10 V VIISAUDET

Terveisiä junasta matkalla Madridiin. Ykkösluokassa kelpaa kirjoitella kuin vähän parempikin bloggaaja konsanaan. Siinä missä kaikki katu-uskottavat bloggaajat ovat tänään vissiin jossain Blog Awardseissa (Espanjan posti on taas hukannut kutsun, tyypillistä!) niin mulla on omassa elämässä melkoisen merkittävä juhlapäivä. Harmi vain, että vietän sen nyt noin 500 kilometrin päässä tämän tärkeän hetken toisesta osapuolesta, eli Käytännön Miehestä, jonka kanssa tänään tuli täyteen 10 vuotta yhteistä elämää.

Noin yleisesti 10-vuotias parisuhde ei ole mikään ihmeellinen saavutus, mutta jotenkin huomaamatta olen jakanut melkein kolmanneksen elämästäni jonkun toisen kanssa. Nyt näitä jakajia on tullut jo kolme lisää, mutta vietettyänii sellaista sinkkutytön rillumarei-elämää sitä ennen, on 22-vuotiaana tapahtunut varsin nopea vakiintuminen jälkikäteen kummastuttanut itseänikin. Nyt on kiehtovaa miettiä sitä mikä ihmisraakile oli silloin parikymppisenä, molemmat meistä, ja miten me yhä ollaan yhdessä, ihan erilaisina ihmisinä kuin vuonna 2007.

Haluaisin tietenkin jakaa tähän jonkinlaisen yleispätevän “pitkän (tai edes kouluikäisen) parisuhteen salaisuudet”-vinkit, mutta ottaen huomioon millaista pään hakkaamista seinään parisuhde yhä toisinaan on ja miten onneton olen noudattamaan omia neuvojani, on parempi että listaan vain muutaman yleisen havainnon.

  • Esimerkiksi, jotkut suosittelevat laskemaan sataan tai edes kymmeneen ennen kuin aloitat nalkutuksen. Mä suosittelen syömään. Se vie yleensä pidempään kuin se sataan laskeminen, riippuen toki siitä oletko näppärä numeroiden kanssa ja mitä syöt, mutta usein olen epätoivoisin juuri nälkäisenä. Luulen, että monet sodatkin ovat syttyneet alhaisen verensokerin takia.
  • Etäsuhteestakin voi selvitä. Kaksi vuotta ja 4000 kilometriä ei ole “vain asennekysymys”, mutta ei enää ainakaan omassa ajatusmaailmassa mikään deal-breaker. Se tietenkin edellyttää hyviä tukiverkkoja ettei tule aivan hulluksi (olettaen, että toisella osapuolella on se perinteinen perhetehdas pyöritettävänään), maksaa matkoissa jonkin verran ja vaatii molemmille osapuolille toimivan internetyhteyden, mutta siitä selviää.
  • Älä katso yhteisiä lempisarjoja salaa. Kestän parisuhteessa monenlaista, mutta loukkaannun verisesti jos toinen ottaa varaslähdön jonkun yhdessä katsotun tv-sarjan katsomisessa. Tämä on pyhä asia.
  • Omat nuoruuden parisuhdekäsitykset on ihan amerikkalaisten tv-sarjojen hapatusta. Sitä ajatteli, että ollakseen hyvä, suhteen täytyy olla intohimoista tykitystä aamusta iltaan ja syvällisiä keskusteluja kellon ympäri. Sellainen parisuhde on toistaiseksi kokematta, mutta lapsiperhearjessa huomaa että luottamus, samanlainen arvomaailma ja vapaus kulkea kotona pieruverkkareissa ovat tärkeämpiä kuin yhdessäkään romanttisessa elokuvassa ikinä kerrotaan.

Nyt menen pienille päiväunille ennen kuin saavun perille Madridiin. Luvassa on varmaan jotain mukavaa mellakointia. Käytännön Mies ja lapsetkin ovat jossain päin Aurinkorannikkoa kyläilemässä. Vuosipäivää varten oli eilen varattu pieni pullo shampanjaa, mutta yllättäen ehdimme nukahtaa ennen kuin sen avaaminen olisi tullut edes ajankohtaiseksi.

RITARIA ODOTELLESSA

img_8990

Kahdentoista tunnin päästä meille saapuu odotettu vieras. Olemme nähneet viimeksi melkein kaksi kuukautta sitten. Tämän visiitin jälkeen näemme seuraavan kerran melkein kahden kuukauden päästä, juuri ennen joulua. On vähän hassua puhua vieraasta ja visiitistä, mutta ihan yksinkertaista tämä kahden kodin elämä ei ole. Minä olen kuin kotonani niin Espanjassa kuin Suomessakin, täällä taas Käytännön Mies tulee asuntoon, jossa asui kuusi vuotta mutta vastassa onkin vähän väsynyt ja kiukkuinen muija, joka hermostuu kun nyt jo yli vuoden verran noudatetut rutiinit, rytmit ja astianpesukoneen täyttöjärjestykset menevät sekaisin. Melkein kaikki vaatteetkin menin lahjoittamaan vastaanottokeskukseen.

