyin, mikä fiilis tutustumiskäynnistä jäi. Ja Omppu oli iloinen, että ne eskarikaverit, jotka pitivät eniten toisistaan, olivat päässeet samalle luokalle. ”Kun ne tykkää toisistaan niin paljon,ne on varmasti tosi iloisia”. Mun kultainen lapsi. Ja sitten se jatkoi potkulaudalla matkaa eteenpäin ja mä jäin kokoamaan itseäni parin metrin päähän.

Tekisi mieli jäädä Suomeen. Antaa Ompulle ensimmäinen kouluvuosi tuttujen ihmisten kanssa, mennä itse vanhempainyhdistykseen tuttujen äitien kanssa. Lapselle tähän koulunaloitukseen ei liity samaa nostalgiaa kuin äidillä, hän on sopeutuvainen luonne, jolle tärkeintä on oppia lukemaan ja saada oma puhelin. Hän on ihan varma, että Poke-kortteja voi vaihdella Espanjassakin. Olisikohan mulla helpompaa, jos pitäisi itse esittää reipasta ja tsempata lasta enemmän? Nyt se on äiti, joka itkee ja ikävöi jo valmiiksi näitä kulmia, ihmisiä ja yhteisöä, joka melkein kahdeksan vuoden aikana ympärille on muodostunut.

Huomenna on sitten eskarilaisten kevätjuhla. Että oikea itkuviikko luvassa.

P5143193.jpg

VIHREÄ HAARUKKA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä on vihreä haarukka. Jos nyt sattuu olemaan erityisen kiinnostunut aterimista niin kyseessä on osa Hackmanille Nanny Stillin suunnittelemaa Colorina-sarjaa. Se on hyvin erityislaatuinen myös vähemmän designistä ymmärtävien lasteni mielestä. Nimittäin näitä vihreitä haarukoita on vain yksi. Vihreitä lusikoita on kolme, ja veitsiäkin sopivasti saman verran. Mutta vain yksi haarukka.

Ja tuo haarukka tuntuu usein tiivistävän kaiken sisarussuhteisiin liittyvän kilpailun. Siitä käydään nimittäin todella tiukkaa taistelua aina ennen ruokailua. Joka päivä hirveä riita siitä, kuka saa vihreän haarukan. Yhteen aikaan vuoroteltiin, mutta emme pysyneet laskuissa siksi että usein haarukka oli pesussa tai sitten vihreähaarukkavuorolainen ei sattunut olemaan kotona juuri tässä ruokailussa. Nyt sitä ei saa enää kukaan, paitsi jos jostain syystä joku syö yksin, silloin hän saa nauttia ateriansa tällä veljesten välisen kilvoittelun vihreällä symbolilla.

Kun on itse ainoa lapsi (ja vähän turhan kliseinen esimerkki ainokaisesta, joka ei oppinut lapsena jakamaan tavaroitaan) niin poikien välinen nahina jaksaa hämmentää ja hermostuttaa. Varsinkin kun 2-, 5- ja 7-vuotiailla alkaa olla jo vähän erilaiset mielenkiinnon kohteet, mutta silti se toisen kädessä oleva tavara alkaa houkuttaa. Legoja on valehtelematta ainakin 80 000 palaa ja silti ne yrittävät viedä toisen kädestä jonkun tietyn valkoisen palikan. Kahdesta identtisestä autosta veljen on jotenkin mystisesti parempi. Kaikki ruoka pitäisi jakaa millintarkasti viivottimen kanssa. Ja sitten tuo haarukka. Ei ole mitenkään erityisen hyvä haarukka. Mutta se ainoa vihreä.

Tämä oli epävirallinen ”halutaan ostaa”-ilmoitus. Että jos kotoa löytyy kaksi vihreää Hackmannin Colorina-haarukkaa niin niille olisi nyt markkinat.

PAREMMAKSI ÄIDIKSI

meme7

Siitä hetkestä, milloin äitiys oikeastaan alkaa, voi olla eri mieltä. Ehkä ei ihan vielä hedelmöittymisestä, mutta mun mielestä jo odotusaikana: vaikka lapsi on vielä vatsassa, on se rakkaus, huoli ja suojelunhalu jo olemassa. En kuitenkaan tuntenut itseäni vielä ”täydeksi” äidiksi kun esikoinen syntyi, mutta muistan elävästi kun nyt pian ekaluokkalainen oli vasta puolivuotias ja sylissäni suihkussa. Silloin ensimmäistä kertaa tuli se fiilis, että okei, tämän ihmisolennon vuoksi teen ihan mitä tahansa, annan kaikkeni ja vaikka kuolen, tätä se äidinrakkaus varmaan oli. Sen jälkeen on tullut vielä kaksi lasta lisää opettamaan mulle äitinä oloa ja vanhemmuuteen liittyvä tunneskaala se vaan laajentuu, mutta sen lisäksi että kolme poikaa on tehnyt musta äidin, olen tarvinnut aika paljon vetoapua vanhemmuuteen muualtakin. Tässä lista ehkä niistä tärkeimmistä asioista, jotka tekevät musta paremman  äidin.

