EPÄSUOSITTU MIELIPIDE NUMERO 2

Kirjoitettuani edellisen kerran eettisestä matkailusta, vielä hyvin ympäripyöreästi, jäin miettimään miten näitä ajatuksiani jatkojalostaisin. YMGE-seminaari oli mehukas ja sen jäljiltä on julkaistu muissa blogeissa monia artikkeleita, sekä myös Reilun matkailun yhdistyksen omia postauksia (täällä ja täällä). Maaliskuussa luvassa on ihan virallisen ohjeistuksen julkaiseminen ja sen yhteydessä myös seminaari, jota suosittelen lämpimästi kaikille kynnellekykeneville ja aiheesta kiinnostuneille. Odotan innolla ohjeistusta, ja aion vielä palata aiheeseen toivottavasti hyvien vinkkien kera – ne antaa varmasti joku, jolla on äänekkäiden mielipiteiden lisäksi myös vähän enemmän tietoa erityisesti siitä, miten esimerkiksi arvioida matkakohteita, palveluntarjoajia tai omaa toimintaa toisessa kulttuurissa.

Kun aihetta on käsitelty eri foorumeilla, etenkin matkabloggaajien ja ulkosuomalaisten keskusteluryhmissä, on esiin noussut monta erilaista näkökulmaa siihen, paljonko vastuuta on ylipäänsä oikein sälyttää matkailijoiden niskaan. Ei ole turistin vika jos maassa sorretaan naisia – ehkä näyttämällä eurooppalaista esimerkkiä tasa-arvo joskus rantautuu sinnekin? Ja epäeettiset ohjelmanumerot ovat jollekin elanto, ja toisaalta mikään maa ei ole täydellinen. Kaikki tämä on ihan totta. Mutta kuten viimeksikin sanoin, olen sitä mieltä, että jos meillä on varaa matkustaa, meillä on myös varaa valita paremmin.

Mutta olen itsekin väsynyt miettimään jokaista elämänvalintaa hiilijalanjäljen tai universaalin oikeudenmukaisuuden kautta. Olen todella kyllästynyt siihen, että kuluttajille jätetään vastuu boikotoida, selvittää, suosia ja äänekkäästi puuttua epäkohtiin, ja siinä sivussa yritykset ja jopa valtiot harrastavat viherpesua. On raskasta kiertää kaupassa hyllyjä ja yrittää päättää päivän ruoka sillä perusteella, että sitä ei ole tuotu liian kaukaa muttei tuotettu liian lähelläkään jos se on vaatinut taas sähköä, tai kalatiskillä käydä läpi merkintöjä ja sitten vielä miettiä mistä lempi-irtokarkkien liivate on peräisin. Ja sen lisäksi, että pelkästään oikein valitseminen on  väsyttävää, se on toisinaan hyvin vaikeaa luonteelleni. Esimerkiksi tiedän tasan tarkkaan pikamuodin kaikki kauheudet tuotantoketjusta kulutusyhteiskunnan kiihdyttämiseen. Ja silti, silti ostin tässäkin kuussa Hennesiltä neuleen. Kun se oli sen hintainen, ja ihanan pehmeä, ja se jotenkin puhutteli minua. Oletteko muuten nähneet sen Instagram-tilin, jossa pohjoimaisia vaikuttajia häpeilemättömästi vaaditaan tilille lennoistaan ja lentomatkustamisen glorifioinnista? En vieläkään osaa päättää, mitä mieltä siitä olen.

Olisin toivonut, että joku olisi tehnyt tämän shoppailun mahdottomaksi. Että tuomitsevat kansanjoukot olisivat heitelleet mädillä tomaateilla kun menen kauppaan. Että vaatteella olisi sellainen haittavero, joka tekisi moisen heräteostoksen mahdottomaksi. Että tupakka-askin tapaan hintalapun toisella puolella olisi kuva siitä uupuneesta teinistä, joka senkin neuleen oli kasannut. Joten myös matkailun suhteen toivoisin, että joku muu alkaisi tehdä niitä oikeita ratkaisuja, koska me tavalliset ihmiset emme siihen vain pysty. Monelle tuttavalleni, jotka ovat tiedostavia kuluttajia ja ympäristönsuojelijoita, on aivan äärimmäisen vaikea luopua lomamatkoista. Minullekin. Puhumattakaan sitten niistä, jotka toistelevat sitä ”suomalaiset ovat vain silakan pieru valtameressä, entäs kiinalaiset ja intialaiset!” mantraa. Meitä pitäisi rangaista huonoista valinnoista, matkakuumeesta ja siitä, että olemme ihmisiä.

