ROHKAISURYYPPY

Sain tänään sen kandin vihdoinkin valmiiksi. Tai ei ihan: sivunumeroinnin kanssa tökkii, koska huolimatta monesta opettavaisesta Youtube-tutoriaalista, apujoukoista ja yhdeksän tunnin muotoilusessiosta en ole vieläkään saanut yhdistettyä MacBookkia, OpenOfficea ja sivunumerointia toimivaksi kokonaisuudeksi. Sinällään koomista, että valmistuminen on nyt siitä kiinni (ja 10 päivän päästä olevasta tilastomatematiikan läpäisystä, heh heh). Tämä tutkielma sai jotenkin eeppiset mittasuhteet, kun tuli paineet saada kaikki kasaan ennen kuin tulee täyteen kahdeksan vuotta yliopistolla, olkootkin että välissä on tehty vähän vauvoja, töitä ja reissattu.

Ja on tehty muutakin, eli päätöksiä.

Mutta en tietenkään olisi minä, jollen vääntelisi ja kääntelisi kaikkea – varaan siis oikeuden muuttaa näitäkin suunnitelmia vielä miljoona kertaa. Koska pelottaa. Vaikka elämä on viimeiset kahdeksan vuotta ollut paljon muutakin kuin opiskelua (oikeastaan kaikkea muuta kuin opiskelua, ne 300 opintopistettä on olleet sellainen lasten nukkumaanmenoajan jälkeinen harrastus) niin nyt kun tutkinto toivottavasti loppukeväästä on konkreettisesti kädessä niin voi olla, etten tee sillä ikinä mitään. Etten ikinä työllisty juuri sille unelmieni alalle, vaikka en ole aina ollut ihan varma siitäkään mikä se on. Ei kuitenkaan asiakaspalvelutöitä, jotka kuitenkin saattavat kutsua taas syksyllä.

Kaipaisin rohkaisua. Etenkin niiltä, jotka ovat päätyneet tekemään jotain ihan muuta kuin mitä ovat opiskelleet. Ehkä niiltäkin, jotka päätyivät tekemään juuri sitä mitä halusivat – että kutsumusammatti ei ole ainoa oikea tapa elättää itsensä, vaikka paras varmasti onkin. Sellaisilta, jotka ovat vaihtaneet alaa valmistumisen jälkeen, sellaisilta, joilla tähdet ovat olleet oikeissa asemissa niin, että työt ovat järjestyneet yksi toisensa jälkeen just täydellisesti. Tai edes hyvin. Tai että edes joten kuten järjestyisivät, meillä on nämä kolme aika hyvällä ruokahalulla varustettua pikkumiestä kuitenkin jääkaapilla jatkuvasti.

Jollei mitään ihmeitä tapahdu, me taidamme kuitenkin lähteä sinne Espanjaan, kaiken sen joopas-eipäs-arpomisenkin jälkeen. Olemme siellä onnellisia. Ja asian sanominen ääneen jännittää (ei siis sen, että olemme onnellisia vaan sen, että kai me ehkä muutamme) koska entä jos emme muutakaan? Tai jos punta romahtaa tai minä romahdan ja palaan sillä maitojunalla kotiin? Vaikka viimeinen asia, jota pitäisi tässä vaiheessa pohtia on muiden mielipiteet, sillä meillä on aika paljon mietittävää käytännön asioissa. Itselleni koko joulu- ja tammikuu meni analysoiden sitä, haluanko jäädä Suomeen vielä ainakin pariksi kolmeksi vuodeksi jatko-opiskelemaan ja yrittämään päästä unelmieni uralle (jonne olisi muutenkin haastavaa päästä, puhumattakaan siitä että kilpailisin itseäni nuorempien, pätevämpien ja kunnianhimoisempien ihmisten kansssa) vai antaisinko omien urahaaveideni olla ainakin hetken ja ottaisin riskin Espanjassa. Ja nyt, ehkä, varmaan, kai, päädyin jälkimmäiseen.

