YLLÄTYSVIERAS

Eilen aamulla poikia odotti yllätys. Yön aikana kotiin oli ilmestynyt yllätysvieras. Hän saapui viikkoa aiemmin ja viikkoa pidemmäksi ajaksi kuin oli odotettu, toki minä olin sentään saanut muutamaa päivää aiemmin asiaankuuluvan varoituksen muuttuneista suunnitelmista. Hän saapui keskelle kaaosta, kun kalenteri on täynnä kaverisynttäreitä, uimakouluja, tenttejä, luentoja, juhlia, lääkärikäyntejä, puheterapiaa ja pyhäpäiviä. Melkein kahden kuukauden eron jälkeen yllätysvieras on ollut toivottu kuokkija omassa kodissaan, mutta myös sotkenut pakan.

Itse asiassa etäsuhde tuntuu tässä elämäntilanteessa aika helpolta – siis silloin, kun välissä on ne 4000 kilometriä. Olen ollut tämän kevään niin kiireinen, että en ole ehtinyt edes iltaisin kaivata ketään viereeni, koska olen yleensä tehnyt koulutöitä siihen asti että nukahdan pöydän ääreen. Tukiverkot ovat niin vahvat, että jollei muutamia yön pimeinä tunteina lähetettyjä kitkeriä viestejä lasketa, olen tuntenut pärjääväni tämän paketin kanssa myös yksin. Totta kai toista ikävöi jatkuvasti, suree ettei voi jakaa lasten hyviä hetkiä heidän isänsä kanssa ja on huolissaan siitä, miten kukaan voi elää ilman meitä, mutta nämä seitsemän viikkoa erossa ovat olleet siedettäviä.

Nyt hän on täällä, ja olen yhtä aikaa onnellinen ja ahdistunut. Onnellinen siitä, että voi pitää yllätysvierasta öisin kädestä, onnellinen siitä että saan katsoa taas isää ja poikia yhdessä, onnellinen siitä että voimme hetken leikkiä kotia. Mutta ärsyyntynyt siitä, että taloon ilmestyy isäntä, joka 10 kuukauden jälkeen on unohtanut rutiinit ja rytmit ja purkaa patoutunutta pesänrakennusviettiään mylläämällä kodissa, joka ei oikein kuulu kenellekään, kaikki kaapit ja komerot. Hän ei ole oppinut tänä aikana espanjaa eikä lukemaan ajatuksia, joten hymiöiden puuttuessa pyörittelen silmiä ja huokailen mielenosoituksellisesti. Ihan kuin joku olisi tullut reviirilleni, vaikka samalla olen helpottunut että voin hetkeksi löysätä vastuuta lapsista ja keskittyä vaikka niihin keskeneräisiin koulutöihin.

Tällaista meille siis kuuluu. Yllätysvieras. Vähän aikaa taas uudenlaista arkea, tai sitä vanhaa jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Sitä ei kestä kauaa, se luultavasti loppuu heti kun ehdin taas tottua ylimääräiseen käsipariin, ja sitten taas ikävöidään ja ihmetellään.

ALL BY MYSELF

Voitte kuvitella tähän alkuun mun bridgetjonesmaisen tulkinnan. Käsissä kuuluisi olla viinipullo ja konvehtirasia, mutta sattuneesta syystä nyt on vain paketti Panadolia ja litra vettä. Kun olen saanut dramaattisen Celine Dion-coverin päätökseen saatte encoreksi, pyytämättä ja yllättäen, Europen Final Countdownin. Olkaa hyvät.