Eettisyyden suhteen rajanveto ei ole niin helppo. Lentomatkailua voisi verottaa roimasti enemmän, kenenkään ei tarvitse lentää viikonlopuksi satasella Dubliniin ja takaisin. Myös työmatkailua tulisi kyseenalaistaa enemmän, väittäisin, että maailma olisi muutenkin parempi paikka jos asiat hoidettaisiin Skype-palavereissa ilman turhaa juupaamista (ja kyllä, tiedän että on töitä joissa fyysinen siirtyminen paikasta a paikkaan b on välttämätöntä). Mutta en ole vielä aivan keksinyt, kuinka vastuuta matkailun eettisyydestä saisi siirrettyä sille ylemmälle tasolle. Tällä kertaa ainakin tavalliset reissaajat, ja juuri se nuorempi sukupolvi, lienevät pioneerejä. Eettisyyden pitäisi nousta matkatoimistoissa esiin niin kohdevalinnoissa kuin siinä, kenen kanssa yhteistyötä tehdään. Tuetaanko ketjuja vai pieniä paikallisia toimijoita. Viedäänkö turistit eläintarhaan, tehdäänkö slummikierroksia – näitä ainakin oli matkallamme Etelä-Afrikassa tarjolla suomalaisen matkanjärjestäjän toimesta. Ja toivon mukaan jos Ulkoministeriön matkustustiedotteissa ei puhuta pelkästään turvallisuudesta ja mahdollisista riskeistä turistin kannalta vaan myös annettaisiin yleiskuvaus siitä, millainen maa on asukkailleen ja miten siellä käymällä voi vaikuttaa paikallisten arkeen.

EETTISTÄ MATKAILUA EDISTÄMÄSSÄ

Vietin viime lauantain Reilun Matkailun yhdistyksen järjestämässä työpajassa, jossa pohdittiin teemaa Yhdenvertaisempaa matkailua globaaliin etelään. Tämä matkabloggaajille ja muille viestijöille sekä matkailualan ammattilaisille suunnattu kuusituntinen tilaisuus oli mulle vahvasti sydäntä lähellä: olen opiskellut kehitysmaatutkimusta pitkänä sivuaineena yliopistolla, ja yrittänyt aina lähestyä uusia kulttuureja ja maita myös siitä antropologisesta näkökulmasta. Enkä nyt yritä tässä kiillottaa kruunuani, sillä vaikka pyrinkin olemaan tiedostava matkailija, ovat reissut yhä täynnä kompromisseja. Tässä postauksessa pyrin enemmän avaamaan sitä, mikä on saanut mut kiinnostumaan erityisesti eettisyydestä, niin matkakohteiden kuin oikeastaan kaikkien elämänvalintojen osalta.

Näyttökuva 2019-02-02 kello 14.08.24.png

Ne, jotka on blogia pidempään lukeneet, arvaavat varmaan että aloitan tämän sillä ”kun olin vaihto-oppilaana”-fraasilla. Mutta kun siellä ensimmäisen kerran vietin pidemmän aikaa vieraassa kulttuurissa ja pääsin tutustumaan uuteen maahan muutenkin kuin turistina! Dominikaaninen tasavalta on pitkälti turismilla elävä maa, joten matkailu ja sen monet puolet tulivat hyvin tutuiksi vuoden aikana. Me vaihtarit vietimme paljon aikaa myös rantakohteissa, ja näimme varsin läheltä sanky panky-ilmiön. Sankypankyt ovat siis dominikaanien rantapoikia, jotka kävivät varsin avointa vaihtokauppaa rahaa, lentolippuja tai ylläpitoa vastaan, tarjoten omaa seuraansa uima-altaalle, sänkyyn tai, kuten he eniten toivoivat, uuteen kotimaahan asti. Me vaihtarit olimme paitsi niin pienellä budjetilla liikkeellä, että alaikäisiä, joten samanlaista valtasuhdetta ei ollut vaan enemmänkin tutustuimme ja ystävystyimme samoissa rantakohteissa hengailevien sankypankyjen kanssa. Sankypankyt nauroivat varakkaiden turistien tyhmyydelle ja epätoivolle, ja me nauroimme mukana. En oikein tiedä vieläkään mitä ilmiöstä pitäisi tarkalleen ajatella: koska kyseessä olivat miespuoliset ”seksityöläiset”, heillä ei ollut samanlaista pelkoa ihmiskaupasta, väkivallasta tai riistosta kuin monien maiden naispuolisilla prostituoiduilla. Vaikutti siltä, että pelkkien palvelusten sijaan sankypankyilta haluttiin enemmän hellyyttä ja huomiota, ja varmasti on tilanteita joissa ei ollut selvää kuka hyväksikäytti ja ketä. Mutta ei se silti oikealta tuntunut.

Myöhemmillä matkoilla on vastaan tullut usein tilanteita, joissa on joutunut pohtimaan omaa rooliaan paikallisten keskuudessa ja sitä, miten toimia mahdollisimman tasa-arvoisesti, samalla paikallisia yhteisöjä tukien. Yksi klassisista ongelmista liittyy valokuvaamiseen: rakastan kuvata ihmisiä omassa elinympäristössään ja arjessa, mutta usein se rikkoo yksityisyyden rajoja. Pelkkä luvan pyytäminen ei välttämättä riitä, sillä monissa maailman kolkissa sosiaalisen median konsepti on vieras eikä välttämättä ole itsestäänselvää, millaiselle yleisölle kuva lopulta leviää, enhän tiedä sitä tarkkaan itsekään. Erityisesti olen tahtonut kuvata lapsia, juuri lapsien ”lähestyttävyyden” takia: oltiin missä päin maailmaa tahansa, lapset ovat aina samanlaisia. Espanjasta olen jakanut runsaasti kuvia feriasta ja erilaisista esityksistä, koska näissä kuvaaminen on hyväksytty osaksi esitystä, mutta tuntuuko paikallisista samalta kun minä kuvaan heitä toreilla tai puistossa kuin joku kuvaisi minua Lidlin kassajonossa? En todellakaan ilahtuisi siitä, että kuva päätyisi nettiin jollain ”Tässä tämä itähelsinkiläinen nainen hoitaa päivittäisiä ruokaostoksia – eikö ole uskomatonta että jotkut elävät näin?” kuvauksella…

Näyttökuva 2019-02-02 kello 14.08.42.png

Tämän postauksen kuvat ovat Karibialta työmatkalta, kun sain vähän päälle kaksikymppisenä kunnian vetää kehitysyhteistyörahoilla osittain tehdyn talkoomatkan. Pääsimme mm. tutustumaan Reilun Kaupan banaaniviljelmään, josta oli reiluus kaukana. Kävimme myös sairaaloissa, orpokodissa ja tarkoituksella juuri siellä köyhimmillä alueilla, nimenomaan pällistelemässä ”kuinka jotkut elävät näin joka päivä”. Mietin kovasti tuolloin sitä, minkälaisen kuvan maasta saivat ne ryhmän suomalaiset, joille muutaman viikon matka jäi ainoaksi kosketukseksi all inclusive-hotellien ulkopuoliseen, autenttiseen paikalliselämään. Nimittäin me näimme sen ääripään, johon kuuluivat kliseiset savimajat ja puolialastomat, laihat lapset, mutta emme yhteiskunnan toista ääripäätä, joka asui linnoissaan korkein aidoin vartioidulla alueella. Voluntourismia olen jo sivunnut aiemmin, ja nyt työpajassa yritettiin löytää jokin näkemys esimerkiksi ”ghettotourismiin”, kuten Etelä-Afrikassa tapahtuviin township-kierroksiin, jossa turistit viedään köyhimmille asuinalueille tutustumaan ihmisten koteihin ja slummeihin.