VAHINGONILO EI EHKÄ OLE PARAS ILO

Yhdelle pojista kehittyi vähemmän viehättävä tapa purskahtaa pilkalliseen röhönauruun aina kun joku kaveri tai veli tai oikeastaan kuka tahansa kaatui tai kompuroi tai oli muuten vain kömpelö. Se ei varsinaisesti ollut sitä, että lapsi olisi ollut suuri fyysisen komiikan ystävä ja aina ilahtunut kun joku tarjosi performanssin juoksemalla päin lyhtypylvästä tai saamalla jalkapallon munilleen – hän oli oppinut vahingoniloiseksi. Hän oli oppinut nauramaan muiden epäonnistumisille. Mitään suurta ja eeppistä kasvatustarinaa tähän ei kuulu, vaan kun muutaman kerran lapselta oli kysytty että ”miltäs itsestäs tuntuis jos joku naurais kun sua sattuu” niin se naureskelu loppui lyhyeen. Miten opettavaista, eikö?

Lapsi on voinut oppia vahingonilon ihan mistä tahansa, jopa minulta. Yritän kyllä olla tosi tarkka mitä suustani päästäni, etenkin muista ihmisistä, kun pienet korvat ovat kuulemassa, mutta olen varmasti joskus puuskahtanut miten jonkun vastoinkäymiset ovat olleet ansaittuja tai vähintäänkin todiste karman olemassaolosta. Yleensä kyse on ollut tämänhetkisestä poliittisesta johdosta tai jostain muusta epävirallisesta pahiksesta, mutta olen häpeäkseni huomannut, että olen saanut viime aikoina lohtua myös muiden ihmisten epäonnistumisista.

Se, että muiden vastoinkäymiset tuovat jotain noloa mielenrauhaa kun aurinko ei paista omaan risukasaan, ei ole ehkä verrattavissa lapsen puhtaaseen vahingoniloon, mutta mitenkään ylevää se ei ole. Kateus missään muodossa ei juuri edistä omaa elämää, eikä muiden potkut, erot tai mätkyt paranna omaa asemaani millään rintamalla. Viime vuoden aikana olen yrittänyt kasvaa tässä asiassa paremmaksi ihmiseksi: Keskittymään itseni sparraamiseen sen sijaan, että vakoilisin muiden elämää ja jupisisin, miten taas oli kortit jaettu väärin. Nyt on nimittäin koittanut eräänlainen laskunmaksun aika, mitä tulee omiin valintoihini.

Kaikki nämä lähes seitsemän pääasiallisesti kotiäitinä elettyä vuotta ovat olleet huippuja. Totta mooses väsyttäviä ja raskaita ja tylsiäkin, mutta osa-aikatyöstä ja opiskelusta huolimatta olen saanut olla vapaasti lasten kanssa, ilman aikatauluja ja oravanpyörää. Olemme voineet matkustaa, olemme voineet maata koko maanantain pyjamissa jos siltä on tuntunut – ei sen puoleen, ei siltä kovin usein ole tuntunut. Mutta nyt alkaa olla sellainen olo, että olisi muutakin annettavaa maailmalle kuin liuta lapsia, ja ne lapsetkin kaipaavat muuta viihdykettä kuin vähän nuupahtaneen äitinsä, ja huomaan että ihan ilmaisia nämä vuodet eivät ole olleet. Opiskelukaverit ovat valmistuneet ja lähteneet luomaan uraa, ja ihan harjoittelupaikoistakin kilpailen kymmenen vuotta nuorempien kanssa. Olen ollut todella laiska lähettämään työhakemuksia, mutta ne muutamat varsin impulsiivisesti yön tunteita täytetyt lomakkeet ovat saaneet vain kiitosmuttaeikiitosta.