En pidä odottamisesta – en ole kuuluisa kärsivällisyydestäni ja siinä, missä en malttaisi odottaa ihania asioita tapahtuvaksi, alan myöskin angstata lähestyviä haasteita, vaikeuksia tai muita veemäisyyksiä jo hyvissä ajoin. Niinpä olen oikeastaan viimeiset kolme viikkoa jo valmiiksi kiukutellut ja panikoinut eilistä. Käytännön Mies lähtisi useamman viikon koulutusmatkalle Madridiin ja me jäisimme yksin tänne etelään, aina kotiinpaluuseen asti. Melkein kolmen kuukauden ajan olin saanut nauttia toisen aikuisen läsnäolosta, edes iltaisin ja aamuisin, ja nyt yhtäkkiä pitäisi pärjätä taas yksin kolmen villi-ihmisen kanssa. Ilman mitään turvaverkkoja, kodissa jonka vesiboileri saattaa sammua kesken suihkun, paikassa jossa lähimpään ruokakauppaan on hermojaraastava kilometrin kävely ahtaita katuja ja itse kaupassa käytäisiin lähitaistelu turskanhimoisten mummojen kanssa. Ja Käytännön Mies lähti, ja me jäimme.

Tsemppihenkeä tarvitaan vielä entistäkin enemmän, kun lähtöä edeltävä yönä se koko muun perheen jo kertaalleen kiertänyt tauti puski mullekin päälle, ja jäin nyt pyörittämään taloutta kuumeisena ja pahoinvoivana. Vielä kun joku lapsista karkaa ja unohdan avaimet sisälle puistoillessa niin suunnilleen kaikki kauhuskenaariot ovat toteutuneet. Yritämme kuitenkin lasten kanssa asennoitua viimeiseen viiteen päivään lomana, vaikka tämä ylittää kyllä masokistisella asetelmallaan kaikki täyspäisen loman kriteerit. Aiomme mennä vielä kiertelemään Gibraltarille, syödä paljon ravintoloissa ja katsoa kaikki ne 29 jaksoa Ryhmä Hauta, mitä televisiossa on tallennettuna. Kotimatka alkaa sunnuntaiyönä ja luulen, että kun maanantaiaamuna saavumme Suomeen samaan aikaan kun suurin osa kuolevaisista vasta heräilee uuteen työviikkoon, olen aika lailla loman tarpeessa koko nainen.

Pahimmalta ei kuitenkaan tunnu tämä kuuden päivän bootcamp yksinhuoltajana. Pahimmalta tuntuu ero. Alla on kolme kuukautta aika onnellista perhe-elämää, monta eri tv-sarjaa ja niiden monta eri kautta katsottuna iltaisin yhdessä, sen ensimmäisen puolen vuoden etäsuhdepätkän aiheuttamien haavojen parantelua. Ja nyt taas hyvästit, yli kahdeksi kuukaudeksi. La Línean jättäminen tuntuu haikealta, koska tänne jää nyt kodiksi kutsuttu paikka, ja ihminen, joka tekee kodin. Ja äh, taas itkettää, vaikka kuvittelin kyynelkiintiön täyttyneen jo eilen. Mutta nyt kohti uusia seikkailuja. Kevään ensimmäinen päivä, aika paketoida talvi Espanjassa.

PS. Eilen siinä bussipysäkillä niiskutellessani mietin kyllä sitä, että ei kai kukaan ihminen vapaaehtoisesti ole erossa rakkaimmistaan. Mietin Suomeen saapuneita ihmismassoja, joissa joukossa on totta kai täysiä mätämunia, mutta siellä on myös satoja, tuhansia ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään perheensä taakseen. Ehkä heillä ei ole perusteita turvapaikkaan, mutta vaikea kuvitella että ilman pakottavaa tarvetta (ja monet varmasti kokevat taloudellisen toimeentulon ja turvallisemman kasvuympäristön pakottavaksi tarpeeksi) kukaan hyvästelisi läheisimpänsä ja jättäisi heidän epävakaisiin olosuhteisiin. Ei mulla muuta.

JOTAIN HEMMOTTELUN TAPAISTA

Maanantai on harvoin se viikonpäivistä voitokkain.
Eilinen ei ainakaan alkanut kovin lupaavasti, sillä takana oli sairaan lapsen kanssa valvottu viikonloppu (ja ööh, kuusi vuotta muutenkin lasten kanssa valvottuja öitä), tiedossa viikon ensimmäinen paastopäivä ja, noh, oli muutenkin maanantai. Eihän se nyt kummoinen ollutkaan, makaronilaatikon kokkailua, lasten räänpyyhkimistelineenä toimimista ja veljesten riitojen selvittämistä.

Onneksi kuitenkin illalla espanjalainen rakastajani yllätti. Hän oli poistunut mukavuusalueeltaan ja käynyt saippuakaupassa, jonka kohderyhmään ei varsinaisesti kuulunut. Hän toi minulle ruusulta tuoksuvaa, veden vaaleanpunaiseksi värjäävää kylpysuolaa, sytytti kynttilät kylpyhuoneeseen, laittoi lämpimän kylvyn valmiiksi ja meni nukuttamaan lapsia samalla kun minä menin lillumaan. Melkoista luksusta, etenkin kun sekä vesi että lämmittäminen ja erityisesti veden lämmittäminen maksaa täällä mukavasti, joten kylvylle tuli hintaa. Erityisen romanttiseksi eleen tekee se, että tietäen bakteerifobiani mies oli tätä ennen pessyt ammeen kloriitilla.

Oli muuten todella rentouttavaa. Rakastan kylpylöitä, joten tämä köyhän miehen kotispa oli erittäin iloinen yllätys. Muutenkin voisin kellua vedessä kunnes muutun kokonaan kurttuiseksi rusinaksi. Laskin korvat vedenpinnan alle ja yritin olla salakuuntelematta naapureita, joiden väittelyt välittyivät varsin selvästi putkistoa pitkin. Tuijotin kaakeleiden kuviointia enkä ollut hälytysvalmiudessa kenenkään kitinöiden takia. Pinnistelin, etten ajattelisi ollenkaan blogia, opiskeluja tai mitään sellaista, mitä ehdin murehtia monta tuntia päivässä muutenkin.

Kun puolen tunnin kylpyhetki saa näin eeppiset mittasuhteet, huomaa miten vähän hemmottelua arkeen nykyään kuuluu. En nyt varsinaisesti viettänyt aikaani manikyyreissa tai intialaisissa päähieronnoissa ennen lapsiakaan, mutta silloin elämään mahtui enemmän hengähdyshetkiä muutenkin. Nyt tälle tuntuu olevan entistä enemmän tarvetta, ja puheissa on alkanut vilahdella esimerkiksi viikon Välimeren-risteily, vain aikuisten kesken. Tietenkin kierisin omatunnontuskissa koko matkan ja potisin morkkista, kun en ottanut lapsia mukaan nauttimaan lomailusta.

Syksyllä Portugalin-reissulla varastin miehen kanssa laatuaikaa vuorokauden verran, kun varasimme viiden tähden, vain aikuisille sallitusta hotellista huoneen yhdeksi yöksi. Portimaossa sijaitseva Bela Vista-hotelli on ollut myös Mannerheimin lomakohde sotien jälkeen, ja siinä merenkohinan ääressä kallioilla kyllä hermot ja sielu lepäsivät. Ensimmäiset mimosat iskettiin käteen jo sisäänkirjautuessa, huonepalvelu piipahti vähän väliä päivittämässä seuraavan päivän säätietoja ja aamiainen oli niin taivaallinen, että söin sen kahdesti. Se oli täydellinen vuorokausi – vaikka tietenkin yön aikana keskimmäiselle lapselle nousi kuume ja piti hieman jännittää sitä, loppuuko irtiotto lyhyeen.

Jos eivät pelkät puitteet ja rauha riittäneet, niin törsäsin viimeisetkin rahani hotellin kylpylään. 1,5 tuntia hierontaa ja olin niin autuas, etteivät jalat meinanneet kantaa kun lopulta poistuin käsittelyistä eteerisiltä öljyiltä tuoksuen. Se oli kallista, mutta joka euron arvoista. Vaikka tästä pienestä breikistä on jo yli kolme kiireistä kuukautta, saa sen muistelu vieläkin hymyn huulille ja hyvän olon. Ja vahvistaa sitä fiilistä, että heti kun on tilaisuus niin karkaamme uudestaan, vaikka edes yhdeksi yöksi, pakoon tiskejä ja ihmislapsen eri eritteitä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA