LIIAN VANHA VAELTAMAAN

No siis otsikko on taas ihan väärässä, sillä oikeastihan olin taannoisella vaelluslomalla (jonka tarjosi Tenerife Walking Festival ja Turespaña) ihan nuorimmasta päästä osallistujia. Itseäni komeasti yli 30 vuotta vanhemmat vetelivät ohi ylämäissä ja selvästikään ikä ei ole este vaeltamiselle – mutta ”liian huonokuntoinen vaeltamaan” ei vain nyt kuulostanut yhtä raflaavalta. Niin kuin sen aika kylmiltään vedetyltä puolimaratonilta, niin tältäkin reissulta selvittiin, mutta vähän vähempikin kuolemanpelko olisi riittänyt.

Neljällä vaelluksilla kilometrejä kertyi yhteensä noin 40, ja siitä nousua noin kaksi kilometriä. Olin kyllä suunnitellut keväälle ties minkälaista treeniä, jotta olisi ollut jotain pohjakuntoa mutta sen lisäksi että muutenkin oli kiire ja pikkasen matala harjoittelumotivaatio niin alkuvuodesta sairastettu influenssa vei kyllä ne vähäisetkin lihakset mitä mulla joskus oli. Onneksi en tiennyt mitä olisi luvassa, koska olisin varmaan sattumalta nyrjäyttänyt nilkkani heti kun saavuttiin Teneriffalle ja joutunut viettämään lomani hotellin spa’ssa. Nyt lähdin pahaa-aavistamattomana reippain mielin vuorille, valmiina valloittamaan ne huiput.

Viime viikon menikin matkasta toipumiseen. Koville ei ottanut pelkästään se urheilullinen osuus, mutta myös jatkuva seurallisuus. Olen tottunut mököttämään yksin ainakin muutaman tunnin päivässä, mutta nyt liikuttiin ryhmässä aamusta iltaan. Seura oli toki hyvää, mutta tällaiselle ihmisvihaajalle viikko niin intensiivisesti uusien ihmisten kanssa tuntui ihan omanlaiseltaan urheilusuoritukselta. Siihen päälle vielä kahden viimeisen reissuyön huonot unet; ensin tein vääriä valintoja eli join mojitoja sen sijaan että olisin mennyt ajoissa nukkumaan ennen aamuneljän herätystä, ja seuraavana yönä saavuttiin Suomeen vasta kolmen aikoihin – ja lapset tietty olivat aamulla kärkkymässä tuliaisia jo ennen auringonnousua.

Alkuviikon vaan nukuin ja nilkutin ympäriinsä ja joskus torstain kohdalla alkoi tuntua taas siltä, että saatoinkin selvitä. En varsinaisesti voittajana, mutta totta kai voin vähän taputella itseäni selkään siitä että läpäisin nuo sinällään aika helpot vaellusreitit. Tuli vain yksi rakko ja nyt näyttää siltä että saan pitää kaikki varpaankynnetkin. Mutta kun lempilajini on jälkiviisaus niin voin sanoa että vieläkin enemmän olisi saanut irti jos ei olisi pitänyt aina tilaisuuden tullen vain tasata hengitystä.

Mutta! Nyt kun näin miten hyvällä energialla kaikki eläkeikäiset siellä kiisivät pitkin vuoristopolkuja niin tähtään itsekin siihen, että seuraavalla vaelluksella ei tarvitse miettiä testamenttia. Koska aivan varmasti tulee seuraava vaellus, jos ei mistään muusta syystä niin siksi että tätä matkaa varten hankin vaelluskengät, ja pitäähän niitä päästä käyttämään.