Vaikka itsetuntoni ei ole koskaan perustunut statukseeni työmarkkinoilla, olen silti huomannut olevani välillä ihan rehellisen kateellinen ystäville, jotka ovat päässeet huikean mielenkiintoisiin hommiin, onnistuneet lyömään läpi omalla alallaan, löytäneet kutsumuksensa ja päässeet sitä toteuttamaan ja, noh, ihan vain menestyneet. He ovat kaikki ansainneet sen, he ovat tehneet töitä tilaisuuksiensa eteen, ottaneet riskejä ja olleet rohkeita, ja silti välillä poljen ajatuksen tasolla jalkaa ja kiukuttelen kohtaloani. Kaikista typerintä tässä on, että oikeastaan kaikki jalkaansa ja vähän muitakin ruumiinosiaan oikeiden ovien väliin saaneista ystävistä ovat olleet valmiita auttamaan minua kun olen märehtinyt ahdistustani tulevasta työelämästä.

Nyt jos koskaan olisi aika keskittää energia siihen, miten itse pääsisin tavoitteisiin – vuodessa sentään ne ovat kirkastuneet! – eikä siihen, miten epäreilua on ettei universumi ole vielä järjestänyt mulle huippuvirkaa YK:ssa. Ja jalostaa itseään siihen, että muiden mielettömät duunikuviot inspiroisivat eivätkä masentaisi. Ennen kaikkea pitäisi hioa itsestään hillitön timantti, jotta kevään opintokuviot toteutuisivat toivotulla tavalla eivätkä kaatuisi omaan hermoheikkouteeni, kun kerrankin tiedän mitä tahdon ja joudun kilpailemaan siitä taas todella monen pätevän ja yhtä motivoituneen ihmisen kanssa. Wish me luck.

VAPAAHERRATAR VUODEN VERRAN

Eilen tuli vuosi viimeisestä työpäivästäni. Sen jälkeen en ole tehnyt päivääkään palkkatöitä, ja säästän teidät niiltä klassisilta ”mutta kotitöitä senkin edestä”-heitoilta. Olen ollut omasta vapaasta tahdostani työtön, joskin aika kiireinen opintojen, lasten ja erityisesti keskimmäisen kuntoutusten kanssa. Ja tietty reissannut kohtuullisen paljon, ja siellä tehnyt vähän vapaaehtoistyötä, ja Flow’ssa olen ahkeroinut ilmaiseksi, mutta you know. Olen nyt ollut kaikkea muuta kuin kansantaloudellisesti kannattava yksilö, ja tämä on ollut ihan mukavaa. Vaikka toki toivon, että tämä jää ainoaksi vuosipäiväkseni työttömänä ja ensi vuonna olen jo saanut vähän toisenlaista sisältöä elämään.

Tämä on ollut pisin tauko työelämästä sitten vuoden 1998, jolloin aloitin keikkailla epämääräisesti ensin sisustuskaupan siivoajana ja lastenvahtina, sitten isäni työpaikalla yhden Suomen ensimmäisen verkkokaupan asiakaspalvelussa. Olen yleensä paiskinut ainakin kahta eri työtä kerralla, tosin kyse ei ole mistään ahkerasta elämäntavasta vaan ahneudesta. Joten on ollut outoa olla tyhjän päällä ilman yhtään voimassaolevaa työsuhdetta, aika lailla kotihoidontuesta ja opintotuesta riippuvaisena. Kun pojat ovat olleet vauvoja, olen palannut töihin heidän ollessaan 10 kk, 6 kk ja kuopuksen kohdalla jo tämän ollessa kolmekuinen – ne kahdeksan tunnin erot äidistä tuskin traumatisoivat lapsia, mutta tuntuivat kyllä alkuun todella tukalalta (muutenkin kuin maidosta täyttyvien rintojen takia). Nyt olen sitten luentoja lukuunottamatta ollut aika lailla läsnä.