Kirjoitin toukokuussa, kun Käyttis tuli ensimmäisen kerran käymään sitten lähtönsä, että hän saapuu keskelle kaaosta. No, niin saapuu tälläkin kertaa. Tänään haettiin kuopukselle kolmas korvatulehdusdiagnoosi kahden kuukauden sisään. Koulutöiden suhteen meneillään on todella hapokas vaihe. Ja nyt kun saan toisen vanhemman taloon olen tietenkin täyttänyt kalenterin ystävien näkemisellä, urheilulla ja levolla. Voi että miten odotankaan sitä, että voidaan elää sellaista tylsää yhdeksästä viiteen-arkea, että viikonloppuna tehdään jotain vegeversiota uunimakkarasta ja katsotaan Hauskoja kotivideoita yhdessä, että joudun potkimaan miehenkin kenkiä eteisessä pois jaloista eikä kaikessa ole koko ajan niin vahva väliaikaisuuden tunne – vaikkakin kotimaabingossa raaputellaan taas uusia arpoja.

Nyt vähän romantiikkaa alkuun, eli Ensitreffit alttarilla ja sitten pitäisi malttaa nukkua.

ETÄLESKI VUODEN VERRAN

Eilen oli eräänlainen vuosipäivä, sillä tuli tasan vuosi siitä, kun Käytännön Mies aamuyöllä hiipi laukkuineen lentokentälle ja muutti Skotlantiin. Vuosi on ollut… mielenkiintoinen. Tietenkään emme ole olleet satojen kilometrien päässä toisistamme koko ajan, vaan viime kesällä vietimme kaksi viikkoa Skotlannissa, lomailimme Portugalissa viikon yhdessä, talvella olimme kolme kuukautta täällä Espanjassa, mies lomaili Suomessa pari viikkoa ja nyt tämä kesän 1,5 kuukauden pätkä. Pisin tauko, että olemme nähneet toisiamme muualla kuin Facebookin videochatissa, on ollut seitsemän viikkoa.

En tiedä kuinka kauan arki jatkuu vielä tällaisena, kahdessa eri maassa vuorotellen. Kaikki suunnitelmat, mitä meillä oli tulevaisuudelle, on menneet uusiksi vuodessa. Mies vaihtoi maata ja työpaikkaa, ja nyt Brexitin käytyä toteen on taas joutunut miettimään mihin asettua. Meidän oli alunperin tarkoitus seurata nopeasti perässä maailmalle, ihan mihin vain, mutta sitten mä aloin jänistää. Haluankin opiskella vielä vähän, haluan että Pampulan dyspraksiaa parannellaan vielä Suomessa, enkä ole ihan varma haluanko asua juuri täällä. Niinpä elämme epävarmuudessa, yrittäen kuitenkin parhaamme mukaan pitää poikien elämän mahdollisimman normaalina, turvallisena ja tasaisena.

No, tulevaisuuteen on pakko suhtautua que sera, sera-asenteella ja avoimin mielin, mutta miltä tämä kulunut vuosi on sitten tuntunut?

Tavallaan yllättävän helpolta. Noin käytännössä. Olen ollut niin kiireinen töiden, koulun, P:n kuntoutuksen, harrastusten ja kaiken muun kanssa, että aikaa ikävöimiselle ei oikein ole edes ollut. Viestejä tulee vaihdettua pitkin päivää, kiitos moderni teknologia, ja toinen on koko ajan kartalla siitä mitä toisella puolella Eurooppaa tapahtuu. Lapset ovat olleet niin joustavia muutosten ja matkustamisen keskellä, että en voi kuin hämmästellä heidän sopeutumiskykyään. Meillä on niin tiivis turvaverkko, erityisesti mun äitini jolle olen maailman isoimman kiitoksen velkaa kaikesta avusta, että en kehtaa tituleerata itseäni yksinhuoltajaksi, en edes osa-aikaiseksi sellaiseksi.

Sitten on se parisuhde, joka on kyllä kärsinyt. Mikään Whatsapp, Messenger tai Skype ei korvaa sitä, että rankan päivän päätteeksi toinen silittää hiuksia. Kun kommunikoidaan vain koneiden välityksellä tulee väärinymmärryksiä jatkuvasti, huono päivä purkautuu helposti passiivis-aggressiivisena piikittelynä ja riidat venyvät, koska mököttäminen on helpompaa kuin sopiminen jos välissä on 4000 kilometriä. Jos me tästä selviämme, niin selviämme varmaan mistä tahansa. Huomaan usein kadehtivani ”normaalia perhe-elämää” eläviä ystäviäni, jotka saavat joka päivä siivota puolisonsa jälkiä, nalkuttaa ja illalla mennä jonkun yli metrin mittaisen viereen nukkumaan.

