KARKITON KUUKAUSI

Olen ollut nyt ilman karkkeja (suklaata, irtokarkkeja, tikkareita jne) 2.1. alkaen.

Päätös tuli itsellenikin vähän puskista, enkä siksi ehtinyt hypettää sitä puolta vuotta etukäteen sosiaalisessa mediassa, blogata aiheesta miljoona kertaa tai edes stressata etukäteen sitä, millaisia vieroitusoireita päivittäisestä addiktiosta luopuminen laukaisisi.

Tämän vuoden toinen päivä vain ex tempore totesin, että aina kun olen syönyt karkkia, olen voinut pahoin. Karkin ajatteleminen saa kyllä aikaiseksi ihan fyysisen reaktion – kun vain mietinkin Espanjan paikallisesta karkkikaupasta Don Caramelosta löytyviä kirpeitä kiivikarkkeja niin vesi nousee kielelle. Tai oikeastaan alan kuolata. Samoin kävi kun jouduin kulkemaan S-Marketin karkkihyllyjen välistä ja näin kaikki suosikkini, kirpeät TV-Mixit, Omarit, Dumlet ja muut vanhat ystävät. Ne appelsiini-salmiakkijauhotikkarit ja Hershey’sin Cookies’n’Cream-valkosuklaalevyn. Nuo kaikki makeat kaverit, jotka ovat auttaneet univelkaista yöopiskelijaäitiä selviytymään tenttikirjan kappaleesta toiseen.

No, niistä kuitenkin tuli paha olo. Jo ihan siksi, että aina kun syön karkkia, syön sitä liikaa. En todellakaan ole sellainen yli-ihminen, jolla on joku levy tummaa suklaata jääkaapissa kuukauden ja aina makeanhimon iskiessä se käy sitä vähän haistelemassa ja heti menee ohi sekin. Ei. Ostan puoli kiloa irttareita ja syön ne kaikki, vaikka oksettaisi. En tunne käsitettä ”herkkuvarasto”, vaan jos kaapissa on jotain sokeripitoista niin korvaan sillä kaikki ateriani kunnes kaappi on tyhjä ja on pakko palata takaisin kunnon ruokaan. Karkki on ollut paras lääke väsymykseen, ja oikeastaan on ollut ihan automaatio jokaisella kauppareissulla ostaa vähintään pieni suklaapatukka kotimatkalle. Että siksi.

En halunnut alkaa totaalisokerilakkoon. Se olisi vaikeata – sanon tämän samalla kun mutustelen piparia, olenhan korvannut karkit kätevästi runebergintortuilla, kekseillä, kokiksella, lasten korvatulehduspäiviä varten pakastimeen varatuilla jäätelöillä… Mutta kun olen jo valmiiksi ruokarajoitteinen, en haluaisi mennä juhliin vaan seisoskelemaan ja selittämään, että kaikkien muiden nirsoilujeni ja ruokavaliovalintojeni lisäksi olen nyt sitten luopunut sokeristakin. Suomessa sitä tosin vielä varmaan ymmärrettäisiin, täällähän askeesi, itsekuri ja pieni masokismi on aina arvostettu asia, mutta Espanjassa pidettäisiin hulluna. Elämä on aika lyhyt (ja tosin mun käyttämät sokerimäärät varmasti lyhensivät sitä entisestään), siitä pitää NAUTTIA.

Miten on sitten sujunut?