Ehkä parasta työttömyydessä on ollut lepo. Yli kymmenen vuotta kolmivuorotyötä ja siihen päälle nuo omat kolme nahkavekkaria niin unettomia öitä on alla satoja. Olen aina viettänyt työpaikalla ruokatauot nukkuen, mutta se ei ihan riitä korjaamaan jatkuvaa sisäisen kellon siirtelyä ja pätkittyjä unipätkiä. Nyt mulla on ainakin teoreettinen mahdollisuus nukkua joku yö sen kuuluisat kahdeksan tuntia, joskin yleensä päädyn tekemään koulutöitä tai pläräämään Instagramia vähän turhan myöhään. Mutta fyysinen vointi on ollut paljon parempi, kun vuorokausi ei ala keskellä yötä tai pääty auringonnousuun, paitsi jos sattuu nyt olemaan juhlimassa.

Olisin luultavasti kaivannut työkavereita, jolleivat entisen työpaikkani parhaat tyypit olisi niin ihania, että ovat kutsuneet mukaan illanistujaisiin ja jopa firman varjopikkujouluihin. En varsinaisesti kaipaa asiakkaita enkä työyhteisöä, mutta niitä huippuyksilöitä jotka tekivät työpäivistä siedettäviä – niitä on ikävä. Onneksi kuitenkin entisiä kollegoita voi nähdä vapaa-ajallakin, joten problem solved. Omalle mielenterveydelle on varmasti tehnyt hyvää, ettei säännöllisin väliajoin tarvitse kuunnella huorittelua, auttaa hätääntyneitä ihmisiä pystymättä oikeasti tekemään mitään tai kuunnella rasistista kommentointia umpihumalaisilta junteilta.

Mutta on tässä vapaudessa huonotkin puolensa. Ensimmäiseksi tulee tietenkin mieleen raha. Luopumalla ja luovimalla tietysti selviää pitkälle, mutta kaipaan myös sitä että yllättävien menojen ilmestyessä pystyi tilannetta paikkaamaan extravuoroilla ja ylitöillä sai tasapainotettua taloutta. Töissä istutut pyhät näkyivät tietysti konkreettisesti joulukuusen alla ja kyllähän se tasainen toimeentulo toi huolettomuutta. Haaveilen jo nyt ensimmäisestä palkkapäivästä tämän jälkeen, vaikka se varmaan menee luottokorttien lyhentämiseen. Ja tietenkin jännittää, löytyykö niitä töitä valmistumisen jälkeen – ei mikään itsestäänselvyys näinä aikoina. Tällaisessa tilanteessa, kun on kädet täynnä kaikkea muuta tekemistä, työttömyys on ihan okei mutta voin kuvitella että jos tämä ei olisi vapaaehtoinen valinta niin seinät kaatuisivat päälle.

Ensi keväänä sitten pitäisi päivitellä cv ja miettiä taas seuraavaa suuntaa elämälle. Samalla ihanaa ja kamalaa, kun toi päätöksenteko ei oo meikäläisen vahvuuksia.

FESTARIDUUNARIN TUNNUSTUKSET

28882159522_73e2aab156_z

En ole koskaan käynyt festareilla vieraana. Yksittäisiä keikkoja olen käynyt katsomassa yleisössä, mutta mulla ei ole yhtään kokemusta monen päivän teltassa asumisesta, bajamajoista, makkaraperunoista, piilopullon sullomisesta saappaanvarteen tai mistään festariromansseista. Sen sijaan mulla on kolmatta kymmentä kokemusta sellaisesta kivasti kutkuttavasta kiireestä, nippusiteistä, tien varressa sateessa seisomisesta, radiopuhelimiin huutelusta, huonosta huumorista joka menee loppua kohden vain kamalammaksi, karonkista ja soundcheckeistä. Joskus viime vuonna luovuin lopulta kassillisesta festarirannekkeita, staff-passeja ja festaripaitoja – viimeinen materiaalinen symboli siitä, että vietin kahdeksan aika riehakasta kesää töissä festivaaleilla.

