ANEKDOOTTEJA VÄLI-AMERIKASTA

Ensi viikon lopulla vietetään erityisesti Meksikossa, ja muuallakin Väli-Amerikassa, kuolleiden muistopäivää. Maalatut pääkallot, kukkakoristeet ja koko Día de muertosin kuvasto alkaa olla aika tuttu jo pohjolassakin (en mene nyt kulttuurisen omimisen kysymyksiin ollenkaan), mutta 15 vuotta sitten ei vielä ollut niin.

Silloin vietin välivuottani Väli-Amerikassa. Tämä puolen vuoden seikkailuksi typistynyt reissu kahden sydänystävän kanssa on sellainen matka, jota muistellaan aina vedet silmissä nauraen. Ne tarinathan naurattavat lähinnä meitä, jotka muistamme millaista oli juosta pakoon tukkoon menneitä, tulvivia vessoja ja pelätä henkensä puolesta hengenvaarallisilla vuoristoteillä. Ulkopuolisia eivät nämä edesottamuksen yleensä kiinnosta vaan silmien pyörittely alkaa siinä vaiheessa kun pääsen vauhtiin, ”silloin kerran Guatemalassa!”.

Omassa blogissaan saa onneksi julkaista vaikka lorem ipsumia jos siltä tuntuu.

Kun vuonna 2005 vietettiin Día de muertosia Meksikossa, minä ja ystäväni olimme Puerto Escondidossa, pienessä surffikaupungissa Tyynen valtameren rannalla Etelä-Meksikossa. Kaupunki kuuluu Oaxacan osavaltioon, ja Oaxaca on erityisen kuuluisa siitä, miten siellä juhlitaan marraskuun 1. ja 2. päivän aikaan edesmenneitä.

Mutta kun tapahtuman aika tuli, me olimme nuoria ja vähän sivistymättömiä – kuten kai juuri kaksikymmentä täyttäneet yleensä vielä ovat. Istuimme erään baarin kattoterassilla kylmät kaljat (aina ”Dos XX”) kädessä ja katselimme hämmentyneinä kaduilla meneviä kulkueita. Paheksuimme vähän sitä, että lapset saivat riekkua puoliltaöin pihalla, ja että raketteja ammuskeltiin, päivittelimme joiden asuja ja kasvomaalauksia. Emmepä arvanneet, että kymmenen vuoden päästä luurankomaskeja näkyisi Halloweenin aikaan Suomessakin.

Nyt jälkikäteen totta kai ei vain hävetä vaan myös kaduttaa, että emme olleet koko tapahtumasta ollenkaan kartalla. Mikä elämys – visuaalinen ja varmasti myös henkinenkin – se olisi ollut. Kokea kuolleiden muistopäivä juuri siellä, missä sitä juhlitaan antaumuksellisimmin. Oppia, nähdä, ja olisi siitä varmasti hyviä kuviakin tullut. Nyt valokuvat on kuvapankista, sillä tuon matkan valokuvat on printteinä jossain kellarissa. Vaikka ei eletty vielä selfieiden kultakautta, on kuvat silti lähinnä potretteja minusta ja matkaseuralaisistani erilaisilla rannoilla, aina tölkki Cokista kädessä.

On tietenkin luonnonlaki, että tällaisia matkoja voi tehdä lähinnä nuorena – silloin, kun ei oikein vielä osaa arvostaa kaikkia kokemuksia jotka maailma kattaa eteen, usein ihan tilaamattakin. Nyt saattaisi olla enemmän rahaa ja ymmärrystä, mutta ei aikaa eikä oikein energiaakaan.

Kun matkustimme San Franciscosta ensimmäiseen pidempään kohteeseen Cancúniin menimme ensin Greyhoundin yöbussilla Los Angelesiin, jossa vain pöllähdimme LAX:n lentokentälle ja ostimme ensimmäiset lentoliput Mexico Cityyn, joihin meillä oli varaa. Se oli seuraavalle päivälle. Pyörimme päivän Santa Monicassa rantapummeina, sitten nukuimme yön Losin kentällä hiirien juoksennellessa meidän päältä. Méxicoon saavuimme seuraavana iltapäivänä, ja suuntasimme suoraan bussiasemalle, missä saimme viimeiset paikat (=vessan vierestä) bussiin, jolla matkasimme 25 tuntia Cancúniin.

Voin kertoa, että nykyään mukavuudenhalu voittaa enkä lähtisi tuollaiselle neljän vuorokauden intensiiviselle vaellukselle. Moni muukin juttu olisi jäänyt tekemättä jos itsesuojeluvaistoa olisi ollut vähän enemmän.

Ja nyt olen todella onnellinen siitä, että oli rohkeutta lähteä. Rahaa ei ollut – olisimme varmaan jääneet loppuiäksemme tiskareiksi Acapulcoon jollei ystävän äidin uusi mies olisi jalomielisesti lainannut meille paria toimintatonnia, joilla rahoitimme reppureissun. Alunperin lähdimme matkaan ilman sen suurempaa suunnitelmaa kuin ”mennään töihin Meksikoon”. Tämä tietenkin on aika koominen konteksti, että me saavuimme laittomina työntekijöinä Jenkeistä Meksikoon. Kyllä, tiedän ettei siinä todellisuuden vertailukohdassa ole mitään huvittavaa ja saimme todistaa laittomaan työvoimaan ja maahanmuuttoon liittyviä ongelmia erittäin lähietäisyydeltä.

Emme kuitenkaan viihtyneet Cancúnissa. Siihen kyllä saattaa vaikuttaa, että olimme ensin aikoneet asettua Mulegéen Baja Californian alueelle – vain noin 4000 kilometrin päähän Yukatanin niemimaalta, jonne sitten suuntasimme heikolla maantiedon osaamisellamme. Löysimme turistialueelta nopeasti töitä tarjoilijoina Forrest Gump-teemaravintolasta, mutta koska tipeillä ei elänyt eikä laittomille työntekijöille ole tapana maksaa palkkaa, päädyimme tien päälle… No, se onkin sitten jo ihan eri tarinansa se!

Kuvat Pixabaysta

UNOHTUMATTOMAT HOSTELLIKOKEMUKSET

Kun täti alkaa muistella seikkailujaan, joihin liittyvät hostellit, voitte arvata että mennään aika paljon ajassa taaksepäin. Olen tainnut viimeksi majoittua hostellissa villeinä reppureissaajavuosinani, öhm, joskus 2007, mutta nyt kun olen varannut kesäksi kuusi viikkoa Espanjassa josta jopa puolet saan kierrellä ihan yksin, on ehkä aika taas tutustua tähän budjettimajoittumisen muotoon. Olen yöpynyt kymmenissä hostelleissa ja tietenkin joukkoon on mahtunut traumaattisiakin kokemuksia – sängyssä rapuja ja torakoita, aamupalaksi homeista patonkia, yöllä rinkkaan oksentavat huonekaverit – mutta suurin osa muistoista on oikein lämpimiä. Varsinkin yksin matkatessa hostellit ovat oikea henkireikä, sieltä kun yleensä on tarvittaessa saanut seuraa syömään tai yöelämään. Jotkut hostelleissa syntyneistä ystävyyssuhteista ovat säilyneet Facebookissa näihin päiviin. Tässä neljä ikimuistoista hostellia matkan varrelta (jotka ovat vielä yhä olemassa, menkää ja kokekaa!)

EARTH LODGE, GUATEMALA

El Hatossa, pienen maya-kylän vieressä vuoristossa aivan ihanan Antiguan kaupungin läheisyydessä sijaitseva Earth Lodge oli Väli-Amerikan kiertueeni kohokohtia vuonna 2005. Tämä kanadalaisen pariskunnan pyörittämä hostelli keskellä ei-mitään oli silloin vielä hyvin pieni, muutamalla mökillä, varsin eksoottisella kivikasaan kyhätyllä saunalla ja parilla puumajalla varusteltu pakopaikka, jonne piti vaeltaa kapeaa kinttupolkua (ja sitä ennen matkustaa puolisen tuntia Antiguasta ”kanabussilla”, jossa oli parempi keskittyä rukoilemaan eikä kurkkia ikkunasta sortuvilla vuoristoteillä). Nykyään paikalla on luksuspuumajoja ja joogatilat, mutta sen taika näyttää yhä olevan upeat näkymät alas laaksoon ja vastapäisille tulivuorille. Mekin katselimme useina iltoina yön pimeydessä kuinka laavaa purkautui vastarannassa, enkä missään ole päässyt niin lähelle tähtiä kuin Earth Lodgessa.

Näyttökuva 2019-03-16 kello 20.29.10
Kaikki kuvat täältä

Koska olimme liikkeellä pienellä budjetilla, pestauduimme ystäviemme kanssa ”vapaaehtoisiksi” viikon ajaksi. ”Töihimme” kuului mm. avokadojen istuttamista (tiesittekö, että ympärille kannattaa laittaa valkosipulia kasvamaan, pitää tuholaiset poissa!), vuohien kaitsemista ja esitteiden värittämistä. Saimme majoittua ja syödä nimellistä maksua vastaan. Karut olot tuntuivat ihanilta. Tosin joku paikallisesta yhteisöstä oli murtautunut mökkiimme ja varastanut kaikki quetzalini. Tämän seurauksena päätimme pitää jatkossa mökkiä lukittuna kun siellä ei olisi ketään. Valitettavasti vain kerran lukitsin yhteismajoitusmökin tarkastamatta, oliko siellä ketään… Vasta kun noin viiden tunnin kuluttua aloimme ihmetellä, missä eräs yksin paikalle saapunut amerikkalainen vieras oli, tajusin vanginneeni hänet mökkiin päiväunillaan. Hän ei ollut kovin kiitollinen tästä kokemuksesta.

THE PINK PALACE, KREIKKA

Näyttökuva 2019-03-16 kello 20.35.54.png

Tämä bilehostelli Korfun saarella oli meidän ainoa interrailin Kreikan pysähdys kesällä 2003. Sopi kahdelle 17-vuotiaalle todella hyvin; saavuimme saarelle Italian Brindisistä halvimmalla mahdollisella lauttayhteydellä, ja satamasta paku haki meidät läpi kauniin mäntymetsän tuohon vaaleanpunaiseen paratiisiin, joka jonkun vähän vaativamman matkustajan standardeilla olisi varmasti ollut melkoinen läävä. Mutta meitä ei hikisen nihkeät lakanat ja pieni likaisuus haitannut, kun joka ilta oli toogabileet jossa päähän rikottiin lautasia ja juotiin kilpaa ouzoa ja päivisin paranneltiin krapulaa kristallinkirkkaan meren äärellä.

Erityisen hauskaa oli yhdellä monista hostellin järjestämistä retkistä, joista valitsimme Booze Cruisen (huoh, onneksi tämä vaihe tuli hoidettua pois systeemistä aika nuorena!). Nykyään hauskanpito ei ehkä tarkoita loputtomasti Bacardi Breezereitä merellä, mutta ajelut kumirenkailla ja juomapelit… no, silloin se hulvatonta. Tosin jälkikäteen ehkä hiukan hämmästelen sitä uusiseelantilaista pariskuntaa, joka oli saapunut paikalle häämatkalle!

PACIFIC TRADEWINDS, USA

San Franciscon Pacific Tradewinds hostelli on yksi harvoista hostelleista, jonne olen palannut useamman kerran. Vaihtarivuodelta syntynyt ystävyys kalifornialaisen Benin kanssa johti siihen, että yhteen aikaan tuntui että kävin kaiken aikaa hänen luonaan Yosemiten lähellä eräässä pienessä kaupungissa, josta sitten suuntasin yksin San Franciscoon ja majoituin Pacific Tradewindsissä. Pacific Tradewinds edusti ainakin silloin hostellien aatelia siisteyden ja järjestelmällisyyden puolesta, mutta se oli todella lämminhenkinen ja hauska paikka, jonne kerääntyi ympäri maailmaa eri-ikäistä väkeä.

Tuosta hostellista löytyi seuraa niin kaupungin parhaalle aamupalalle (Mama’s!) kuin seikkailemaan siltojen alle, sekä yöelämään, jonne hostellilta löytyneet uudet ystävät mua sitkeästi salakuljettivat muutamaa vuotta alaikäisenä amerikkalaiseen lainsäädäntöön nähden. Tämä hostelli on sellainen, jonne voisin hyvin kuvitella meneväni milloin vain, sillä viisikymppiset seikkailijat eivät olleet mikään harvinaisuus ja oikeassa joukossa ikä todella on vain numero.

THE WEARY TRAVELER, MEKSIKO

Näyttökuva 2019-03-16 kello 20.58.38.png

Karibianmeren rannalla sijaitsevassa Tulumissa oleva The Weary Traveler hostelli taas on niitä paikkoja, joihin en ehkä lähtisi  jos kaipaisin hyviä yöunia ja rauhallista hengailua. Kun me kiertelimme Väli-Amerikkaa melkein 15 vuotta sitten, oli Tulum vielä oikeasti melko hyvin piilotettu salaisuus parin tunnin päässä Cancúnista, mutta nykyään on muutkin tainneet löytää sen valkoisen hiekan ja epätodellisen turkoosin meren. The Weary Traveler hostelli Tulumin kylän keskustassa olikin paikka, josta vieraat vietiin aamulla rannalle ja haettiin illalla takaisin grillaamaan ja juomaan olutta patiolle.

Näyttökuva 2019-03-16 kello 20.59.04.png
Kuvat täältä

Meille tämän hostellikokemuksen suurin riemunaihe olivat luultavasti samaan dormiin majoitetut kaksi ruotsalaista kundia, joista toinen näytti a i v a n David Beckhamilta. Sain tämän komean kaksoisolennon, joka oli juuri murtanut jalkansa moottoripyöräonnettomuudessa, oman kerrossänkyni alapetiin. Löysin itseni muutamana iltana parin drinkin jälkeen tuijottelemassa haaveillen alapuolellani pakkolevossa ollutta Beckham-look a likea nukkumassa, joka sitten kerran heräsi kesken tämän kuumottavan tuijotukseni. Jostain syystä olimme kuitenkin vuosikymmenen verran Facebook-kavereita, ja sain todeta hänen olevan yhä uhkarohkea hurjapää silloin kun itse olin suurperheen äiti.

Onko jollain kokemuksia aikuisena hostellielämästä? Kestääkö pinna vai olenko jo liian vanha ja mukavuudenhaluinen moiseen sosialisointiin?

COCO

Mikä shokki; Coco, Disneyn uusin animaatio, tulee ensi-iltaan Suomessa vasta perjantaina! Olen tietenkin kuvitellut, että kaikki ovat sen jo nähneet, sillä Espanjassa se on ehtinyt pyöriä elokuvateattereissa ja jo poistuakin ohjelmistosta. No, olette onnekkaita, sillä nyt voitte lukea erittäin ajankohtaisen mielipiteeni elokuvasta (ja muutamasta muusta asiasta) juuri sopivasti ennen kuin viette koko perheen elokuviin. Varoitus: teksti sisältänee paljastuksia ja spoilereita paitsi Cocosta, myös suunnilleen kaikista Disneyn elokuvista sitten Dumbon.

Coco-Movie-2017-Pixar-Box-Office-Predictions-Week_t560

Cocon juoni lyhyesti: pienessä meksikolaisessa kylässä asuva Miguel elää, kuten kulttuuriin kuuluu, tiiviisti useamman sukupolven kesken. Perheellä on menestyvä kenkäyritys ja yksi ehdoton periaate: ei musiikkia! Luonnollisesti Miguel rakastaa musiikkia ja erityisesti kitaransoittoa ja ihailee menneiden aikojen tähteä Ernesto de la Cruzia. Kapinoidessaan perhettään vastaan, yrittäessään osallistua kykykilpailuun Erneston hautakammiosta varastetun kitaran kanssa, joutuu Miguel seikkailulle tuonpuoleiseen Día de los Muertos-päivänä, jolloin vainajien odotetaan tulevan käynnille – herkuttelemaan haudoille tuoduilla ruoilla, katsomaan sukuaan. Miguel jää uppiniskaisuutensa takia jumiin kuolleiden valtakuntaan, jossa hän päätyy metsästämään paitsi kauan sitten perheensä hylännyttä isoisoisäänsä myös Ernesto de la Cruzia. Mukana on uskollinen koirakaveri, ja loppu on onnellinen. Vaikka nyt lähetän nöyrän pyynnön sinne Disneyn studioille: EI ENÄÄ YHTÄÄN ELOKUVAA JOSSA IHANA ISOÄITI KUOLEE. Kiitos.

d13b5c4ca9e8e763316c413df9300d88

Aikuisille elokuvan juoni on ennalta-arvattava, mutta lapset vaikuttivat oikein kiinnostuneilta. En tietenkään voi olla vertaamatta tätä Disneyn muihin viime aikaisiin onnistumisiin kuten Moanaan ja takuulla itkettävään Inside/Outiin. Myös se Cars 3 oli paljon parempi kuin odotin trailerin perusteella. Tässä oli paluuta perinteisempään Disneyyn, sillä pahis oli ihan oikea pahis, ilkeä ja viekas, suoranainen murhaaja. Mutta vaikka tapahtumien ympäristö oli pääasiassa tuonpuoleinen, se ei ollut lainkaan ahdistava tai pelottava. Luurankoihin tottui nopeasti ja elokuvan visuaalisuus – värit, kuviot, upeat yksityiskohdat ja koristeellisuus – luovat sopivan epärealistisen tunnelman. Yleisön 3-,5- ja 7-vuotiaat vakuuttivat, ettei mitään erityisen pelottavaa elokuvassa ollut eikä se tullut esimerkiksi uniin perästä käsin.

Itsehän olen jättänyt vuosituhannen alkupuolella sydämeni Väli-Amerikkaan, ja erityisesti juuri Guatemalaan ja Meksikoon. Tosin hävettää myöntää, että kun kaksikymppisenä olisi ollut tilaisuus nähdä Día de los Muertosin perinteet paikan päällä Oaxacan maakunnassa, en tiennyt koko päivästä mitään ja ihmettelin vain kaljapullo kädessä kynttilöiden ja asujen kanssa kulkevia paikallisia. Nyt nolottaa. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä sivistää itseään. Tosin nykyisessä maailmantilassa aina mietin, millainen riski on lähteä käyttämään (lasten)elokuvan aineistona jonkun ”toisen kulttuurin” (tässäkin tapauksessa ohjaaja on amerikkalainen, valkoinen mies ilman latinotaustaa) historiaa. Tätä mietin jo Moanan kohdalla. Ja nytkin yritin googlata Disney cultural appropriation, tosin laitoin sen sittenkin vahingossa Google Mapsiin enkä päässyt kovin pitkälle. Mm. New York Times on käsitellyt juuri sitä, onko Coco OK.

images

Sekä minä että esikoinen pyyhimme elokuvan lopuksi silmäkulmia. Siinä on siis luvassa takuuvarmaa itketystä aikuisille, joskin Pixarin studioiden tapaan myös hirveästi huumoria. Ihan Inside/Outin kaltainen elämys Coco ei ollut, mutta toiminnallinen seikkailu josta ei puuttunut kiehtovia elementtejä. Kuoleman esittäminen normaalina ja jopa runollisena, sekä vaihtoehtoisen ”mitä kuoleman jälkeen tapahtuu”-skenaarion esittäminen oli tervetullutta myös meidän perheessä, jossa lapset aika usein keskustelevat siitä syntyvätkö uudestaan meritähtenä vai kameleonttina. Vaikka musiikilla oli tässä elokuvassa todella suuri merkitys, se ei jostain syystä uponnut ihan samalla tavalla kuin Moanan soundtrack. Silti hienoa ja pahensi vain Meksikon ikävää entisestään.

Käykää siis katsomassa Coco. Meillä se toimi myös nuorimmalla, joskin ne tunnepuolen asiat iskivät parhaiten esikoiselle. Koko yleisö kuitenkin jaksoi hyvin alusta loppuun eikä kielimuuri häirinnyt kauheasti – toivon, että espanjankielisiä paloja on säästetty myös suomalaiseen versioon. Se, mistä olen ollut tasaisesti tosi iloinen nähdessäni näitä uusia Disney-elokuvia on niiden maailmankuva, jossa pojat ja tytöt voivat olla vain kavereita eikä mitään romansseja ole pakko änkeä, puhumattakaan siitä että sankaruus ei ole yksiulotteista tai vain toiselle sukupuolelle sallittua. Tämä hankitaan ehdottomasti DVD:nä kun se ilmestyy.

images-1

PAIKKOJA, JOIHIN EI OLE IKÄVÄ

En yleensä matkusta minnekään sillä mentaliteetilla, että menen sinne vain tämän yhden ainoan kerran ja nyt tutkin joka nurkan. Johtuu ehkä siitä, että en ole vielä lentänyt maailman toiselle puolen vaan liikkunut pääasiassa melko lähellä kotia kohteissa, joihin on helppo palata. On kuitenkin paikkoja, joihin ei yhden visiitin jälkeen tee mieli uudestaan – ei, vaikka joku tärkeä nähtävyys jäi näkemättä tai paikallinen tapahtuma kokematta. Tässä muutama niistä kohteista, joihin en ajatellut matkustaa toistamiseen:

1. BELIZE

Tiedän: Paratiisi Karibialla, what’s not to like! No, mulla riittäisi Belizeen liittyviä legendoja kerrottavaksi vaikka yhden kirjan verran – olemme tukkineet maan suurimman kaupungin ainoan Subwayn vessan niin, että vedet tulvivat lattialle, olemme oppineet kantapään ja kuuden kilometrin kävelyn kautta, että jos kysyt paikallisilta neuvoa siitä missä on ”city center” (jossa oikeastaan jo olet, etkä vain tajua sitä koska ympärillä on pelkkää hökkelikylää) niin sinut viedään kaupungin laitamille City Center-nimiseen liikuntakeskukseen ja että jos haluat Guatemalaan veneellä Amatiquen lahden yli niin varaudu niin kutsuttuun ”aborttilaivaan”, jonka hengenvaarallisessa kyydissä pomppiessa tekee mieli ryhtyä välittömästi hartaaksi katolilaiseksi. Vietimme kahden vaalean matkaseuralaiseni kanssa Belizessä muistaakseni noin kymmenen päivää, josta suurin osa Caye Caulkerin saarella, joka on suosittu häämatkakohde ja juuri sellainen turkoosinmeren keskellä kohoava pieni palmusaari, millaiselle ihmiset haaveilevat haaksirikkoutuvansa. Meille se oli kuumottava painajainen, jossa ensimmäinen vastaantulija tuli heti korvaan hönkimään girl I wanna make you sweat. Miesseurassa saa ehkä olla turvassa jatkuvalta lähentelyltä, mutta me emme voineet lopulta poistua edes hotellihuoneesta. Rantaidylliä ja koralliriuttoja löytyy onneksi muualtakin.

 

2. VARSOVA

Muutaman päivän matka Varsovaan oli jonkinlainen ylioppilaslahja äidiltäni. Tämä toistaiseksi ainoaksi jäänyt Puolan keikka alkoi lupaavasti maanantaiaamuna joskus auringonnousun aikaan, kun alla oli valmistumisviikonloppu, useampi päivä erittäin kosteaa juhlintaa ja siitä seurannut liskojen yö. Kohde valikoitui muistaakseni Finnair Plus-tarjouksen perusteella. Itse asiassa Varsova oli ihan mielenkiintoinen kaupunki, vaikka ei kyllä edes kesäkuussa onnistunut hurmaamaan ulkonäöllään. Saimme hyvää ruokaa ja ehdimme hyvin kiertää vanhaa kaupunkia ja muita pakollisia paikkoja. Mutta kun zlotyt oli tuhlattu, Euroopan kahdeksanneksi suurin kaupunki nähty pääpiirteittäin ja nautittu tarpeeksi neuvostotunnelmasta, oli tosi kiva palata kotiin – ja jos yleensä jään miettimään, että olisipa kiva vielä mennä uudestaan sinnekin, niin Varsovan kohdalla olen saavuttanut täydellisen mielenrauhan: Se on nyt nähty.

 

3. AURINKORANNIKKO

No, en oikeasti ole edes nähnyt Costa del Solia kunnolla: Fuengirolassa olen vain vaihtanut bussia, Esteponassa käynyt kerran rannalla, Malagassa käynyt muutaman tunnin ajan. Tuntuu kuitenkin, että kun olen Etelä-Espanjan rannikkoa suhannut nyt satojen kilometrien verran, siellä ei ole mitään uutta annettavaa. Saatan muuttaa mieleni eläkeiässä, mutta juuri nyt en perusta golffaamisesta, yritän vältellä suuria suomalaisturistien massoja ja Andaluciassa ollessa viihdyn paremmin Cadízin maakunnassa, jossa oma Espanjan kotimme sijaitsee. Totta kai jos lopulta asetumme Espanjaan, tulen varmasti viettämään Aurinkorannikolla aikaa todella paljon, mutta lomalle en sinne ajatellut lähteä.

 

4. CANCÚN

Jälleen kerran yksi Karibianmeren rannalla sijaitseva honeymoonparatiisi on joutunut listalle. No, Cancún tarkoittaa mayojen kielellä käärmeenpesää ja sellaisena minä sen muistankin. Suurella Väli-Amerikan kiertueellamme Cancún oli ensimmäinen paikka, jonne asetuimme: Menimme siellä jopa töihin, hotellialueella sijaitsevaan Bubba Gump Shrimp Co:n tarjoilijoiksi. Ehdimme vajaassa kuukaudessa nähdä kaiken: Rannat, yöelämän, Cancúnin kaupungin, hirmumyrskyt ja Isla Mujeresin saaren. Itse ahdistuin Zona Hoteleran kulissimaisesta kolhoudesta, amerikkalaisten spring break-tyyppisestä ryyppäyskulttuurista ja siitä, että yhden lempimaani kulttuuri oli kadonnut alueelta oikeastaan kokonaan ja tilalla oli turisteille rakennettu leikkikenttä. Meksikoon veri vetää uudestaan, mutta Cancúnissa käydään korkeintaan lentokentällä.

 

Oikeastaan ”inspiroiduin” tähän postaukseen ollessani kävelemässä Gibraltarilla ja miettiessäni, että tämän alle seitsemän neliökilometrin maan olen kyllä nyt nähnyt jokaista kujaa ja kalliota myöten ja sitten kun joskus vaihdamme paikkaa, ei ole tarvetta palata näille kulmille. Kuitenkin kesän mittaan muutin mieleni: Jos nyt käy niin kurjasti, että emme muuttaisikaan La Líneaan pysyvästi niin haluaisin ehdottomasti viedä pojat hieman vanhempina katsomaan Espanjan kotiaan. Näyttää uudestaan apinat ja vuoret, rakkaat rannat, kantakahvilan ja leikkipuistot, jossa kulutimme aikaa heidän lapsuusvuosinaan. Eli vaikka Gibraltarin piti olla listan ykkösenä, se ei sitten lopulta sille päätynytkään. Sinne on sittenkin palattava.

gibraltar-172660_960_720.jpg

Koska en jaksanut kaivella omia kuvakansioitani, jossa etenkin Meksikon kuvissa näkyy lähinnä tequilashotteja ja kuvia varpaista hiekassa, kaikki kuvat on haettu Pixabaysta.