KESKI-IÄN KRIISI GOING STRONG

Tämän kevään olen kulkenut kuulokkeet korvissa ja kuunnellut enemmän musiikkia kuin varmaan viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Ottaen huomioon, että joskus haaveilen työskenteleväni musiikkialalla (siis siellä kulisseissa, en todellakaan ole mitään Idols-ainesta) niin pitkä tauko tuntuu hassulta. Toisaalta kolmivuorotyö, jossa joutui puhumaan ihmisten kanssa kaiken aikaa, ja sitten kolme lasta jotka ovat tehneet kodin äänimaailmasta kauniisti sanottuna kakofonisen, ovat väsyttäneet korvat jo valmiiksi. Mutta nyt tuntuu että musiikille on ollut tarvetta.

Tietynlaista taantumusta on ollut muutenkin ilmassa. Kuten nyt vaikka lävistys, jonka kävin ottamassa pari viikkoa sitten. Olin kyllä haaveillut sierainten väliin iskettävästä septum-lävistyksestä jo useamman vuoden, mutta se ei saanut kotona suurta kannatusta. Nyt sitten pähkäiltyäni asiaa pari kuukautta etenkin Instagramin puolella (kiitos vaan niille 52 prosentille, jotka äänestivät että olen vielä punk – muiden mielestä oli aika siirtyä Burberryyn) kävin hoitamassa asian pois päiväjärjestyksestä.

Septum-lävistys ei itsessään sattunut erityisen paljon. Viidenkymmenen euron arvoinen operaatio kesti muutaman minuutin, mutta sijaintinsa vuoksi lävistys kyllä kirvoitti kyyneleet silmiin. Nyt koru on parantunut todella hyvin ja odotan, että pääsen vaihtamaan siihen siromman, kullatun korun vähän huomiotaherättävän harjoituskorun tilalle. Pikkupoikien mielestä näytän ihan härältä, isoin lapsista pyöritteli silmiään siihen malliin naamani nähtyään että olen saavuttanut viimeistään nyt sen pisteen että olen tosi nolo mutsi.

Kevät on tuntunut levottomalta kaikin puolin, vähän kuin olisin taas ensimmäistä kertaa muuttanut yksin asumaan. Mitä nyt mulla on kolme tosi lyhyttä kämppistä, jotka eivät hoida siivousvuorojaan ja jotka kömpivät yhä öisin viereen nukkumaan. Onneksi rahaa ei ole rajattomasti, koska vielä en ole ehtinyt toteuttamaan esimerkiksi tatuointisuunnitelmia, kuten puolihihaa ja muutamaa peittokuvaa. Näitä on kuitenkin hyvä haudutella vähän pidempään eikä ehkä hankkia keskellä kauheinta identiteettikriisiä. Punainen polkkatukkakin saa vielä odottaa, joskin pituutta lähti monta senttiä kiitos vaan tarhalaisen päässä tehdyn täihavainnon. Septumiin olen ollut supertyytyväinen, ja se on siitä kiitollinen lävistys että sen saa piiloon eikä se jätä näkyviä arpia. Niitä kun on kasvoissa jo kahden aiemman nenälävistyksen sekä huulilävärin jäljiltä. Sen lisäksi jotkut lääkärit kuulemma suosittelevat septumia esimerkiksi lentoemännille, koska se jollain tapaa kosteuttaa nenän limakalvoja (tähän on varmasti joku tieteellisempi selitys, mutta kysykää nenälääkäreiltä!).

Katsotaan mikä vaihe tässä tulee seuraavaksi. Ehkä syksyllä kuljen jo jakkupuvussa kun koen herätyksen takaisin keski-ikäisyyteen – tai sitten palaan Espanjasta päässä puolikaljuja täysipäiväiseksi taiteilijaksi heittäytyneenä.

 

TATUOINTIKUUME

Kun joulukuussa kävin monen vuoden tauon jälkeen ottamassa uuden kuvan ihoon, muistin taas sen miten koukuttavia tatuoinnit ovat. Tai oikeastaan, jos en olisi 15-vuotiaana kuvitellut alkavani isona jonkinlaiseksi valaskuiskaajaksi ja sen kunniaksi tatuoinut delfiininkuvaa takapuoleeni – kyllä, klassinen tramp stamp – ja sen jälkeen ottanut vielä pari muuta kuvaa villeinä nuoruusvuosinani, niin en haluaisi ottaa yhtään tatuointia. Mutta kun on ottanut yhden, kaksi ja kolmannenkin, niin voi samantien tatuoida vaikka koko naaman. Tai ei nyt ehkä kasvoja, mutta tatuointejen osalta olen taipuvainen ääripää-ajatteluun: Joko ei yhtään tai sitten ihan helvetin monta.

Näyttökuva 2016-08-03 kello 22.26.23.png
Kuva Instagramista @lunamilatattoo

Olen alkanut tässä kolmenkympinkriisissäni haaveilla niinkin radikaalista ratkaisusta kuin puolihihasta, eli käden tatuoimisesta kokonaan kyynärpäästä olkapäähän. Instagramin tatuoijien omat tilit ja erilaiset hashtagit ovat olleet ahkerassa käytössä kun olen etsinyt inspiraatiota – kun kyseessä on jo isomman ihopinta-alan peittäminen, ei tee mieli hosua. Kärsinkin lähinnä valinnanvaikeudesta: Kun otin ensimmäisen tatuointini vuonna 2001, olivat vaihtoehdot vielä pitkälti tribaali, piikkilanka tai ankkuri. Tai sitten perhonen tai joku merieläin, mihin itsekin omaperäisesti päädyin. Hävettää vähän myöntää, että oman tatuoinnin kuva on netistä kopioitu – 2000-luvun alussa ei googlailu antanut kauheasti vastauksia, joten valitsin alaselkää koristavan delfiinin ehkä noin kymmenen piirustuksen joukosta. Ja marssin sitten karibialaisen kynsistudion takahuoneeseen, jossa joku paikallinen kloppi tärisevin käsin vei mun tatuointineitsyyden aivan liian syvälle piikittäen. Olen lähinnä iloinen, etten saanut kaupan päälle mitään hepatiittia.

Näyttökuva 2016-08-03 kello 22.33.38.png
Kuva Instagramista @lunakreativa

No, nythän tatuoinneista on tullut melkein taidetta ja tekniikoita on joka lähtöön: On geometristä, ristipistoa, vesiväritatuointeja, pistetatuointeja… Laji on kehittynyt valtavasti ja tuntuu, että nykyään tatuoijat ovat kunnianhimoisempia käsityöläisiä, eikä vaan isketä automaattisesti sitä kiinalaista kirjainta lapaluuhun ja toivoteta hyvää loppuelämää. Joten kun olen nyt alkanut haaveilla uudesta kuvasta, en tiedä mitä ottaisi! Oma maku on valitettavasti tatuointejen osalta tosi kliseinen – kompassia, kukkia, lisää eläinaiheisia kuvia – ja luultavasti päätöksen tekeminen kestää niin pitkään, että olen lopulta liian ryppyinen tatuoitavaksi.

Näyttökuva 2016-08-03 kello 22.40.47.png
Kuva Instagramista @samdottori

Mutta ennen kuin hankin mitään uutta, aion ekologisten periaatteideni pohjalta korjata hieman vanhaa: Vaikken varsinaisesti sitä ensimmäistä tatskaani kadukaan, enkä ole niin notkea että joutuisin sitä ikinä itse katselemaan, saa delfiini pian päällensä peitekuvan. Myös yläselässä siellä täällä olevat kukat olisi tarkoitus saada yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi jollain lisävärillä, ja nilkan kukkaistatuointia korjata vähän ronskimmin. Jo pelkästään näiden toteuttamiseen menee niin paljon aikaa ja rahaa, että ehdin varmaan kasvaa yli tästä ikäkriisistäni ja pitäytyä puolihihoissa vain vaatteiden osalta.