28910280231_24d734e914_z

Vaikka Flow järjestetäänkin vain viiden kilometrin päässä meidän kodista, olen jotenkin aina onnistunut olemaan jossain muualla kuin Suvilahdessa elokuun puolivälissä. Kun keväällä julkaistiin kiinnitykset ja yhtenä pääesiintyjänä SIA, oli jo pakko päästä paikan päälle – viime vuonna oli toinen suosikki, Florence and the Machine, mutta silloin me oltiin Skotlannissa käymässä. Ja ironisesti sama bändi konsertoi Glasgow’ssa kaksi päivää meidän kotiinpaluun jälkeen. En kuitenkaan osannut ostaa lippuja Flow’hun, enkä kyllä raaskinutkaan. Sen sijaan ilmoittauduin vapaaehtoiseksi, ja pääsinkin pariksi päiväksi porttitoimintoihin, eli tässä tapauksessa vaihtamaan lippuja rannekkeisiin. Sormet ovat vieläkin kipeänä siitä urakasta, sillä Flow-rannekkeen käteensä saaneet tietävät, että lukitussysteemi oli tänä vuonna ihan jumalattoman jäykkä.

28987358616_e90b85729e_z

Aloitin työt jo torstaina, kun menin päiväksi siivoamaan festarialuetta ilmaislippua vastaan. Niin kuin aina, vähän epämiellyttävämpikin homma (kuten käytettyjen neulojen ja kondomien, eritteiden ja kuolleiden hiirien siivoaminen narkkarinurkista) ei tunnu varsinaisesti työltä jos seura on hyvää. Ja festareilla se on. Suurin osa vapaaehtoisista on sellaisia elämäntapatalkoolaisia, jotka kiertävät useammat festivaalit kesässä. Siellä ei kysellä ikiä tai ammatteja vaan kamoja roudataan hyvin tasa-arvoisina. Toki pitkässä vuorossa tulee käytyä läpi kotikaupungit, tai Flow’n tapauksessa maat: Talkoolaiset olivat tosi kansainvälistä porukkaa, tutustuin mm. Venäjältä, Espanjasta ja Skotlannista tulleisiin ”kollegoihin”.

28368044273_9d93b079b1_z

Festareilla työskentely oli taas juuri niin hauskaa kuin muistinkin. Edellisen kerran taisin olla hommissa kesällä 2007 Sauna Open Airissa ja sitten kuvioihin tulikin yksi mies ja aika pian sen perään yksi vauva, ja sitten pari lisää. Nyt pojat selviävät kolme päivää vähän vähemmälläkin äidin läsnäololla ja koska olen ollut muuten täysin työtön koko vuoden, teki ihan hyvää kääriä hetkeksi hihat. Ei sillä, etteikö siivoaminen ja humalaisten juhlijoiden komentaminen muistuttaisi hetkittäin aika paljon normaaliarkea, mutta festareilla on oma tunnelmansa. Sellainen tekemisen meininki ja hyvä pössis, jota on vähän vaikea selittää. Mutta jotain siinä on, kun kolmekymppisenäkin mieluummin kantaa pääportin päälle päätyneitä Flow-kirjaimia tai tärisee vaakasuorassa sateessa kuin menee festareille maksavana asiakkaana.

28910272121_c7868a0802_z

En yhtään epäile, etteikö olisi ollut hauskaa käyttää koko kolmea päivää sosialisointiin, törkeän hyvän ruokatarjonnan läpikäymiseen, vessaan jonottamiseen, bändien fanittamiseen ja jatkojen etsimiseen. Mutta mulla oli todella hauskaa viettää kolme päivää töissä ja viimeisenä päivänä valua paikalle juuri sopivasti, että ehdin juoda vastapainoksi viikonlopun kahvinkittaukselle yhden aika sikahintaisen lasin valkoviiniä ja sitten mennä nauttimaan Flow’n kliimaksina SIA:n keikka. Jos vielä joskus eksyn festaroimaan, niin teen sen luultavasti taas talkoohengessä, tyytyväisenä pienenä osana isoa produktiota.

PS. Kuvat ovat Flow’n Flickr-tililtä, jossa festareiden uniikit puitteet pääsevät kyllä kunniaan. 

28878019192_5da2d5294a_z