Kertaakaan en ole lipsunut. En edes silloin, kun ei ehditty ostaa lennolle oikeastaan mitään eväitä mutta meillä oli lasten reput täynnä nameja. En edes, kun kuopus lennolla hylkäsi liki koskemattoman suklaamunan. Yleensä yritän ehkäistä ruokahävikkiä, nyt tungin suklaamunan oksennuspussiin. Mutta mitään palkintoa tästä ei saa, ainakaan kun olen sokerihorkassa syönyt puolirasiaa lasten päärynänmakuisia xylitolpastilleja (tosi fiksua, ei muuten auta makeannälkään mutta ummetukseen kyllä…). Olen syönyt keksejä niin paljon, että näen painajaisia kaikesta siitä palmuöljystä ja mun dominonhimoni takia sukupuuttoon kuolleista orangeista. Ja en ole huomannut suurta muutosta olossani, johtuen juuri siitä, että sokeria löytyy vielä ruokavaliosta. Todettakoon tosin tässä, että kaikki sokeri mitä syön tulee käytännössä sitten tuotteista, joita syön sen sokerin takia: En harrasta jogurtteja, myslejä, rusinoita, kastikkeita tai muita runsaasti piilosokeria sisältäviä juttuja.

Nyt olen sitten miettinyt miten tästä eteenpäin.

Pitäisikö ehkä kokeilla karkkipäivää, jolloin kiellettyjen listalla olisi herkuttelupäivän ulkopuolella myös ne aamulla teehen kastetut Bastogne-keksit, vai jatkaa näin? Luvassa on pari leffailtaa ja mietin, että antaisin itselleni luvan – minä itsehillinnän zen-mestari – ostaa sen perinteisen säkin irtokarkkeja ja katsoa, kuinka paha olo tulisi kun vetäisi sen sokeri-lisäaine-coktailin. Ylipäänsä haluaisin välttää kaikkea ehdotonta, ja tämä nykyinen ääripääkulttuuri on alkanut ärsyttämään: Joko täytyy olla täysin totaalinen tai sitten voi laittaa täysin läskiksi. Sen sijaan, että vähentäisi lihansyöntiä vaikka kerta viikkoon tyyliseksi ja yrittäisi jättää juustot juhlahetkiin niin ei kun vegaaniksi vaan, eihän se maailma muuten pelastu. Tai sokeri. Ja tiedän kyllä, että sokerin suhteen ongelma on enemmän fysiologinen, olenhan elävä esimerkki siitä että siihen jää koukkuun ja aika pienikin päivittäinen määrä sokeria ylläpitää riippuvuutta. Mutta haluan, että mulla on paheita. Haluan, että voin lasten kanssa jakaa kakkupalan kahvilassa ilman, että siitä tulee morkkis. Haluan, että olen juhlissa se vieras, joka syö loputkin lusikkaleivät ja jota sitten jatkoilla ihmetellään, että mikä moukka ja ahmatti. En kuitenkaan haluaisi, että hampaat syöpyvät, lihon, iho kärsii, verensokeri heittelee, sairastun kakkostyypin diabetekseen, tuhlaan kaikki rahani ässämixeihin jne.

Vinkkejä erityisesti kultaiselta keskitieltä otetaan vastaan.

LOPPUA KOHDEN KASVAA

Ahdistus nimittäin. Kuluttamisesta. Etenkin kerskakuluttamisesta.

Olen valmistautunut vaatteettomaan vuoteen peruuttamalla melkein kaikki vaateketjujen uutiskirjeet, joita sähköpostiin pullahti päivittäin. Vähän häpeillen täytyy myöntää, että yksi harvoista jäljelle jääneistä viesteistä tuli Hennesiltä.

Pidä Ugly Christmas Sweater Day.

Okei, tämä on täysin ensimmäisenmaailman ongelma. Hermostua siitä, että ihmiset haluavat hullutella pukeutumalla rumiin poronsarvipaitoihin ja villapaitoihin, jossa lumiukot pyllistää tai jotain muuta yhtä ratkiriemukasta. Mutta se myös kiteyttää sen ostoskulttuurin, johon olen syyllistynyt itsekin – viimeksi tänä syksynä. Vaatteiden hankkiminen yhtä käyttökertaa varten. Se, että sen tekee tietoisesti eikä kyse olekaan vain vahinkohankinnasta jonka toteaa jollain tavalla vääränlaiseksi sen ainoan käyttökerran jälkeen, on mielestäni vielä makaaberimpaa. Että osta nyt ruma paita yhdeksi päiväksi, koska se on hyvä vitsi.

y

Tuntuu tyhmältä nillittää tällaisesta. Sehän on hyvä läppä. Kyllä siitä ihan kivan kilpailun saa kellä on kornein paita, ja mieluummin tällaista pukeutumiskulttuuria kuin sitä, että ihmetellään kenen nännit on näkyneet Linnassa. Silti siinä jokin tökkii, että meillä on varaa – noin niin kuin lompakossa, ekologisessa mielessä tähän ei todellakaan olisi varaa – ostaa vaate vitsiksi. Yhdeksi päiväksi naurattamaan. Ehkä näistä rumista jouluneuleista tuli mulle nyt vain tämän vaatekierron symboli, koska poden maailmantuskaa ja morkkista omastakin ostokäyttäytymisestä.

Olen syksyllä hankkinut joitain asioita ”varastoon”. Ensi vuodelle lupa on muutamaan poikkeukseen, jos iskee olosuhteiden pakko, mutta lähtökohta on se että jollen esimerkiksi liity mukaan Rion sambakarnevaalikulkueeseen tai työllisty valtionjohtoon, voin aika rauhassa käyttää loppuun nykyisen karderobin. Viimeisen vuoden aikana olen löytänyt miesten osaston. Ehkä siksi, kun nämä fyysiset ulottuvuudet ovat tupanneet kasvamaan ja pidän vähän löysemmistä paidoista, jolloin naisten osastolla ovat normikoossa liikkumavara loppunut ja sitten olisi ollut hyppy sinne plus-puolelle, jossa mitoituksissa ja istuvuudessa on melko paljon toivomisen (ja kasvun) varaa meikäläisellä. Niinpä olen hankkinut vaatteita tyytyväisesti miesten osastolta, jossa on kaupan päälle vielä lyhyemmät jonot sovituskoppeihinkin. Enkä tiedä olenko vain aivopessyt itseni, mutta miesten vaatteet tuntuvat jotenkin laadukkaammilta.

Joten ei, en pukeudu rumaan jouluneuleeseen. Voisin kyllä, jos sellainen olisi kaappiin joskus jäänyt ja jos olisin oikein näppäräsorminen, äkkiäkös sellaisen kutasis. Mutta mitä enemmän sitä miettii vaatemyllyä, joka alkaa vettä imeviltä puuvillapelloilta ja päättyy polttouuniin ehkä ikinä edes pääsemättä käyttöön niin alkaa vähän paleltaa.

1924578577-ugly-sweater

 

MITÄS LÄSKIT

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eilen vietettiin Älä laihduta!-päivää. Päivän ideahan on periaatteessa mitä mahtavin – kyseenalaistaa ulkonäköihanteita, painostandardeja ja ikuisen laihduttamisen paradigmaa. Ja saada ihmiset hyväksymään itsensä ja toisensa sellaisina kuin ovat, oikeastaan rakastamaan itseään ja omaa kehoaan. No, minä laihdutin eilen. Tai no en laihduttanut vaan söin aamupalaksi teehen kastettuja Bastogne-keksejä kuten joka aamu, kokkasin vieraille ja söin kuormasta ja illalla kodin hiljennyttyä join siideriä ja söin karkkia. Mutta en kyllä ollut tyytyväinen omaan painooni, enkä ollut siis ainakaan kovin hyvä anti-laihduttaja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen tällä hetkellä lievästi ylipainoinen, jos bmi:tä on uskominen. Ja vaikken uskoisi painoindeksiä, uskon kyllä vaakaa. Ja valokuvia. Ja kaikkia niitä housuja, jotka eivät mahdu jalkaani. Pituudessa on se etu, että kun on muutenkin melkoinen amatsooni niin ne liikakilot saa piilotettua aika hyvin, mutta kyse on muustakin kuin muhkuroista ja grammoista. Maaliskuussa painoin 14 kiloa enemmän kuin viime heinäkuussa, ja nyt olen saanut kolme kiloa kiristettyä pois. En kuitenkaan vieläkään jaksa juosta yhtä pitkiä lenkkejä kuin ennen, en nostaa yhtä paljon painoja kuin viime kesänä enkä taivu vanhoihin tuttuihin asanoihin – kyse ei ole edes kiloista vaan ennen kaikkea kunnosta.

P5057960.jpg

Äitinä mulla olisi kai universaali velvollisuus julistaa itsensä hyväksymisen sanomaa, mutta en pysty. En tietenkään päivittele turpeaa olemustani lapsille, joiden mielestä pieni pehmeys on vain plussaa, mutta en voi vakavissani väittää olevani täysin tyytyväinen tilanteeseen. Olen jojolaihduttajien kruunaamaton kuningatar, laihduttanut elämässäni oman elopainoni (sen isoimman lukeman) verran painoa useammassa erässä, ja aika usein kerännyt sen jossain vaiheessa takaisin. Raskauksien aikaisia massakausia en edes laske, koska imetys on toiminut sellaisena rasvaimuna että paino on palannut lähtölukemiin parissa kuukaudessa. Mutta nyt kävi klassisesti: Viime kesänä olin elämäni tikissä, juoksin ja pyöräilin kesän aikana yli tuhat kilometriä, hikoilin ja hyrräsin endorfiinihöyryissä, ja sitten lähti mies, lopetin imetyksen, oli hiton rankka syksy ja kaiken kruunasi kolme kuukautta oliviiöljyyn dipattua patonkia, viiniä, porkkanakakkua ja lohtusuklaata.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minä rakastan yhä vartaloani. Se on hoitanut raskausajat, synnytykset ja yli kolme vuotta imetystä kuin unelma. Se jaksaa vaikka on univajetta, alhainen hemoglobiini ja jatkuva kiire. Ja jos nyt kävisi niin, että tämä elintaso näkyisi jatkossakin vyötäröllä, so be it. Mutta olisi kiva mahtua niihin vanhoihin farkkuihin, koska uusia en aio enää ostaa – ainakaan isommassa koossa kuin ne kaapissa odottavat. Ja olisi kiva jaksaa juosta ilman että polvet paukkuvat. Puolimaraton olisi ensi kuussa, mutta koska lenkkeily on jäänyt viime aikoina ihan vain ajatuksen asteelle, voi olla että olen vain kannustusjoukoissa. En tavoittele mitään epärealistista fitnesspimukroppaa, mutta sitä, mitä olin viime kesänä. Voimakas, funktionaalinen ja omaan silmään oikein miellyttävä.

P5057936.jpg

En aio enää paastota, koska tulin vain kiukkuiseksi ahmatiksi. Enkä lakkoilla, koska en jaksa ajatella elämää sortumisen ja suorittamisen kautta. Keväällä ruokavalio on luonnostaan ollut terveellinen, kun aamiaiskeksejä lukuunottamatta olen syönyt lähinnä parsaa. Tämä on kuitenkin oma versioni Älä laihduta-päivästä. Haluan taas tykätä täysillä omasta vartalostani, ja aion tehdä sen eteen jotain. Ja jumankekka lupaan, etten kesällä syö koti-ikävissäni kahta uunituoretta patonkia yhdeltä istumalta, oliviiöljyssä ja merisuolassa uitettuna. Mutta ehkä puolikkaan kuitenkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

RAKAS PAASTOPÄIVÄKIRJA

Ti 19.1., 1. paastopäivä
Päivän kalorit: 3 kupillista teetä maidolla, lautasellinen keitettyä kukkakaalia, hyppysellinen porkkanaraastetta, omena, pieni veteenkeitetty kaurapuuro, iso voisilmä. Ei hajuakaan montako kaloria mutta ainakin oli nälkä.
Klo 7.10: Skype-palaveri Pampulan puheterapeutin kanssa. Mietin lähinnä ruokaa.
Klo 8.45: Aamupalaa lapsille. On vaikeaa olla napsimatta poikien lautaselta. Murot tuoksuvat taivaallisilta.
Klo 10.32: Jes, meni ainakin 10 minuuttia etten ajatellut ruokaa.
Klo 12.10: Itse asiassa nälän taso ei ole mitenkään sietämätön. En ole edes kiukkuinen vaan aika zen.
Klo 13.20: Ensimmäinen ateria. En yleensä ole syönyt sohvan alle pudonnutta kukkakaalia…
Klo 15.26: Huono äiti tarjosi lapsilleen mikroaterian lounaaksi. Ei kelvannut lapsille ja nyt ruoan jämät haisevat aivan jäätäville. Onneksi huumaava kaasun haju (you know, boileri) täyttää keittiöön kun alkaa tiskata lämpimällä vedellä.
Klo 17.48: Päivälliseksi yksi vihreä omena. Aiheutti allergiareaktion.
Klo 21.56: Joko saa mennä nukkumaan? Olo on muuten ihan okei mutta jotenkin nämä englanniksi kirjoitetut tieteelliset artikkelit eivät ihan aukea näillä aivoilla…
Klo 23.49: Olen tässä laskenut minuutteja aamuun ja miettinyt The Martian-elokuvaa. Siinä avaruuteen unohdettu Matt Damon joutuu pärjäämään kuukausia jollain 200 kalorin päiväannoksella ja pystyy silti laskemaan vaativia matemaattisia tehtäviä ja suunnilleen rakentamaan kuuraketin. Mä en pysty yhden päivän kalorivajeessa edes vastaamaan sähköposteihin.

To 21.1., 2. paastopäivä.
Kaksi mukillista teetä lirauksella maitoa, kaksi vihreää kuorittua omenaa, viimeisen kookosleivoksen muruset (kyllä, muruset), kaksi keitettyä kananmunaa ja kourallinen keitettyjä pakasteherneitä, kaurapuuro voisilmällä, viisi pekaanipähkinää.
Klo 08.50: Jee, vuorokauden päästä saa jo syödä normaalisti!
Klo 11.42: Itse asiassa tämä ei tunnu enää kovin pahalle. Paitsi kun naapurit hauduttelevat jotain herkullisen tuoksuista lounasta.
Klo 12.55: Lounaaksi kaksi omenaa. Tulee mieleen omenadieetti, jolla olin Dominikaanisessa tasavallassa, kun olin 16-vuotias vaihto-oppilas ja lihonut kolmessa kuukaudessa melkein 30 kiloa. Sillä dieetillä sai syödä vain omenia. Viikon kuurin jälkeen söin varmaan kuusi pizzaa yhdessä illassa.
Klo 15.10: Juon teetä ja pelailen esikoisen kanssa Afrikan Tähteä. Ei ole edes nälkä.
Klo 16.10: Jaan viimeisen kookosleivoksen (joita, kröhm, söin itse eilen viisi…) isoille pojille. Saatan nuolla muruset rasiasta…
Klo 16.49: Askeettinen päivällinen, pakasteherneitä keitettynä ja kaksi keitettyä kananmunaa, joista toisesta puolet jää kuoreen kiinni ja vituttaa.
Klo 19.45: Keitetty kaurapuuro, ihanaa lohturuokaa. Pitäisi syödä tätä muulloinkin iltaisin, lämmittää ja täyttää.
Klo 21.20: Katos, Käyttis on ostanut pähkinäsekoituksen. Kuopusta kiinnostaa, tarjoan sille puolikasta pekaanipähkinää ja syön puolet itse. Taaperolle ei kelpaa, mulle karkaa lapasesta ja ronkin kaikki pekaanipähkinät jotka löydän pussista (onneksi ei ollut enempää kuin viisi). Fail.
Klo 23.10: Tein päivän päätteeksi Yoogaialla ekan joogaharjoituksen melkein kahteen kuukauteen. Joogapunnerruksiin ei ihan riittänyt pito, mutta muuten olo on loistava!