Välimatkalla on toki yksi hyvä puoli, nimittäin ikävä. Kuukauden eron jälkeen vatsanpohjaa kutittaa ihan eri tavalla kuin silloin, jos kumppanista on erossa vain työpäivän verran. Mutta valitsisin silti sen tavallisemman vaihtoehdon. Nyt pitkät erot nostattavat odotukset kovin korkealle ja asettavat paljon paineita yhteiselle ajalle. Käytännön Miehen lyhyt paluu Suomeen oli mulle melkoinen shokki, kun odotettu vieras tuntuikin tunkeilijalta. Kaikilla perheenjäsenillä kestää aina muutama päivä tottua uuteen perhedynamiikkaan kokoonpanon kasvaessa ja kutistuessa, ja usein siihen vaiheeseen kuuluu koko touhun kyseenalaistaminen, jatkuva kinastelu ja turhautuminen siitä, kun totutut rutiinit menevät taas uusiksi.

En siis millään muotoa voi suositella etäsuhdetta. Tosin olen ihan varma, että kukaan ei tällaista ratkaisua ihan vain elämäntapana valitsekaan. Vaikka tähän oltiin varauduttu oikeastaan koko kolme vuotta, jotka Käytännön Mies opiskeli alaa joka ei Suomessa suuremmin työllistä, oli lähtö alle kahden viikon varoitusajalla silti kuin kylmä suihku. Vaikka hän olikin koko kevään reissannut työhaastatteluissa pitkin Eurooppaa ja olin jo psyykannut itseäni, että joudun ehkä toteuttamaan niitä pelottavia haaveitani ulkomailla asumisesta. Joten täällä sitä nyt ollaan. Aina välillä.

 

YLLÄTYSVIERAS

Eilen aamulla poikia odotti yllätys. Yön aikana kotiin oli ilmestynyt yllätysvieras. Hän saapui viikkoa aiemmin ja viikkoa pidemmäksi ajaksi kuin oli odotettu, toki minä olin sentään saanut muutamaa päivää aiemmin asiaankuuluvan varoituksen muuttuneista suunnitelmista. Hän saapui keskelle kaaosta, kun kalenteri on täynnä kaverisynttäreitä, uimakouluja, tenttejä, luentoja, juhlia, lääkärikäyntejä, puheterapiaa ja pyhäpäiviä. Melkein kahden kuukauden eron jälkeen yllätysvieras on ollut toivottu kuokkija omassa kodissaan, mutta myös sotkenut pakan.

Itse asiassa etäsuhde tuntuu tässä elämäntilanteessa aika helpolta – siis silloin, kun välissä on ne 4000 kilometriä. Olen ollut tämän kevään niin kiireinen, että en ole ehtinyt edes iltaisin kaivata ketään viereeni, koska olen yleensä tehnyt koulutöitä siihen asti että nukahdan pöydän ääreen. Tukiverkot ovat niin vahvat, että jollei muutamia yön pimeinä tunteina lähetettyjä kitkeriä viestejä lasketa, olen tuntenut pärjääväni tämän paketin kanssa myös yksin. Totta kai toista ikävöi jatkuvasti, suree ettei voi jakaa lasten hyviä hetkiä heidän isänsä kanssa ja on huolissaan siitä, miten kukaan voi elää ilman meitä, mutta nämä seitsemän viikkoa erossa ovat olleet siedettäviä.

Nyt hän on täällä, ja olen yhtä aikaa onnellinen ja ahdistunut. Onnellinen siitä, että voi pitää yllätysvierasta öisin kädestä, onnellinen siitä että saan katsoa taas isää ja poikia yhdessä, onnellinen siitä että voimme hetken leikkiä kotia. Mutta ärsyyntynyt siitä, että taloon ilmestyy isäntä, joka 10 kuukauden jälkeen on unohtanut rutiinit ja rytmit ja purkaa patoutunutta pesänrakennusviettiään mylläämällä kodissa, joka ei oikein kuulu kenellekään, kaikki kaapit ja komerot. Hän ei ole oppinut tänä aikana espanjaa eikä lukemaan ajatuksia, joten hymiöiden puuttuessa pyörittelen silmiä ja huokailen mielenosoituksellisesti. Ihan kuin joku olisi tullut reviirilleni, vaikka samalla olen helpottunut että voin hetkeksi löysätä vastuuta lapsista ja keskittyä vaikka niihin keskeneräisiin koulutöihin.

Tällaista meille siis kuuluu. Yllätysvieras. Vähän aikaa taas uudenlaista arkea, tai sitä vanhaa jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Sitä ei kestä kauaa, se luultavasti loppuu heti kun ehdin taas tottua ylimääräiseen käsipariin, ja sitten taas ikävöidään ja ihmetellään.