Näyttökuva 2016-08-03 kello 22.44.13.png
Kuva Instagramista @coenmitchell

Sen lisäksi Espanjassa ehdin hieman kyllästyä tatuointeihin. La Líneassa, joka tosiaan ei ole mikään korkeakoulutettujen ihmisten kylä, jokaisella vastaantulijalla oli tatuointi. Tai kymmenen tatuointia. Isoja, korneja ja aika kulahtaneita, jos nyt muiden kuvia saa kritisoida. Etenkin uimarannalla ehti hyvin huomioida mikä oli paikallisen tatuoijan tyyli: Oli paljon kasvokuvia perheenjäsenistä, reisiin kirjoitettuja rukouksia, kissankokoisia nimikirjaimia. Sama päti silikonirintoihin: Kun niitä oli – erityisesti sellaisia epäluonnollisen isoja kumipalloja – lähes kaikilla, ne eivät enää herättäneet ihailua vaan oikeastaan vastareaktiona aloin kaivata luonnollisuutta. Suomessa ihmisten tatuoinnit ovat yleensä, hyvästä syystä, vaatteiden alla piilossa, mutta koko päivän tuijotettuani toisten rukousnauhoja, ikoneita olkapäissä tai leopardipilkkuja rintalastassa iski puhtaan ihon ikävä.

Näyttökuva 2016-08-03 kello 22.49.59.png
Kuva Instagramista @ralfremustattoo

Suhtaudun tatuointeihin samalla lempeydellä kuin menneisyyteeni muutenkin: Ihan hirveästi ei kannata harmitella vaan lähinnä yrittää oppia omista virheistä. Eikä ne tatuoinnit nyt mitään massiivisia mokia ole olleet, mutta kyllä siinä teini-iän itseriittoisessa vaiheessa olisi voinut etsiä muitakin tapoja olla uniikki lumihiutale kuin printata ensimmäinen netistä löytynyt delfiininkuva (onneksi sentään tämän väkerryksen kanssa ei tarvitse murehtia tekijänoikeuksista) ja mennä santiagolaisen ostarin hämärimpään kellarikomeroon tatuoitavaksi. Ainakin toimin hyvin varoittavana esimerkkinä pojille: Jos he joskus haluavat tatuoida itseään niin saavat odottaa täysi-ikäisiksi ja silloinkin suosittelen odottamaan ainakin vuoden ennen kuin ryhtyvät tuumasta toimeen – ja nimenomaan vuosi siitä, kun on päättänyt mitä ja minne haluaa itseensä ikuistaa. Mutta ehkä jo ensi kuussa palkitsen itseni puolimaratonista vaihtamalla delfiinitatuoinnin 15 vuoden jälkeen nuorempaan.

KESÄN HUUHAAKIINTIÖ

Vaikka vietämme suurimman osan kesästä Espanjassa, olen täyttänyt kalenteria vähän myös suomalaisen suven osalta. Kesäkuussa olisi se puolimaraton, jolle olen treenannut lähinnä ajatuksen tasolla, ja tuplabuukkasinkin sille päivälle grillailua kavereiden pihalla. Elokuussa on yksi viikonloppu varattu Flow-neitsyyden menettämiselle – ottaen huomioon että hipsterien kokoontumisajot ovat vain muutaman kilometrin päässä kodistani, olen tähän asti onnistunut hyvin välttelemään koko tapahtumaa. Haaveilen myös mökkireissuista, kylmästä lonkerosta terassilla, pyöräilystä, puistoruokailuista lasten kanssa ja kaikesta muusta paitsi siitä heti Flow’n jälkeen alkavasta intensiivisestä virkamiesruotsin kurssista, jonka suorittamista olen lykännyt vuodesta 2009 saakka.

Sitten Facebookin uutisvirrassa tuli vastaan Magnesia Festival, joka painaa juuri sopivasti sitä kolmenkympin tienoilla aktivoitunutta hörhöhermoani. Vielä muutama vuosi sitten Kirsi Salon juontama keskustelutilaisuus henkistymisen matkasta, teeseremonia tai monitaiteellinen työpaja olisivat saaneet mun hörhösensorit hälyttämään mutta nyt ääniparannus tai Suomen luonnon voimakasvit-luento kuulostavatkin ihan loogiselta lämmittelyltä syksyn akateemisia haasteita varten. Viikonlopun mittainen maaginen festivaali järjestetään Lonnan saarella ja siellä on tarjolla mm. reggaejoogaa, jota olen aiemmin käynyt kokeilemassa Pihasalilla.