POSTIKORTTI PUERTO DE LA CRUZISTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näissä maisemissa oltiin vielä viikko sitten! Kuten noin yleensäkin postikortit Espanjasta, myös tämä virtuaalinen tulee vähän myöhässä. Turisti on jo palannut pohjolaan, mutta jätti palan sydäntään myös Kanarian saarille. En olisi ihan arvannut; olen ollut Teneriffalla 90-luvun lopulla, eikä se tehnyt lähtemätöntä vaikutusta. Ja Kanarian saarten maine ei ehkä ole ollut se kaikista coolein, mutta en kyllä ymmärrä miksi. Teneriffa, kahdeksasta asutusta saaresta se suurin ja väkirikkain, olikin aivan mielettömän kiehtova, monipuolinen ja hauska lomakohde. Siinä määrin, että tällä hetkellä suunnittelemme yhden talvikuukauden viettoa saarella, seikkaillen toivottavasti samalla La Gomeran ja La Palman saarille (ja kerron tämän ääneen vain siksi, että julkisesti esitetyt unelmat näköjään toteutuvat tehokkaammin!).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vajaan viikon mittainen matka oli pressimatka, joten sain nauttia lennot, majoituksen ja osan aterioista Espanjan Matkailutoimiston sekä Turismo de Tenerifen piikkiin. Tämän lisäksi osallistuminen Tenerife Walking Festivalin ohjelmaan oli ilmaista (ja pakollista!). Me oleskelimme Puerto de la Cruzissa, saaren pohjoisrannalla 37 kilometrin päässä pääkaupungista Santa Cruzista – sielläkin piipahdin, ja kaupunki vaikutti modernilta ja kiinnostavalta. Olen itse aiemmin majoittunut saarella Los Cristianosissa ja sen lisäksi vieraillut La Lagunassa, joka kuuluu Unescon maailmanperintölistalle. Se kiihkein turistisesonki alkoi olla lopuillaan ja esimerkiksi suorat lennot Suomesta päättyvät näinä päivinä, mutta manner-Espanjasta saapuu kuulemma kesän läpi lomailijoita. Enkä ihmettele; ilmasto, joka koostuu monista mikroilmastoista, jotka vaihtelevat pienelläkin välimatkalla ja ajalla todella voimakkaasti, on pääasiassa miellyttävä lempeän merituulen, kevyen pilvipeitteen ja lämmön ansiosta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pääsin nukkumaan yöni neljän tähden hotellissa, Hotel Sol Costa Atlantiksessa, joka on hieman Puerto de la Cruzin suurimmasta sykkeestä sivussa – mutta kävelymatkan päässä kaikesta hulinasta. Hotellilta löytyi iso uima-allas, tien ylityksellä tavoitettava uimaranta ja kylpyläosasto kattotasanteelta. Arvostin etenkin höyrysaunaa sen ensimmäisen, raastavan vaelluksen jälkeen! Parasta oli kuitenkin vanha kunnon hotelliaamupala, jossa oli tarjolla hirveästi hedelmiä ja tärkeintä tietenkin, hiilihydraatteja monessa eri muodossa. Itse pidin etenkin churroista. Rehellisyyden nimissä voin kuitenkin suositella, että puolihoidot jättää väliin ja syö päivän muut ateriat jossain hotellialueen ulkopuolella, sillä illallisbuffet ei varsinaisesti tuonut esiin saaren kiehtovaa gastronomiaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onneksi tiiviistä aikataulusta huolimatta ehdittiin välillä myös herkutella. Tervetuliaisillallisen söimme El Bistro de Antonio Aguiar-nimisessä ravintolassa, joka tarjoili aika lailla täydellisen setin paikallisia ruokia, vahvalla kasvispainotuksella. Grillattuja kaloja ja friteerattuja äyriäisiä lukuunottamatta pöydästä ei löytynyt lihaa, vaan ahmimme itsemme ähkyyn erilaisia kasvisruokia ja lopuksi järjettömän hyvää jälkiruokaa. Ehdottomasti uusimisen arvoinen ateria. Viimeinen ehtoollinen oli taas kuuluissa Régulo-ravintolassa, jossa maut olivat hieman traditionaalisempia. Myös nämä perinteisemmät annokset upposivat seurueeseen. Lähes jokaisen vaelluksen päätteeksi saimme nauttia pienen valikoiman teneriffalaisten jokapäiväisiä lempiruokia; pieniä mustia perunoita tulisen mojo-kastikkeen kera (saarella kasvaa lukuisia perunalaatuja, ja nämä ”parhaimmat” kovasti uusia perunoita muistuttavat pikkupotut maksavat jopa 12 euroa kilo!), savustettua vuohenjuustoa sekä vehnästä tai ohrasta valmistettua gofiota, jonka syvimmästä olemuksesta en aivan saanut kiinni. Ja viiniä! Viiniä oli tarjolla oikeastaan aina, ja kuulin myös että saarella järjestetään myös viinivaelluksia. Ja olin toki hieman pahoillani, että tällä kertaa en sellaiselle päässyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Paluulennolla saimme ihastella yli 3,5 kilometrin korkeuteen nousevaa Teide-tulivuorta auringonnousua vasten, ja se tuntui täydelliseltä päätökseltä lomalle. En malttaisi odottaa, että voisin viedä lapset tuonne pidemmäksi aikaa nauttimaan raikkaasta ilmasta, aktiviteeteista ja luonnosta ja toisaalta ripauksesta historiaa sekä hauskasta sekoituksesta erilaisia kulttuureja, joista kuitenkin päällimmäisenä se tuttu ja turvallinen espanjalaisuus. Olen täydellinen uhri näköjään matkailubyroon aivopesulle, sillä itselleni jäi paitsi fyysinen nälkä tuosta vuohenjuustosta mojolla, myös nälkä nähdä ja kokea lisää Kanarian saaria. Toivon siis, että seuraavaksi voidaan toteuttaa siellä yksi ainutkertainen pidempi oleskelu, ja lähettää ihan oikeitakin postikortteja.

P5230513.jpeg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Las Teresitaksen ranta

¡ VIVA LAS VEGAS !

