ROHKAISURYYPPY

Sain tänään sen kandin vihdoinkin valmiiksi. Tai ei ihan: sivunumeroinnin kanssa tökkii, koska huolimatta monesta opettavaisesta Youtube-tutoriaalista, apujoukoista ja yhdeksän tunnin muotoilusessiosta en ole vieläkään saanut yhdistettyä MacBookkia, OpenOfficea ja sivunumerointia toimivaksi kokonaisuudeksi. Sinällään koomista, että valmistuminen on nyt siitä kiinni (ja 10 päivän päästä olevasta tilastomatematiikan läpäisystä, heh heh). Tämä tutkielma sai jotenkin eeppiset mittasuhteet, kun tuli paineet saada kaikki kasaan ennen kuin tulee täyteen kahdeksan vuotta yliopistolla, olkootkin että välissä on tehty vähän vauvoja, töitä ja reissattu.

Ja on tehty muutakin, eli päätöksiä.

Mutta en tietenkään olisi minä, jollen vääntelisi ja kääntelisi kaikkea – varaan siis oikeuden muuttaa näitäkin suunnitelmia vielä miljoona kertaa. Koska pelottaa. Vaikka elämä on viimeiset kahdeksan vuotta ollut paljon muutakin kuin opiskelua (oikeastaan kaikkea muuta kuin opiskelua, ne 300 opintopistettä on olleet sellainen lasten nukkumaanmenoajan jälkeinen harrastus) niin nyt kun tutkinto toivottavasti loppukeväästä on konkreettisesti kädessä niin voi olla, etten tee sillä ikinä mitään. Etten ikinä työllisty juuri sille unelmieni alalle, vaikka en ole aina ollut ihan varma siitäkään mikä se on. Ei kuitenkaan asiakaspalvelutöitä, jotka kuitenkin saattavat kutsua taas syksyllä.

Kaipaisin rohkaisua. Etenkin niiltä, jotka ovat päätyneet tekemään jotain ihan muuta kuin mitä ovat opiskelleet. Ehkä niiltäkin, jotka päätyivät tekemään juuri sitä mitä halusivat – että kutsumusammatti ei ole ainoa oikea tapa elättää itsensä, vaikka paras varmasti onkin. Sellaisilta, jotka ovat vaihtaneet alaa valmistumisen jälkeen, sellaisilta, joilla tähdet ovat olleet oikeissa asemissa niin, että työt ovat järjestyneet yksi toisensa jälkeen just täydellisesti. Tai edes hyvin. Tai että edes joten kuten järjestyisivät, meillä on nämä kolme aika hyvällä ruokahalulla varustettua pikkumiestä kuitenkin jääkaapilla jatkuvasti.

Jollei mitään ihmeitä tapahdu, me taidamme kuitenkin lähteä sinne Espanjaan, kaiken sen joopas-eipäs-arpomisenkin jälkeen. Olemme siellä onnellisia. Ja asian sanominen ääneen jännittää (ei siis sen, että olemme onnellisia vaan sen, että kai me ehkä muutamme) koska entä jos emme muutakaan? Tai jos punta romahtaa tai minä romahdan ja palaan sillä maitojunalla kotiin? Vaikka viimeinen asia, jota pitäisi tässä vaiheessa pohtia on muiden mielipiteet, sillä meillä on aika paljon mietittävää käytännön asioissa. Itselleni koko joulu- ja tammikuu meni analysoiden sitä, haluanko jäädä Suomeen vielä ainakin pariksi kolmeksi vuodeksi jatko-opiskelemaan ja yrittämään päästä unelmieni uralle (jonne olisi muutenkin haastavaa päästä, puhumattakaan siitä että kilpailisin itseäni nuorempien, pätevämpien ja kunnianhimoisempien ihmisten kansssa) vai antaisinko omien urahaaveideni olla ainakin hetken ja ottaisin riskin Espanjassa. Ja nyt, ehkä, varmaan, kai, päädyin jälkimmäiseen.

VAHINGONILO EI EHKÄ OLE PARAS ILO

Yhdelle pojista kehittyi vähemmän viehättävä tapa purskahtaa pilkalliseen röhönauruun aina kun joku kaveri tai veli tai oikeastaan kuka tahansa kaatui tai kompuroi tai oli muuten vain kömpelö. Se ei varsinaisesti ollut sitä, että lapsi olisi ollut suuri fyysisen komiikan ystävä ja aina ilahtunut kun joku tarjosi performanssin juoksemalla päin lyhtypylvästä tai saamalla jalkapallon munilleen – hän oli oppinut vahingoniloiseksi. Hän oli oppinut nauramaan muiden epäonnistumisille. Mitään suurta ja eeppistä kasvatustarinaa tähän ei kuulu, vaan kun muutaman kerran lapselta oli kysytty että ”miltäs itsestäs tuntuis jos joku naurais kun sua sattuu” niin se naureskelu loppui lyhyeen. Miten opettavaista, eikö?

Lapsi on voinut oppia vahingonilon ihan mistä tahansa, jopa minulta. Yritän kyllä olla tosi tarkka mitä suustani päästäni, etenkin muista ihmisistä, kun pienet korvat ovat kuulemassa, mutta olen varmasti joskus puuskahtanut miten jonkun vastoinkäymiset ovat olleet ansaittuja tai vähintäänkin todiste karman olemassaolosta. Yleensä kyse on ollut tämänhetkisestä poliittisesta johdosta tai jostain muusta epävirallisesta pahiksesta, mutta olen häpeäkseni huomannut, että olen saanut viime aikoina lohtua myös muiden ihmisten epäonnistumisista.

Se, että muiden vastoinkäymiset tuovat jotain noloa mielenrauhaa kun aurinko ei paista omaan risukasaan, ei ole ehkä verrattavissa lapsen puhtaaseen vahingoniloon, mutta mitenkään ylevää se ei ole. Kateus missään muodossa ei juuri edistä omaa elämää, eikä muiden potkut, erot tai mätkyt paranna omaa asemaani millään rintamalla. Viime vuoden aikana olen yrittänyt kasvaa tässä asiassa paremmaksi ihmiseksi: Keskittymään itseni sparraamiseen sen sijaan, että vakoilisin muiden elämää ja jupisisin, miten taas oli kortit jaettu väärin. Nyt on nimittäin koittanut eräänlainen laskunmaksun aika, mitä tulee omiin valintoihini.

Kaikki nämä lähes seitsemän pääasiallisesti kotiäitinä elettyä vuotta ovat olleet huippuja. Totta mooses väsyttäviä ja raskaita ja tylsiäkin, mutta osa-aikatyöstä ja opiskelusta huolimatta olen saanut olla vapaasti lasten kanssa, ilman aikatauluja ja oravanpyörää. Olemme voineet matkustaa, olemme voineet maata koko maanantain pyjamissa jos siltä on tuntunut – ei sen puoleen, ei siltä kovin usein ole tuntunut. Mutta nyt alkaa olla sellainen olo, että olisi muutakin annettavaa maailmalle kuin liuta lapsia, ja ne lapsetkin kaipaavat muuta viihdykettä kuin vähän nuupahtaneen äitinsä, ja huomaan että ihan ilmaisia nämä vuodet eivät ole olleet. Opiskelukaverit ovat valmistuneet ja lähteneet luomaan uraa, ja ihan harjoittelupaikoistakin kilpailen kymmenen vuotta nuorempien kanssa. Olen ollut todella laiska lähettämään työhakemuksia, mutta ne muutamat varsin impulsiivisesti yön tunteita täytetyt lomakkeet ovat saaneet vain kiitosmuttaeikiitosta.

Vaikka itsetuntoni ei ole koskaan perustunut statukseeni työmarkkinoilla, olen silti huomannut olevani välillä ihan rehellisen kateellinen ystäville, jotka ovat päässeet huikean mielenkiintoisiin hommiin, onnistuneet lyömään läpi omalla alallaan, löytäneet kutsumuksensa ja päässeet sitä toteuttamaan ja, noh, ihan vain menestyneet. He ovat kaikki ansainneet sen, he ovat tehneet töitä tilaisuuksiensa eteen, ottaneet riskejä ja olleet rohkeita, ja silti välillä poljen ajatuksen tasolla jalkaa ja kiukuttelen kohtaloani. Kaikista typerintä tässä on, että oikeastaan kaikki jalkaansa ja vähän muitakin ruumiinosiaan oikeiden ovien väliin saaneista ystävistä ovat olleet valmiita auttamaan minua kun olen märehtinyt ahdistustani tulevasta työelämästä.

Nyt jos koskaan olisi aika keskittää energia siihen, miten itse pääsisin tavoitteisiin – vuodessa sentään ne ovat kirkastuneet! – eikä siihen, miten epäreilua on ettei universumi ole vielä järjestänyt mulle huippuvirkaa YK:ssa. Ja jalostaa itseään siihen, että muiden mielettömät duunikuviot inspiroisivat eivätkä masentaisi. Ennen kaikkea pitäisi hioa itsestään hillitön timantti, jotta kevään opintokuviot toteutuisivat toivotulla tavalla eivätkä kaatuisi omaan hermoheikkouteeni, kun kerrankin tiedän mitä tahdon ja joudun kilpailemaan siitä taas todella monen pätevän ja yhtä motivoituneen ihmisen kanssa. Wish me luck.

KUINKA EI KIRJOITETA KANDIA

Olettekin ehkä radiohiljaisuudesta arvanneet, että nyt tapahtuu Periaatteen Naisella jotain tosi tärkeää kun ei ehdi edes netissä räntätä. Arvasitte oikein.

Nyt lapset korvat hörölle, täti neuvoo.

Ensinnäkin, ei kannata lykätä sitä kandia seitsemää vuotta. Ne 300 opintopistettä tietty lämmittävät akateemista sydäntä, mutta ketään ei kiinnosta työnhaussa että olet lukenut sen seitsemän sivuainetta ja osaat pari sanaa mandariinikiinaakin kun kurssi oli kivasti tarjolla. Ja ihan ensimmäiseksi teet alta pois ne kaikista paskamaiset kurssit – jos et itse opinto-oppaasta vielä arvaa, mikä on oman tieteenalasi yleinen akilleenkantapää, niin kysy tutorilta. Omassa tiedekunnassani se on se virkamiesruotsi ja tilastomatikka. Toisen pääsin läpi, en kyllä tiedä millä lihaksilla, ja nyt valmistuminen riippuu pitkälti jälkimmäisen läpäisystä. Jos olisin aloittanut tilastokurssin tenteissä käymisen heti fuksivuonna, olisin ehtinyt kokeilla onneani jo yli 30 kertaa ja tilastollisesti päättelisin, että joku olisi mennyt läpi!

Tänä syksynä kävi klassisesti. Tuli kasa kursseja, jotka oli pakko suorittaa alta ennen kevättä, koska aika monessa yliopistossa laitosten rakenteita uudistetaan rankalla kädellä ensi syksynä. Siihen päälle sitten se kandityö. Jonka deadline oli eilen. Josta myöhästyin 20 tuntia, ja nyt on sitten koko päivä panikoitu että wtf. Ohjaajan kanssa lähetelty viestejä, jotka ei saa mitään korrektin kommunikaation kultapalkintoa. Ja siis jos pitää etsiä syyllinen tähän aikataulujen kusemiseen niin ei tarvitse etsiä kauaa. Sanoisin silti, että noin yleensä on vähän suuruudenhullua tässä elämäntilanteessa yrittää handlata kaikki. Tai en olisi arvannut, tämä on nimittäin ensimmäinen kerta 31 vuoteen etten palauta koulutöitä ajoissa. Ihana Kata on kirjoittanut pätevät ohjeet siitä, miten gradun voi realistisesti kirjoittaa kadehdittavan nopeasti (ja hyvin!) ja ajattelin antaa omat vinkkini siitä, miten EI kannata aikatauluttaa mitään lopputyön tapaisia. Tämä on vähän samanlainen ”älkää tehkö niin kuin minä teen”-ohjeistus kuin vinkkini siihen, miten selvitä kylmiltään puolimaratonista. Paitsi että puolikkaalla pääsin maaliin, nyt en.

Näin eteni oma kandinkirjoitusprosessini syyskuun lopusta joulukuun alkuun:

  1. Siis yli kaksi kuukautta aikaa kirjoittaa 25 sivun tutkielma? Hah hah eihän tässä muuta olekaan kuin aikaa. (Ensimmäinen ohjaustapaaminen.)
  2.  Aikaa! Eihän mulla muuta olekaan kuin aikaa! (1,5 kuukautta ennen palautusta.)
  3.  Hmm, pitäis varmaan alkaa miettiä teoreettista viitekehystä ja avata tiedosto… (Kuukausi ennen palautusta.)
  4.  Varmaan vois käydä kirjastossa katsomassa jotain lähdekirjallisuutta… (Kolme viikkoa ennen palautusta.)
  5. Hyvin ehtii. On sitä ennenkin rykäisty esseitä tiiviillä aikataululla. (Kaksi viikkoa ennen palautusta.)
  6.  Eihän tässä nyt mitään hengenhätää. Ihan hyvin voi mennä pikkujouluihin ja pitää pari vapaapäivää kirjoittamisesta. (Viikko ennen palautusta.)
  7.  Hmm, tästä tulee kyllä nyt aika juosten kustu… (Kolme päivää ennen palautusta.)
  8.  Ei helvetti, tämä koko tutkielma on kyllä aivan paska. (Päivä ennen palautusta.)
  9.  Olkoot paskaa, pakko se on palauttaa! (Tunti ennen palautusta.)
  10. Ei vittu vielä se lähdeluettelo! (Kolme minuuttia ennen palautusta.)

Kyllähän sen onneksi tiesi Paavo Väyrynenkin kertoa, ettei vitutukseen voi kuolla. Mistään maailmanlopusta nyt ei edes ole kyse, mutta kun on vanha kympintyttö ja koko kandiryhmä ollut täynnä tällaisia ylisuorittajia (paitsi ne kaikki muut ovat sellaisia, etteivät taida kaikki saada edes kirkkaita Alkosta) niin tämä ärsyttää. Toki toi lisäaikaa viimeistellä hienosäätöä ja lähdeluettelon nylkyttämistä vaativan kanditutkielman, toisaalta rokotti arvosanaa ja esti lomalle lompsimisen kevein mielin. Työskentelyaikaa on yleensä ollut iltaisin poikien mentyä nukkumaan ja aivot työstäneet tekstiä unissakin (viime yönä selitin sujuvasti työni sisällön Johnny Deppille ranskaksi, mutta suutuin kun Johnny ei ymmärtänyt sanaakaan vaikka on ollut vuosia naimisissa ranskattaren kanssa!). Nyt otan parin päivän lepotauon blogin ja joogan ja muiden koulutöiden parissa ja palaan sitten painimaan kandin kasaan.

T NIIN KUIN TUOMIOPÄIVÄ

66564_483729077497_7155588_n

Tänään tapahtui sekä Trump että seitsemän vuotta vältelty tilastomatematiikan tentti. Toinen meni läpi, toinen ei. Henkilökohtaisesti enemmän on vituttanut se, että olen vain viimeiset viikot ollut opiskelujen suhteen väsynyt, laiska ja saamaton, mutta ymmärrän kyllä sen kollektiivisen kauhun tämän toisen tuloksen edessä. Oma järkytys ei ole ollut suurin suuri, johan se nähtiin Jytkyn ja Brexitin aikaan, että kansa tietää paremmin kuin gallupit eikä pölhöpopulismin vetovoimaa pidä aliarvioida. Sen enempää en lähde vaalitulosta analysoimaan, koska kaikki kommentit on kuultu, meemit nähty ja Kanadan maahanmuuttoviraston verkkosivutkin kaadettu.

Jos raha- ja elämäntilanne olisi ollut toinen, olisin ollut viime kuussa Arizonassa juhlimassa erään amerikkalaisen ystäväni häitä. Tutustuin Jenniferiin yli 16 vuotta sitten, kun päädyimme vaihto-oppilaiksi samaan tuppukylään. Sattuman kautta samaan pikkukaupunkiin saapui myös Ben Kaliforniasta, ja näistä kahdesta jenkistä tuli mun vaihtarivuoden tärkeimmät ihmiset. Jennifer oli eri koulussa, nunnien pyörittämässä tyttökoulussa, mutta Ben oli mun kanssa samalla luokalla. Koska emme tunneilla tajunneet mistä puhuttiin, vietimme vuoden heitellen paperilappuja toisillemme. Niissä kirjoiteltiin koti-ikävästä, jaettiin lempibiisejä ja suunniteltiin seikkailuja. Vietimme suunnilleen kaiken vapaa-aikamme yhdessä: Matkustimme carro publicolla (paku, jonka kyytiin on tungettu 20 matkustajaa) puolen tunnin matkan lähimpään suurkaupunkiin Santiagoon, istuimme jonkun kodin kuistilla ja päivittelimme paikallisten tapoja ja viikonloppuisin matkustimme isolla vaihtariporukalla rannalle juhlimaan.

Ja tänään on harmittanut Benin ja Jenniferin puolesta. Toisella on iso perhe, toinen on Meksikon rajalla asuva opettaja. Toisen vaimo on itkenyt koko päivän, toinen on aloittanut aamunsa oksentamalla – eikä ollut honeymoonin jälkeistä raskauspahoinvointia. Reaktiot ovat olleet aika voimakkaita, ja ymmärrän hyvin. Aika lannistunut olo oli itselläkin niinä päivinä kun persut pääsivät hallitukseen ja kun kesällä omat suunnitelmat muuttuivat ”väärin äänestäneiden brittien” takia. Yritin lohduttaa, että Suomeen voi aina tulla, ja että Yhdysvalloilla on ollut huonoja johtajia ennenkin – kyllä te selviätte siellä Atlantin toisella puolella! En ehkä lupaa kyläilyjä seuraavaan neljään vuoteen, mutta elämä jatkuu.

11890920_1038013539556615_7676592193675114601_n

Tässä oli oikeastaan kaikki, mitä Yhdysvaltojen presidentinvaalista on sanottavaa – ja sekin ehkä vähän liikaa. Nyt voisi sulkea sosiaalisen median viikoksi tai muuttaa majakkaan asumaan hetkeksi, koska jos Facebookkiin on uskominen niin viini loppuu Alkoista lähiaikoina ja meillä on kohta joukko ihan uudenlaisia turvapaikanhakijoita. Omalta osaltani lohduttaudun sillä, että voin mennä uusimaan sen tilastotieteen tentin joskus helmikuussa.