Se, mikä aiheesta tekee erityisen monimutkaisen – niin, että joudun itsekin jaarittelemaan siitä ainakin parin pitkän postauksen verran – on ne kaikki harmaan sävyt, jotka matkailuun liittyvät. Se tuo toimeentuloa, mahdollisuuksia, parhaimmillaan kannustaa kehittymään ”oikeaan suuntaan” (jos puhutaan vaikka ihmisoikeuksista, tasa-arvosta tai eläinten kohtelusta) ja kannustaa myös kehittämään infraa. Toisaalta se saattaa käydä kaupunkien ja kylien kohtaloksi, viedä pienyrittäjiltä leivän suurien ketjujen tullessa markkinoille, kuormittaa jäte- ja vesihuoltoa siihen pisteeseen asti, että turistien pitkät suihkut aiheuttavat konkreettista kuivuutta. Ja sitten vielä ne räikeimmät ilmiöt, kuten seksityöläisyys, ihmiskauppa ja orjuus, tai esimerkiksi villieläinten laiton metsästys, vangitseminen ja kaikki muu. Ei ihme että aihe tuntuu välillä niin ylivoimaiselta, että tekisi mieli matkustaa vain Ruotsiin.

Näyttökuva 2019-02-02 kello 14.09.08.png

Nyt kun ympäristökysymykset ovat nousseet keskipisteeseen matkailusta puhuttaessa, toivon, että samaan hengenvetoon voidaan myös miettiä matkailun eettisiä vaikutuksia. Jos meillä on varaa matkustaa, meillä on varaa tehdä myös eettisiä valintoja. On selvä, että jokainen tekee arviot omien periaatteidensa pohjalta, mutta omia valintoja on hyvä tarkastella ja etsiä monipuolista informaatiota matkakohteista, vaikka se tuntuisi vaivalloiselta, jopa oman lomakokemuksen pilaamiselta.

HYVIÄ TAPOJA LOMAILLA ESPANJASSA

Voluntourism, eli vapaaehtoisturismi, on itselleni aika ristiriitainen aihe. On mahtavaa, että ihmiset haluavat auttaa, tietenkin. Mutta siihen liittyy paljon ongelmia, etenkin jos auttamisen kohteena ovat toiset ihmiset. Hyväntekeväisyyttä voi harjoittaa monista eri motiiveista, mutta kun lähdetään ulkomaille ”apua tarvitsevien” keskuuteen niin siinä on riski ruokkia monia paikallisille haitallisia ilmiöitä ja nakertaa samalla pohjaa pitkäjänteiseltä avustustyöltä, sen lisäksi siihen liittyy eräänlaista ”köyhyyspornoa” ja myös paljon muita sosiaalisesti arveluttavia aspekteja. Tämän takia itse en lähtisi vapaaehtoisena ”työlomalle” toisten ihmisten keskuuteen. Sen sijaan eläimiin ja ympäristöön liittyvä eettinen lomailu on ehkä hieman yksinkertaisempaa, vaikka toki voi kysyä kuinka ekologista on lentää toiselle puolelle maailmaa vahtimaan kilpikonnanmunia ja maksaa siitä (kun taas maksamalla saman verran rannalle palkkaisi paikallisen vuodeksi vahtimaan kuoriutuvia kilpikonnia ja säästäisi lennon päästöt, mutta…). Jos kuitenkin satutte tulemaan Espanjaan päin, täällä on monia kivoja tapoja auttaa ja osallistua; saada hyvää mieltä ja vaikuttaa!

GALGOS DEL SOL – VAPAAEHTOISENA KOIRATARHALLA

Arvasitteko, että aloitan rescuekoirilla? Galgos del Solin juuri galgojen ja podencojen pelastamiseen keskittyvä koiratarha sijaitsee Murcian läheisyydessä. En ole siis siellä itse koskaan käynyt, vaan seurannut heidän ihanaa (ja toisinaan hyvin surullista) Facebook-sivuaan jo pitkään. Galgos del Sol on kansainvälisestikin suosittu vapaaehtoistyön kohde, ja paikat varataankin jo hyvissä ajoin. Osallistuminen viikon mittaiseen vapaaehtoistyöhön maksaa n.250 euroa sisältäen majoituksen ja yhden päivittäisen aterian, mutta ei matkoja. Työskentely on sitä, mitä koiratarhalla vapaaehtoiset yleensä tekevät: siivoamista, rapsuttelua, eläinten hoitoa ja joskus esimerkiksi some-materiaalin tuottamista.

Koiratarhoilla voi käydä myös ihan tavallisen loman puitteissa, joskin visiitti koiratarhalle on todennäköisesti enemmän masentava kuin piristävä ohjelmanumero. Niille voi viedä mukanaan myös lahjoja; tervetulleita ovat niin kaulapannat ja remmit kuin lelutkin. Lääkkeet, ruoka ja muut tarvikkeet kannattaa hankkia vasta paikan päällä, koska Espanjassa nämä ovat huomattavasti halvempia ja monilla tarhoilla on tietty markettimerkki, jota koirat syövät (mitä vähemmän koiratarhalla on sekaisin meneviä vatsoja, sitä parempi). Usein koiria pääsee ulkoiluttamaan ja rapsuttelemaan – toiveena tietenkin on, että veisitte yhden mukananne. Annan mielelläni vinkkejä Aurinkorannikon koiratarhoista. Ja tietenkin suosittelen oman kokemukseni perusteella toimimaan lentokummina: se on erittäin helppo ja vaivaton tapa auttaa yhtä eläintä pääsemään uuden elämän alkuun, ja yhtä perhettä saamaan uusi perheenjäsen. Olen kirjoitellut adoptoinnista enemmän täällä, ja lentokummius vaikuttaa normaaliin lentämiseen lähinnä niin, ettet voi tehdä online-check inniä vaan joudut kulkemaan kentällä tiskin kautta, ja saapuessa kuljettamaan koiran matkatavarahihnalta terminaaliin. Pieni vaiva, suuri ilo!

EL REFUGIO DEL BURRITO – IHANIA AASEJA AURINKORANNIKOLLA

Aasin osa ei ole Espanjassa(kaan) hääppöinen. El Refugio del Burrito on n. 40 minuutin ajomatkan päässä Málagasta sijaitseva aasien turvakoti, jonne myös yleisöllä on mahdollista mennä käymään. Me emme ole vielä päässeet, mutta tarkoitus olisi jonain lauantaina osallistua 12 euroa maksavaan ”aasien aamupäivään”, jolloin näitä ihania suurikorvaisia kavioeläimiä pääsee rapsuttelemaan sydämensä kyllyydestä. Myös heillä on oma vapaaehtoisohjelma, mikäli yksi päivä aasien parissa ei riitä. Paikan päälle voi mennä käymään myös muuten vain muutaman euron pääsymaksua vastaan. Jos et pääse käymään, voi netin kautta myös ”adoptoida” pelastetun aasin tai tilata aasikrääsää, jolla tuetaan keskuksen toimintaa.

MONKEY TALK – OIKEA TAPA KOHDATA APINAT

Gibraltarin apinat ovat ehdottomasti suosikkiotuksiani maailmassa. Niillä on – syystäkin – maine melkoisina pahantekijöinä ja se on ihan totta: ne kyllä varastavat, purevat ja pelottelevatkin mielellään turisteja. En voi syyttää niitä, sillä tuhannet turistit ja apinoiden luonnollisia elintapoja mielellään häiritsevät turistioppaat pistävät pään sekaisin näiltä pohjimmiltaan oikein sympaattisilta eläimiltä. Gibraltarilla onkin mahdollista päästä tutustumaan näihin magotteihin myös niiden lajityypillistä käyttäytymistä kunnioittaen. Kyseessä on yhden miehen yritys, joka vie hyvin pieniä ryhmiä perinteisten turistivirtojen ulkopuolelle seuraamaan Gibraltarin vuoren berberiapinoiden elämää, samalla kertoen niiden todellisesta luonteesta sekä elämästä vuorella. En ole itse käynyt kierroksella mutta ollut sitäkin enemmän yhteydessä kierroksia järjestävän Brianin kanssa, joka on yhtä lailla turhautunut siihen kuinka ainutlaatuinen apinayhteisö kärsii matkailun ja erityisesti vastuuttomien paikallisoppaiden takia. Hinta on noin 100 euroa, riippuen hieman ajankohdasta ja ryhmän koosta, ja näin pääset parin tunnin ajan leikkimään oman elämäsi David Attenboroughia.

Muitakin kohteita taatusti on, ja saa myös täällä kommenttiosiossa vinkata. Itselläni on haave lähteä ystävän kanssa joskus tulevaisuudessa Borneoon, jossa metsähakkuiden alta pelastetuille orangeille on useampi turvakoti. En ole kuitenkaan vielä a.) säästänyt matkan vaatimia tuhansia euroja ja b.) tutustunut aiheeseen ja organisaatioihin tarpeeksi tehdäkseni päätöksen sen eettisyydestä, joten toistaiseksi harrastan hyväntekeväisyyttä lähinnä lahjoittamalla rahaa, erityisesti juuri näille koiratarhoille joissa itse käyn. Koska se on yleensä tehokkain tapa auttaa.

RASISMIA RIITTÄÄ

Kyllä, tämä aloitus kuulostaa taas siltä American Pie-leffojen ”One time at the band camp…” jutulta, mutta aloitan silläkin uhalla postauksen taas näin: Kun 15-vuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi, en ollut kohdannut rasismia elämässäni juuri ollenkaan. Tarkoitan siis, että meillä ei esimerkiksi etelähelsinkiläisellä yläasteella ollut juuri rodullistettuja ja kotikulmilla asui melko homogeenisen valkoista väestöä. Siitäkin huolimatta, että halusin pitää itseäni valveutuneena ja kuuntelin Wu-Tang Clania ja mulla oli rastatkin välillä (tämä oli 2000-luvun alku jolloin myös intiaanipäähineet naamiaisasuina olivat OK) en ollut koskaan nähnyt rasismia ”livenä”. Se oli kamala ilmiö, jota oli helppo vastustaa, koska se ei millään tasolla koskenut minua.

Sitten saavuin Dominikaaniseen tasavaltaan, jossa minun silmiini ihmiset olivat aika tummia, sellaisia, joita olisi kyllä jossain Pieksämäen ABC:llä katseltu vähän kulmien alta ja ihmetelty. Kävi kuitenkin ilmi että nämä dominikaanit, latinot, joiden sukujuuret ulottuivat niin paikalliseen alkuperäiskansaan taínoihin, espanjalaisiin siirtomaavalloittajiin, Afrikasta tuotuihin orjiin sekä arabeihin, jotka tulivat käymään kauppaa Hispaniolan saarella, pitivät itseään hyvin valkoisina. Ja useat heistä inhosivat, halveksuivat ja suorastaan sortivat saman saaren jakavia haitilaisia, jotka pyrkivät usein laittomasti maahan paremman elämän perässä. Meidänkin perheen kahdesta kotiapulaisesta toinen oli haitilaista syntyperää, ja vaikka oma host-perheeni olikin avarakatseinen ja suvaitsevainen, myös heiltä kuulin usein haitilaisvastaisia kommentteja.

Mitä olen ymmärtänyt, ei 17 vuodessa suhtautuminen haitilaisiin ole juuri muuttunut paremmaksi Dominikaanisessa tasavallassa. Miten se muuttuisikaan, tuntuu, että maailmassa ollaan yhä vain vihamielisempiä. Suomessa ahdisti pitkään se ilmapiiri, missä koko ajan keskusteluntaso tuntui laskevan ja ennen kaikkea ihmisten kohtaaminen yksilöinä ja keskinäinen kunnioitus katoavan. Espanjassa olen ollut siinä mielessä paljon onnellisempi: täällä tuntuu, että vaikka yleinen asenne jotain ilmiötä tai jopa ihmisryhmää kohtaan olisi nihkeä, niin yksilöt kohdataan yleensä rauhallisesti ja empaattisesti. Toki minä todistan vain pieniä hetkiä, murto-osasia Afrikasta saapuneiden siirtolaisten arkea, enkä tiedä millaista kohtelua he todellisuudessa saavat. Olen kuitenkin ollut aina helpottunut, kun lapset selkään sidottuina kahviloissa kiertelevät afrikkailaiset naiset saavat ystävällisiä katseita ja kauniin ”ei kiitoksen” eivätkä paljon tylympää vastaanottoa, jota olen Suomessa nähnyt kaupan kassalla, julkisissa liikennevälineissä ja uimahallissa.

Mutta nyt rasismi on alkanut näkyä enemmän myös espanjalaisessa arjessani. Kaupunkimme laitamilla on toiminut maakunnan työntekijöille tarkoitettu ”lomakoti”, hotellin tapainen laitos uima-altaineen joka on tarjonnut lomailumahdollisuuden La Líneassa ja tuonut ehkä hieman tulojakin kaupunkiin. Nyt se on muutettu alaikäisten vastaanottokeskukseksi, ilmeisesti irtisanoen lomakodin omat työntekijät. Ihmiset ovat kiukkuisia – odotetaan häiriöitä, ollaan pahoillaan työntekijöiden puolesta sekä pettyneitä siihen, että vähäisistäkin turistivirroista joudutaan luopumaan. Koska asiasta ei ole virallisesti tiedotettu kovin hyvin, on tämä ollut loistavaa maaperää muukalaisvihalle. Ylipäänsä lähdekritiikkä harrastetaan täällä yhtä vähän kuin Suomessakin: Facebookissa kiersi kuva roska-astiasta, jonka päälle oli kannettu avaamattomia keksipaketteja ja purkkiruokaa. Kuvateksti oli raivokas: Musulmaaneille ei mikään kelpaa, espanjalaiset näkevät nälkää, he heittävät ruoat pois kun ei kelpaa vaikka ilmaiseksi annetaan. Missään ei ollut mitään todisteita siitä, kuka ruoat oli laittanut roskiin, mitä ruokia ne ylipäänsä olivat ja missä kuva oli edes otettu. Kuvan luotettavuus oli samaa tasoa kuin se, että postaisin itsestäni kuvan kahvikuppi kädessä ja huokailisin, miten tässä juon kahvia Donald Trumpin kanssa – hän nyt ei vain näy kuvassa mutta kyllä siinä varmasti on.

Olen myös saanut kuulla itse olevani ”se hyvä maahanmuuttaja”. Kun kokoonnumme takapihallemme joka ilta koirien kanssa ja päästämme, vastoin kaikkia sääntöjä ja hyviä tapoja, tusinan verran koiria sekoilemaan vapaasti, ovat nämä hyvänpäiväntutut usein päivitelleet loppumatonta pakolaisvirtaa ja sitä, kuinka toki Espanjaan saisi tulla – ”kunhan olisivat niin kuin Tassun omistaja! Puhuisivat espanjaa ja kunnioittaisivat maan tapoja!”. Mietin, että hyvä kun eivät näe miten paljon pilkkaan koululaitoksen kommunikaatiojärjestelmiä ja arvostelen härkätaisteluja ja muita erityisesti eläintenpitoon liittyviä perinteitä. Syön totta kai churroni, rakastan erityisesti espanjalaisia tansseja ja osaan huokailla espanjaksi sitä että on liian kuuma tai kylmä, mutta aika suomalainen olen muuten. Vaikka ihmisten ajaminen kumiveneillä Gibraltarinsalmen yli ei ole kestävä ratkaisu, niin ymmärrän sen yhä. Ymmärrän myös sen, miksi lähtijät, ja tulijat, ovat yleensä nuoria miehiä. Jos et jo seuraa Facebookissa Humans of New York-sivua, suosittelen nyt menemään heti ja lukemaan läpi viime viikkoina julkaistun sarjan Ruandasta, jossa palataan vain parikymmentä vuotta taaksepäin kamalaan kansanmurhaan. Jossa ensimmäiset uhrit olivat ne nuoret miehet.

Rasismi siis lisääntyy samaa tahtia kuin laittomasti maahan tulleet ihmiset. Ongelma on Espanjassa aivan eri kokoluokkaa kuin Suomessa, mutta toisaalta esimerkiksi Afrikasta saapuvat tulijat eivät juuri tänne Etelä-Espanjaan jää vaan lähtevät Madridiin, Ranskaan, ehkä he tulevat Suomeenkin. Siinä missä Suomessa on helppo osallistua mielenosoituksiin ja puuttua rasistiseen puheeseen, täällä olen jäänyt paljon enemmän sanattomaksi. Itsekin maahanmuuttajana koen vaikeaksi kertoa mielipiteitäni siitä, miten teidän tulisi nyt tämä pienimuotoinen pakolaiskriisi hoitaa. Eihän mulla ole ratkaisua, eikä mitään muuta kuin toive siitä, että suhtautuisitte hieman suopeammin siihen, että tänne tulee muitakin ulkomaalaisia kuin brittituristeja ja suomalaiseläkeläisiä. Mutta mitäpä minä olen siihen sanomaan?