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No terkut Teneriffalta! Olen nyt sillä unelmieni vaelluslomalla ja mietin tässä vähän että oiskohan kannattanut unelmoida vaikka siitä että saan nukkua viikonloppuna vähän pidempään ja syödä pizzaa ja katsoa Sinkkuillallista samalla? Tänään nimittäin päästiin tositoimiin eli ensimmäiselle vaellukselle – joka oli neljästä vaelluksesta se toiseksi helpoin ja olen silti melko varma että jos aamulla vielä olen tarpeeksi onnekas herätäkseni niin mulla on vähintäänkin neliraajahalvaus.

Päivän vaellus oli reilu kymmenen kilometrin kierros vuoristossa, jonka alku- ja loppupiste oli Las Vegasin kylässä. Meitä oli vajaa parinkymmenen hengen porukka, ja päälle Punaisen Ristin pelastajat. Jolleivat he olisi kaikki olleet mua noin 10 senttiä ja 10 kiloa pienempiä paikallisia olisin varmaan heittäytynyt maastoon ja toivonut, että mut viedään paareilla takaisin hotellille loppureissun ajaksi. Ei vaan. Vaeltaminen on kyllä monella tapaa mun lempilaji (jonka takia varmaan olenkin viimeksi vaeltanut joskus 18 vuotta sitten, heh heh): näkee maailman mahtavimpia maisemia, saa samalla liikuntaa (tämän päiväistä hikoilua ei voi väheksyä kutsumalla sitä hyötyliikunnaksi) ja mikä parasta, saa ajatella rauhassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teneriffan luonto on tehnyt jo nyt vaikutuksen. Olen siis ollut leirikoulussa samalla saarella 90-luvun lopussa (kyllä, tiedän, yleensä leirikouluun mennään jonnekin Kiljavalle…) mutta siltä reissulta muistot ovat lähinnä Teide ja mustekalarenkaat. Jo nyt olen ollut aivan pähkinöinä kaikesta upeasta kasvillisuudesta ja kukista, kuten tulette huomaamaan tässä postauksessa ja jatkossakin…

No siihen vaellukseen. Nyt kun olen selvinnyt hotellille, käynyt saunomassa ja lillumassa hetken porealtaassa ja saanut syötyä niin se ei tunnukaan ihan niin pahalla, mutta kyllä mä siellä ylämäessä muutaman kerran mietin että olikohan tämä nyt ihan viisasta. Alamäki onneksi kultasi muistot, sillä kävi niin kuin viimeksi vaeltamassa silloin vuosituhannen vaihteessa: kun oli kärsinyt ylämäen, alamäessä ajatus alkoi kirkastua ja noin kolmen minuutin ajan olivat kaikki mun ongelmat ratkaistu ja raitis vuoristoilma tuonut mukanaan valaistuksen. No, se kaikki kyllä unohtui sitten ekassa ylämäessä, mutta jonkinlainen hikers high tuossakin tulee. Tai ehkä se on se ohut vuoristoilma.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parastahan tässä on että tämän mun eeppisen sankarikertomuksen pohjana on vaivaiset 250 metriä nousua. Olin katsonut lippulappusia ihan väärin ja olin varma, että päivän nousu oli yli 600 metriä mutta palasin kirjaimellisesti maan pinnalle paluumatkalla kun kävi ilmi että tämä mun Mt. Everestin valloitukseen verrattavissa oleva vuorenvalloitus oli itse asiassa paitsi yli puolet pienempi kuin olin kuvitellut (ja noin 1000 kertaa pienempi kuin miltä se tuntui…) myös koko nelipäiväisen Tenerife Walking Festivalin toiseksi helpoin reitti mun listalla, ja huomenna pitää sitten tuplata noustavat metrit…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toistaiseksi tämä on ollut kerta kaikkisen hienoa enkä voi olla kuin kiitollinen tästä kokemuksesta. Vaeltaminen olisi varmasti parhainta yksin mutta se on oikein hauskaa hyvässä seurassa, ja meillä on oikein mainio kansainvälinen, monipuolinen porukka. Koska iso osa osallistujista on journalisteja, voitte varmaan bongata mut lähitulevaisuudessa Hola!-lehdestä tuijottelemassa kaukaisuuteen vuorilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos ei lasketa sitä, että ketjussa polttavat kuusikymppiset, kilpailuhenkiset papat vetivät mun ohi mennen tullen niin fysiikka kesti yllättävän hyvin tämän normaalista, laiskanpulskeasta arjesta poikkeavan ponnistelun. Uudet vaelluskengät (joita en tietenkään ehtinyt ajaa sisään, kuinkas muutenkaan) tuntuvat superhyviltä jaloissa ja jos olisin oikeasti käyttänyt aurinkorasvaa enkä vain kantanut sitä repussa, olisin säästynyt palamisiltakin. Kuitenkin suurin vamma on ollut muutama kaktuksenpiikki polvessa. Nyt menen nukkumaan – jos mahdollista niin väsyneempänä kuin koskaan ennen.

PS. Matkustan Tenerife Walking Festivalin piikkiin.