Nyt sitten pohdin, voinko festaroida kaksi viikonloppua putkeen ja onko Magnesia ehkä sittenkin hieman liian vaihtoehtoinen tapahtuma mulle. Lähtisin batiikkivärjätty tunika ja kukkaseppele päällä ja palaisin foliohattu päässä pakurikääpäruokavalioon hurahtaneena? Jatkaisin mystisten symbolien tatuoimista ja tulisin unisieppaaja ja mandala pakaroihin leimattuna? Käskekää nyt joku mua vaan pysymään kotisalilla asanoita treenaamassa, tai lähtekää sitten esiliinaksi mukaan etten henkisty liikaa, hitto vie.

PS. Olin tänään salilla muutaman parikymppisen punttihessun kanssa. Tyypit harmittelivat jo valmiiksi kuinka juhannusfestareiden ja mökkireissujen takia tulisi ihan liikaa lepopäiviä ja pitäisi ehkä sittenkin varata hotelli eikä telttamajoitus, koska sali, ja kuinka rankkaa on kun ei saa viedä rahkaa festarialueelle. Voin sanoa, että vähän on nuorison festarivalmistelut muuttuneet sitten vuoden 2000, jolloin itse olin ekan kerran juhannusfestareilla töissä.

PPS. Käytännön Mies halusi ehdottomasti olla avuksi ja tulla hoitamaan lapsia ja mahdollisesti krapulaista vaimoketta Flow-viikonlopuksi. Kielsin monta kertaa, koska olisi tylsää tuhlata niitä harvoja yhteisiä hetkiä siihen, että minä luuhaan Suvilahdessa marginaalimusiikkia fiilistellen, mutta mies intti ja intti, että aikoo tulla. Lopulta, vaikka kuinka käskin vain pysyä Etelä-Euroopassa, hän osti lentoliput lupia kyselemättä ja kertoi ylpeänä, että on tulossa vastaamaan taloudesta Flow’n ajaksi niin mamma voi riivata rauhassa. Tuleekin juuri sopivasti kolme päivää Flow’n jälkeen, heh heh. Oli sitten katsonut viime vuoden päivämäärät.

 

 

KUN YKSI EI RIITÄ

Sain tänään pari tuntia omaa aikaa.

12274335_10153769843157498_6665885741408234888_n

Tiedän, että moni keksisi paremmankin tavan karata kotona vallitsevaa kaaosta kuin mennä pisteltäväksi neuloilla, mutta mulla oli oikein hauskaa. Tämä oli nyt viides kuva iholla, viimeisimmistä olikin jo yli seitsemän vuotta, sen jälkeen olen hankkinut lähinnä vauvoja. Ajatus tästä suojaavasta hamsa/Fatiman kädestä oli ollut mielessä jo pari vuotta, mutta aina toteutushetkellä olin joko raskaana tai imetin. Kolme synnytystä oli tehnyt sen, että kipukynnys oli kasvanut tai sitten päiväunia käden päällä nukkuva vauva oli vaurioittanut hermoratoja sen verran, että ei ollut millään muotoa kovin epämiellyttävä kokemus.

12294758_10153753409783518_8248214431386090530_n

Olen ihan supertyytyväinen kuvaan. Onneksi nyt tulee matkan ajaksi pakollinen tauko, koska muuten kävisin varmaan kuvittamassa koko kropan kun taas pääsin vauhtiin. Myönnän kuitenkin, että samalla kun tätä kuvaa hakattiin niin selailin puhelimella inspiraatiota seuraavaan tatuointiin – seuraavalla kerralla tosin korjaillaan ensimmäistä tatskaani, jonka otin 15-vuotiaana Karibialla paikallisen kynsistudion takahuoneessa. Delfiini-tramp stamp alaselässä, ei tosiaan mikään omaperäisyyden tai tatuointitaiteen multihuipentuma, mutta tässä vaiheessa olen lähinnä iloinen etten saanut epämääräisistä olosuhteista mitään hepatiittia. Nyt onneksi löytyi kaverin suosituksella erittäin pätevä tatuoija, jonka käsialaa tämä uusi koristus on. Että keväällä taas takaisin Luna Kreativan penkkiin…