Oma äiti

Tämä nyt on vähän kliseistä, mutta olen ennenkin fiilistellyt sitä mikä merkitys mulla on siinä, että oma äiti – eli siis ehdoton äiti-idolini – tukee mua hyvin tiiviisti kasvatustyössä ja tsemppaa ja kehuu, että olen kärsivällinen silloinkin kun olen just naama punaisena huutanut eteisessä että nyt sadannella kerralla jos sais ne sormet hanskan oikeisiin koloihin.

Oma aika

Mulle ns. lapsivapaa aika korreloi suoraan hermojen, huumorin ja hyvän energian kanssa. Tietenkin haaveilen jostain isommasta irtiotosta, tyyliin maailmanympäripurjehduksesta itsekseni, mutta jo kävely yksin tekee ihmeitä. Paremman puutteessa sekin saattaa rentouttaa, että pääsee yksin ruokakauppaan, mutta se yleensä tarkoittaa että kotona on joku todellinen legokriisi meneillään.

Suklaa ja viini

Ei tarvitse kenenkään nyt soitella lastensuojeluun, jälkimmäistä kuluu hyvin kohtuudella ja ruokailutilanteita lukuunottamatta silloin, kun trio on jo yöunilla. Jonain päivinä harjoitan hiljaista kapinaa lapsityranneja kohtaan ”siivoamalla keittiönkaappeja” eli syömällä salaa suklaata ja samalla kolistelemalla kattiloita niin, etteivät nuo äärimmäisen valikoivan mutta erittäin hyvin käärepapereiden avaamiseen herkistyneen kuulon omaavat kääpiöt ole mun (tai mun keksien) kimpussa. Ja viini. Se nyt vaan joskus on tarpeen.

Vertaistuki

Eihän se oikeasti ole kivaa, että muutkin on ihan kädettömiä kaksivuotiaan uhmaraivareiden kanssa (siis mistä se on perinyt temperamenttinsa – mä en mitenkään voi itse olla niin itsepäinen!) tai hukassa eskarilaisten huolenaiheiden keskellä, mutta se lohduttaa. Joskus voi saada jonkun hyvän neuvon, joskus taas myötätuntoisen katseen päiväkodin eteisessä kun kolmen vaatekerroksen pukeminen kestää niin kauan että pakasteet sulaa ja itse hikoilee samalla kun yrittää hoputtaa – ehkä vähän hienovaraisemmin kun kerran ollaan julkisella paikalla – sitä elottomaksi muuttunutta viisivuotiasta vauvaa.

Muiden apu

Oli se sitten naapurit, jotka käy kaupassa kun olet jossain rokossa tai isovanhemmat jotka kyyditsee lääkäriin, tai sitten se joku tuntematon tyyppi joka pitää metroaseman ovea auki niin pienikin ystävällinen ele voi pelastaa sen oman epätoivoisen päivän ja tuoda tunteen, että okei, muakin kannattelevat muut ihmiset. Välillä vanhemmuuden mukanaan tuoma vastuu tuntuu ihan oikeasti musertavalta, ja vaikka sitä olisi puolisokin jakamassa niin mitä enemmän ympärillä on hyviä tyyppejä niin sitä parempi. Niitä tarvitaan tietenkin lasten elämään, mutta myös aikuisten.

Some

Nyt ainakin kuulostan sellaiselta äidiltä, jonka lapset korppi vie mutta vaikka aina välillä sosiaalisessa mediassa kuluu ihan kohtuuttoman paljon aikaa niin usein se myös pitää kiinni siinä, mitä tapahtuu meidän kaoottisen kotimme ulkopuolella. On oikeasti  mahtavaa, että jos on kotona kuudetta päivää jumissa kun jokainen lapsi sairastaa oksennustaudin vuorotellen voi mennä piiloon vaikka vaatekomeroon (ei vessaan jos jollain on vatsatauti) ja käydä poliittinen väittely, tai edes katsoa kaihoisasti kun muut ovat Malediiveilla snorklaamassa. Kyllä, some hämärtää todellisuudentajua ja usein sen selailu on vain paha tapa, mutta mulle se on usein myös elintärkeä tapa pitää yllä niitä aikuiskontakteja, joita ei ehdi hoitaa S-Marketin kassajonossa tai eskarin eteisessä.

Usko, toivo ja rakkaus

En nyt ala siteeraamaan korinttilaiskirjettä sen tarkemmin tai muutenkaan raamatulliseksi, mutta näillä on voimaa. Kun uskoo siihen, että huomenna on parempi päivä (ja ehkä ensiyönä saa nukkua) ja toivoo, että tämäkin vaihe on vain ohimenevää eikä lapsi aio ikuisesti kutsua itseään pyllysankariksi ja rakastaa omaa jälkikasvuaan ihan järjettömän pitkälle… niin, noh, asenne auttaa paljon. Ja se, että on niin hyvät tyypit lapsina että mikäs tässä mutsina.

meme12

MITÄ JÄLJELLE JÄÄ

P5103149.jpg

Kun muuttoon on enää, öhm, en edes uskalla laskea viikkoja, on ollut pakko aloittaa kodin konmarittaminen kovalla kädellä. Kun jokaisen tavaran pitäminen maksaa, jätettiin se sitten Suomeen varastoon tai kuljetettiin mukanamme Espanjaan, joutuu paitsi käyttö- myös tunnearvoa laskemaan tarkkaan. Tämä prosessi oikeastaan alkoi jo yli seitsemän vuotta sitten, kun isäni kuoli. Kun kävin hänen maallista omaisuuttaan (joka koostui lähinnä vuodesta 1984 asti säästetyistä kuiteista ja kirjanpidosta, levyistä ja kirjoista joista vain vannoutunut, saman musiikkimaun omaava ihminen innostuisi sekä isänpäiväkorteista ja allekirjoittaneen piirustuksista yli 20 vuoden ajalta) läpi isäni veljen ja kihlatun kanssa tulin siihen tulokseen, että kaiken surutyön keskellä haluan joskus tulevaisuudessa säästää lapseni samalta savotalta. Olkoot se viimeinen palvelukseni jälkipolville rajan takaa.

Koska olemme kuitenkin asuneet koko ajan samassa asunnossa, ei tähän asti tullut vielä oikeaa tarvetta tehdä 31 vuoden tilinpäätöstä ja käydä läpi omia laatikoita. Ja nyt siihen on sitten kuukausi aikaa ja joka nurkka on täynnä erilaisia kasoja – varastoon, kierrätykseen, Espanjaan, kirppikselle (olen myymässä Hietsussa 21.5., pliis tulkaa ostoksille!). Ja säilytettyäni tiettyjä isäni kaapeista kahmimia tavaroita, hänen lempi t-paitansa ja festaripassit ja joitain esineitä, olen vihdoin myös valmis luopumaan niistä. En pystynyt tekemään niille mitään seitsemään vuoteen, ehkä odotin, että faija tulisi hakemaan ne, mutta ei tullut. Paidoista on isän haju haihtunut ja sen kipeimmän ikävän tilalle tullut jo lempeä, joskus vähän katkera, mutta useimmiten kiitollinen kyky muistella hyviä aikoja, eikä siihen tarvitse niitä tavaroita. Tosin tunnustan: yhden paidan säästin. Vain yhden.

Sen sijaan lähes kaikki isäni valokuvat olen pitänyt. Kuten ehkä olette saattaneet blogistakin huomata, arvostan dokumentoitua elämää aika korkealle. Erityisesti nuo vanhat kuvat, osa melkein sadan vuoden takaa, ovat täynnä tunnelmaa: niitä ei ole napsittu niin kuin nykypäivänä. Ne saavat jäädä, miettikööt sitten pojat jonain päivänä mitä moisille muinaismuistoille tehdään. Yksi mielenkiintoinen, jo menneisyyteen jäänyt (ainakin meidän perheessä) tapa on myös hautajaisten kuvaaminen. Vaikka yleensä heilun kameran kanssa suunnilleen missä tahansa tilaisuudessa, en osaisi kuvitella itseäni haudan äärelle räpsimään. Mutta nekin kuvat säästän, vaikka suurimmasta osasta en edes tiedä kuka vainaja on.

Haalittuani tavaraa 30 vuotta voin kertoa, että se ei tosiaan tunnu kaiken sen rahan ja vaivan arvoiselta. Eihän sitä tietenkään 15 vuotta sitten osattu ennustaa, että internet muuttaisi lehtien, kirjojen ja musiikkitallenteiden merkityksen täysin ja meidän valtavat levykokoelmat muuttuisivat aarteesta ongelmajätteeksi. Onneksi oma jalanjälkeni alkaa olla yhä enemmän digitaalinen, ja tämän jälkeen lapsille jää ehkä vain muutama laatikko huolella valittuja viestejä luettavaksi sen jälkeen, kun en ole enää tässä ulottuvuudessa heille nalkuttamassa. Hopealusikoiden ja koriste-esineiden sijaan aion, jatkossakin, sijoittaa rahat elämyksiin, kokemuksiin, matkoihin ja sellaisiin muistoihin, joita ei voi laittaa jääkaapin oveen kiinni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA