KOHTI KAKSIKIELISYYTTÄ

Minulta on kyselty miten poikien kielitaito on kehittynyt ja ajattelin, että nyt kun olemme olleet puoli vuotta pysyvästi Espanjassa uskallan sitä jo vähän arvioida. Paitsi että kun pojat eivät mun kuullen juuri espanjaa puhu, mitä nyt saattavat moikata koulukavereitaan tai kiittää kaupassa! Lähtötilanne oli tietenkin se, että 3-, 5- ja 7-vuotiaat puhuivat jokainen muutaman sanan verran espanjaa (hola, gracias, abuela, churro) ja saman verran englantia (bye bye, thank you, Paw Patrol). Eli melko kylmiltään tänne tultiin ja ilman mitään kielikylpyä tai edes -suihkua isommat pojat pistettiin paikalliseen kouluun, jossa kuulemma vahtimestari osaa sanoa suomeksi ”hei hei Suomi-poika” ja sen lisäksi osa oppilaista ja muutama opettajakin osaa sanan sieltä, toisen täältä englantia.

Pojilla menee kuitenkin ilmeisesti aika hyvin. Olin eilen P:n kanssa hänen luokkatoverinsa syntymäpäivillä, missä Pampula viipotti vauhdikkaasti tarvitsematta äitiä tulkkaamaan. Ei hän selvästikään kaikkea ympärillä pälätettävää ymmärtänyt, mutta kommunikoi sujuvasti kaveriensa kanssa. Hänet otettiin hyvin leikkeihin ja kun opastin miten voi espanjaksi pyytää lusikkaa, hän kävi sitä sen kummemmin panikoimatta pyytämässä. Ihanasta eskarista kerrottiin, kuinka lapsen spontaani ”vale!”-huudahdus (hänen hermostuttuaan opettajan paasaamiseen) oli kirvoittanut aplodit luokkatovereissa, ja ilmeisesti hän ymmärtää ohjeet oikein hyvin. En tiedä, vaikuttaako tähän sopeutuvaisuuteen Pampulan tausta kielellisen kehityshäiriön kanssa. Hän on, valitettavasti, tottunut siihen ettei tule aina ymmärretyksi, ainakaan ensimmäisestä kerrasta. Hän on myös tottunut jankkaamaan tavuja ja kertaamaan asioita ja onkin siinä kärsivällinen ja kiltti. Hänen muistinsa on kyllä sellainen, että asiat yleensä unohtuvat noin kolmessa sekunnissa (paitsi lupaukset, ne hän kyllä muistaa, ulos saattaa lähteä alasti koska unohti pukea, mutta kyllä muistaa jos on ulkona luvattu käydä jäätelöllä!).

Ja vanhin, tuo täkäläinen tokaluokkalainen. No, kouluikäiselle on ollut tietenkin vaikeampaa sopeutua uuteen kieliympäristöön, etenkin kun on sellaista puheliasta sorttia joka tykkää analysoida ja vitsailla paljon. Tämä on näkynyt taukoamattomana puheripulina viiden tunnin koulupäivien jälkeen. Olen kuullut luokkatovereiden äideiltä, että esikoinen kuulemma ilmaisee itseään espanjaksi. Ihan en tarkkaan tiedä, kuinka hyvin, mutta ainakin kehitystä on nähtävissä. Hän myös lukee espanjaa hyvin, vaikkei tietenkään ymmärrä kaikkea lukemaansa. Koulun tarjoama yksityisopetus (neljä tuntia viikossa!) on tuottanut tulosta ja kertaamme päivittäin aakkosia ja kirjainten ääntämisen eroja suomen ja espanjan välillä. Hän viihtyy myös ihan yksin kahden tunnin piirustuskerhossa kerran viikossa ja haikailee enemmästäkin vapaudesta, surkuttelematta lainkaan mahdollista kielimuuria.

Kotihoidossa päivänsä viettävä kuopus on tietenkin kaikista vähiten kontaktissa natiivien kanssa, mutta kyllä hänelläkin alkaa tuo kielitaito kasvaa. Ja noin yleensä, tyyppihän alkoi puhuakin vasta alle vuosi sitten, joten emme edes odottaisi että hän hablaisi españolia tuosta noin. Hän laskee iloisesti espanjaksi hyppiessään portaita alas, toistaa nätisti sanoja ja selvästi ymmärtää jo jotain lastenohjelmista. Ensi vuonna hänkin aloittaa infantilin, ja varmasti ikäisensä seura auttaa. Hän on kuitenkin sen verran itsepäinen tomera tapaus, että saanee tahtonsa läpi vaikka mandariinikiinaksi jos on pakko.

Se, mikä kolmikon espanjankielen kehittymisen lisäksi on ollut hauskaa, on heidän parantunut englanninkielen taitonsa! Toki isoimmat myös opiskelevat sitä nyt koulussa (joskin opetuksen taso ei juuri tässä aineessa ole nostanut odotuksia järin korkealle) mutta jonkin verran varmasti myös vahvasti kaksikielinen (siis englanti-espanja) ympäristö on vaikuttanut. Englanti on aina ollut meillä se aikuisten salakieli, jolla on riidelty lasten kuullen tai supatettu salaisuuksia, mutta nyt esikoinen bongaa heti keskustelun sisällön ja toteaa viekas ilme kasvoillaan ”ai te suunnittelette jotain joululahjoja vai!”. Pitää varmaan vaihtaa ruotsiin, siinä olisi motivaatiota lapselle laajentaa repertuaariaan entisestään. Ylipäänsä siis kehitystä on nähtävissä monella rintamalla, ja suloisen luontevasti se näyttää lapsille tulevan. Eläköön kielitaito!

LAPSET JA PITKÄT REISSUT

Muutaman kerran multa on kysytty, miten lapset jaksavat pitkiä aikoja ulkomailla.

Meidän Espanjan-pätkäthän ovat olleet 3 kuukautta vuosi sitten ja kesällä sekä tänä talvena noin 6 viikkoa. Joka kerta lippuja varatessa olen yrittänyt arvioida, mikä on sopiva ajankohta, ajanjakso ja aikataulu lasten kannalta, koska he ovat – tietenkin – etusijalla. Heidän parhaansa. On laskettu lähtöjä paitsi totta kai lentolippujen hintojen myös syntymäpäivien, erilaisten menojen ja keskimmäisen kuntoutuksen kannalta. Toistaiseksi nämä pitkätkin matkat ovat onnistuneet eikä kukaan pojista vaikuta erityisen traumatisoituneelta edes takaisin Eurooppaa lentämisestä, mutta viimeistään ensi syksynä joudumme miettimään menojamme myös esikoisen koulun kannalta. Jos vielä kesällä lähdemme La Líneaan, se on viimeinen kerta kun saamme aika vapaasti valita kuinka kauan ja koska reissaamme.

Lapset ovat sopeutuneet tähän mustalaisleirielämään hyvin. Olisi liioittelua sanoa ”yllättävän hyvin”, sillä kaikki kolme ovat aina olleet aika helppoja lapsia, joille yleensä riittää perustyytyväisyyteen tutut aikuiset, täydet vatsat ja muutama oma lelu repussa. Älkää ymmärtäkö väärin, he kyllä sitten ovat kaikki nukkuneet koko ikänsä huonosti senkin edestä ja jokaisen kanssa on omat haasteensa, mutta matkoille on voitu lähteä aika huolettomasti, vähän pidemmäksikin aikaa.

Kohta 7-vuotias esikoinen tietenkin ikävöi eniten kotiin. Hän laskee aina päiviä ja öitä lähtöön ainakin kuukautta ennen lomaa, mutta alkaa tien päällä ensimmäisenä kaivata kotia. Tai tuskin niitä seiniä, mutta omia lelujaan (emme mitenkään saa kaikkia niitä legoja mahtumaan matkalaukkuun), kavereitaan, pinaattikeittoa ja ruisleipää sekä lunta. Toisaalta eskarilainen on usein myös äitinsä tapaan ristiriitojen repimä, sillä yhtä lailla hän haluaisi asua Espanjassa, syödä joka aamu churroja, uida ja surffata puolet vuodesta ja tietenkin olla enemmän isänsä kanssa. Koska kaikki hänen ikäisensä ovat olleet täällä päin maailmaa jo monta vuotta koulussa, ei päivisin leikkikavereita ole kuin pikkuveljet, jotka alkavat jo vähän kyllästyttää isointa. Siinä missä pikkuveljet löytävät leikkipuistossa viikonloppuisin helpommin seuraa ikäisistään, ei kouluikäisten leikkeihin pääse yhtä helposti sisään ilman yhteistä kieltä tai vaikka kännykkää, josta esitellä pelejä. Tai jos ei pelaa jalkapalloa tai rullaluistele. Sen lisäksi sääntöorientoituneelle Ompulle on välillä vaikea ymmärtää täkäläisiä kulttuuri- ja etenkin kasvatuseroja, varsinkin sitä miksei täällä kukaan jonota nätisti kiipeilytelineessä, miksi lapset (ja aikuiset) roskaavat tai miksi ihmiset huutavat niin paljon. Tähän ei tietenkään yhtään auta se, että esikoinen on aika herkkä äänille.

Uskon kuitenkin, että nämä ulkomailla vietetyt kuukaudet ovat antaneet eniten esikoiselle. Hän varmasti muistaa parhaiten paitsi delfiinisafarit, kohtaamiset apinoiden kanssa ja erilaiset seikkailut, myös tavallisen arjen. Erilaisen arjen, jonka pohtiminen 6-vuotiaan kanssa on todella antoisaa ja usein saa myös aikuisen miettimään, miksi asiat tehdään niin kuin ne tehdään. Niin Espanjassa kuin Suomessa. Koti-ikävä Suomeen vaihtuu Suomessa ikäväksi Espanjaan, ja vaikka esikoinen onkin kolmikosta se parhaiten Itä-Helsingissä viihtyvä yksilö, on hänelläkin välillä ihan oikeita matkakuumeen merkkejä.

Keskimmäisestä on vuodessa tullut rohkea maailmanmatkaaja, joka iloisesti tervehtii tullimiehet rajatarkastuksessa ”HELLO!” kun käymme Gibraltarilla, loikkii vapaudesta nauttien pitkin La Línean katuja, puistossa menee tutustumaan kiinnostavan näköisiin potentiaalisiin kavereihin eikä juuri haikaile kotiin. Hän ottaa reippaasti kontaktia paikallisiin, huutelee holaa tytöille ja voi miten olenkaan ylpeä, kun lapsi joka ei vuosi sitten puhunut juuri ollenkaan tulee multa kysymään, miten espanjaksi sanotaan milloin mitäkin. Hänen kohdallaan suurin ongelma onkin intensiivinen kuntoutus, josta vastuu näillä matkoilla siirtyy vanhemmille. Ja voin sanoa, että siinä missä tuo kohta 5-vuotias on tyytyväinen saadessaan vähän lomaa puheterapiasta, tuntuu itsestäni varsin työläältä jaksaa tunnollisesti tehdä harjoituksia lapsen kanssa, viis siitä vaikka olisi kuinka lomafiiliksissä. Saamme ammattilaisen apua parhaimmillaan vain kerran viikossa Skypen kautta, vaikka sekin on kyllä ihan mieletön etuoikeus. Olimme ymmärtääkseni Suomessa ensimmäinen perhe, jolle lapselle myönnettiin puheterapiaa videopuhelun välillä suoritettavaksi. Ilman tätä mahdollisuutta olisi Pampulan kuntoutus kärsinyt niin paljon, että tällaisia irtiottoja olisi pitänyt punnita aivan eri perustein.

Kaikista parhaiten näihin maamuutoksiin sopeutuu aina kuopus, tuo 2,5-vuotias hurmuri joka rakastaa Espanjassa saamaansa huomiota. Vastaantulijat puristelevat pientä blondia poskista ja mummit huokailevat ”que guapo!”nähdessään taaperon. Toki hänen uhkarohkea tyylinsä herättää myös kauhua muissa vanhemmissa, mutta esimerkiksi parturissa häntä epäiltiin korvikemainoksen vauvaksi – ai että äiti oli ylpeä. En tiedä, muistaako Nipsu näistä matkoista mitään isompana (epäilen), mutta hän on melko ennakkoluuloton ja helppo matkakumppani. Kokeilee yleensä ruokia kiltisti, nukkuu missä vain, eli oikeastaan vain yhdessä paikassa eli äidin vieressä ja on yleensä isoveljiensä viihdyttämä. Hän ei siis juuri reagoi maisemanvaihdoksiin suuntaan eikä toiseen, vaikka yleensä kyllä ilahtuu Suomeenpaluusta jo siksi, että siellä sisälämpötila sallii nakuilun. Järkytyksekseni totesin, että hän onkin viettänyt ulkomailla viidennesosan elämästään. Ei ihme, että on melkoinen kosmopoliitti.

En tietenkään osaa ennustaa, millaisia nämä meidän retket olisivat jos lapsia olisi vähemmän (ei, en edes uskalla ajatella että niitä olisi enemmän) tai jos olisimme jossain eksoottisemmassa paikassa kuin Etelä-Euroopassa. Nyt kolmen lapsen kanssa kulkemisesta on tullut sellaista rutiinia, että edes lentomatkat eivät hermostuta etukäteen. Myös matkoilla sairastaminen on normalisoitunut ensijärkytyksen jälkeen, ja olen itsekin rentoutunut ruokailujen, pakkailujen tai sen satunnaisen elektroniikan käyttämisen suhteen. Suomessa ehditään kuitenkin syödä ruokaympyrän mukaan, pitää tiukempaa linjaa tabletilla pelaamisesta ja vaatteita, vaippoja ja pillimehuja myydään suunnilleen joka paikassa. Varmasti jos joku lapsista kieltäytyisi systemaattisesti enää lähtemästä kotipihaa kauemmaksi joutuisi näitä matkoja miettimään uudestaan, mutta toistaiseksi olemme aina palanneet takaisin rahallisesti köyhempinä mutta monta kokemusta rikkaampina, niin kornilta kuin se kuulostaakin.