Ma 25.1., 3. Paastopäivä
Viisi xylitol-tablettia (yhteensä 35 kaloria!), kaksi omenaa, kaksi keitettyä kananmunaa ja pakasteherneitä lämmitettynä, iso kaurapuuro voisilmällä
Klo 4.45: Hänen Korkeutensa herättää. Tahtoisin jo aamupalaa. Päivän tärkein ateria. Olen aamiaisihminen. Antaa mulle vittu aamupalaa!
Klo 9.05: Tee ei muuten ole aamupalaa. Tällaisen yön jälkeen tarttis ainakin ne yhdeksän konvehtirasiaa mistä näin unta, pullon skumppaa tai kolme pizzaa.
Klo 11.15: Jos syön räkää, lasketaanko se?
Klo 13.10: Lounaaksi kaksi kuorittua omenaa. Lasten makaronilaatikko tuoksuu vähän liian hyvältä.
Klo 14.15: Taas nälkä.
Klo 16.30: Maanantai on selvästi väärä päivä paastota. Kaikkia kiukuttaa muutenkin, pitäisi vaan vetää suklaata kaksin käsin.
Klo 17.05: Päivällinen, kourallinen keitettyjä pakasteherneitä ja kaksi keitettyä kananmunaa samalla kun siivoan pissoja lattialta, ripustan pyykkejä ja syötän taaperoa.
Klo 18.15: Leikkipuistossa KAIKKI, niin aikuiset kuin lapsetkin, syövät jotain. Jotain hyvää.
Klo 19.50: Selvisin supermarketissa ruokaostoksista todella järjestelmällisesti. Ostin kyllä suklaata ja kookosleivoksia ja kroisantteja aamupalaksi… Öhm…
Klo 20.30: Iltapuuro. Ihana iltapuuro. On vaikea olla napostelematta samalla kun laitan lapsille iltapalaa, käsi suuhun-liike on ohjelmoitu selkärankaan. Parempi vältellä koko keittiötä.

To 28.1., 4. paastopäivä
Yksi paistettu kananmuna & Coca-Cola Light, kaksi kulhoa papuperunakeittoa (suunnilleen 180 kcal per lautanen).
Klo 03.40: Tosi lupaavaa, herään uneen jossa olen ahminut ruispaloja ja lohikiusausta paastopäivää edeltävänä yönä…
Klo 08.32: Kahden päivän mässäily ja eilisen papukeitto = Jäätävä turvotus. Näyttää kuin olisin viimeisilläni raskaana. Ja koska tälle päivälle on sitä samaa papukeittoa ruoaksi niin illalla varmaan leijun ilmassa kaasuissani.
Klo 12.30: Suunnitelematon lounas, kun lapsilta jää yli yksi paistettu kananmuna (tsekkasin kalorit, vähän päälle 100) ja miehen light cokis (1 kcal) kiljuvat mun nimeä jääkaapissa.
Klo 15.00: Palautusjuomaksi teetä kevyen puolen tunnin vatsalihastreenin päälle. No, menee se näinkin.
Klo 16.30: Joo miksi nää ihmiset syö täällä puistossa koko ajan kaikkea hyvää.
Klo 18.05: Päivän ensimmäinen suunniteltu ateria poikkeuksellisen myöhään. Papuperunakeitto uppoaa kyllä vähän paremmin tänään kun on nälkä.
Klo 19.20: Kevyt 2 km hölkkää – 2 km kävelyä lenkki. Vissiin turvottaa vähemmän kun sormus on pudonnut (ja siten myös kadonnut) sormesta. Höh.
Klo 19.50: Imuroin! Paastopäivänä!
Klo 20.35: Viimeinen ateria. Jos tää auttaisi pitämään nälkää niin ettei tartte aamuyöllä unissaan tai oikeasti nousta syömään.
Klo 22.50: Nälkä.

Ma 1.2., 5. paastopäivä
Kuppi teetä maidolla, kolme keitettyä kananmunaa ja Coca-Cola Light, kaksi kuorittua omenaa, puuro voisilmällä.
Klo 06.30: Kuopus herää noin tuhannenen kerran. Voisin aloittaa aamun vaikka mojitolla.
Klo 08.50: Ihan hyvä, että aloitin keventämisen jo eilenillalla. Nälkä on siedettävä.
Klo 10.40: “Joku” unohti eilen tehdä lapsille ruoan, joten koko aamu menee kokkaillessa. Onneksi lihaa, ei voi edes harkita kuormasta syömistä.
Klo 12.30: Tosi hyvä idea. Nukutan kuopuksen päiväunille ennen ekaa ateriaa niin saan syödä munani rauhassa.
Klo 13.45: Joo, tosi hyvä idea. Kuopus ei nuku vieläkään…
Klo 14.00: Eka ateria. Pakko ottaa cokis. Joka ei haittaa kalorien puolesta mutta vähentää taas nautitun veden määrää.
Klo 15.25: Paleltaa muuten ihan hitosti. Joko paasto tai sitten sama flunssa, mikä lapsilla on jo.
Klo 16.40: Pihalla. Paleltaa vaikka melkein +30 astetta ja päällä toppatakki.
Klo 17.45: Päivälliseksi kaksi vihreää omenaa. Toisin kuin voisi ehkä kuvitella, pienet ruoka-annokset piristävät, eivät masenna!
Klo 19.10: Kävelen pari kilometriä ruokakauppaan ja ihailen auringonlaskua, joka tuntuu poikkeuksellisen kauniilta. Mietin onko pää mennyt ihan pehmeäksi nälän takia.
Klo 19.30: Ruokakaupassa. Tahdon ostaa k a i k e n.
Klo 21.15: Vatsassa iltapuuro ja lämmin kylpy. Olo on kevyt.

To 4.2., 6. paastopäivä
Kaksi mukillista teetä lirauksella maitoa, kaksi porkkanaa, ihan helvetisti suklaakeksejä.
Mietin ensin, etten edes kirjoittaisi tästä päivästä mitään. Että antaisin sen hautautua pieleenmenneiden paastopäivien unohdukseen ja leikkisin, että tämä oli samanlainen menestys kuin monet aiemmat päivät, jolloin illalla olo oli niin hyvä että epäilin syöneeni päivän aikana huomaamattani ihan normaalisti.
No, nyt mentiin metsään heti aamusta kun annoin itselleni luvan syödä pari suklaakeksiä aamuteen kanssa. Olinhan taas valvonut lapsen kanssa, tällä kertaa kurkunpäätulehdus oli kuopuksella. Ja sitten jossain vaiheessa aloin käydä kauppaa, että vaihdan kukkakaalipäivällisen suklaakekseihin. Ja lopulta olin vaihtanut iltapuuronkin suklaakekseihin. Siis jo ennen kello kolmea iltapäivällä.
Kalorit tuskin ylittyivät tähtitieteellisesti, varmasti jäätiin alle tuhannen, mutta eihän sen silti näin pitänyt mennä. Illalla ei ollut mikään euforinen olo kun sain suklaakeksini vaan oma itsekurin puute, heittelevät verensokerit ja lipsumisesta johtuva ärsytys vaivasivat.
Tämä oli osoitus myös siitä, että olen ihan oikeasti koukussa sokeriin, enkä pysty vain lopettamaan sen syömistä jos sitä vain kaapista löytyy. Jatkossakin siis paastopäivät saavat olla täysin sokerittomia ja selvästi tämä addiktio vaatii melkoista interventiota. Kohti uusia haasteita, ja parempia paastopäiviä!