KIRPPUTORI CÁDIZISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En pidä kirpputoreista. Ahneena muijana käyn kyllä niillä myymässä (joskin viimeisen myyntikerta pari kesää sitten tuotti tappiota, joten kovin innoissani en siitäkään lajista enää ole) mutta olen todella huono ostamaan kirppikseltä. Tai käytettynä. Nyt olen yrittänyt tsempata, sekä niukan budjetin että ympäristöahdistuksen vuoksi, ja muuton yhteydessä haalinut kotiin muiden hylkäämiä huonekaluja ja lapsille muiden vanhoja luistimia. Oikeasti siis kirpputoreja pitäisi ylistää, vaikka sielläkin myydään paljon kaikkea turhaa ja tarpeetonta. Mutta ottaen huomioon että omistan varmaan noin 40 mekkoa, joita ei voi Suomen sääolosuhteissa edes käyttää, mitäpä minä olen sanomaan muiden hankintoja tarpeettomiksi tai turhiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävin pari viikkoa sitten (joka tällä hetkellä tuntuu ikuisuudelta) Cádizissa. Eksyin siellä ensin kauppahallille, ja siitä sattuman kautta kauppahallin kupeeseen sunnuntai aamupäivän kirpputorille. Ja tämä oli kyllä aika kiehtova kokemus. Eteläisen Espanjan köyhyys konkretisoitui siellä hyvin: totta kai kirpputoreja on kaikkialla maailmassa, ja monelle hipsterille ne ovatkin tiedostavan kuluttamisen alttari, mutta tämä kokemus oli silti sellainen, josta päällimmäiseksi jäi hämmennys. Olen aiemminkin puhunut siitä, että meidän ”kotikulmillamme” Andalusian eteläkärjessä aika on tietyllä tapaa hieman pysähtynyt – vaatteiden suhteen ei olla kovin trendikkäitä vaan varsempi vanhempi väki luottaa leikkauksiin jotka ovat Francon ajoilta, toisaalta voidaan toki puhua ajattomuudesta. Sama päti tämän kirpputorin valikoimaan.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Osa tavarasta oli tietenkin tyylikästä vintagea, etenkin marokkolaiset astiastot ja vanhat korut. Itseäni kiehtoivat espanjalaiset 60-luvun eroottiset lehdet, joiden kuvat olivat nopealla vilkaisulla kuin taidekuvia – puhtaasti siis esteettinen juttu, vaikka lehtien kunnosta päätellen niitä oli luettu muidenkin kuin taide-elämysten takia. Mutta sitten pöytätolkulla sellaista tavaraa, jota ei Suomessa koskaan  myytäisi missään kirpputorilla. Sellaista, joka ehkä pääsisi Paskoihin Kirppislöytöihin, mutta koomisuuden sijaan se tuntui hieman surulliselta. Käyttötavaroita, jotka olivat luultavasti vanhempia kuin minä. Lankapuhelimia, muutaman sukupolven läpikäyneitä leluja 90-luvulta, kenkiä, joissa pohja oli puhki. Ei ehkä edes niiden myyminen, mutta ostiko joku niitä? Kävikö kauppa oikeasti vai oliko se vain sunnuntainen tapa sosialisoida, kokoontua kiertelemään pöytiä kertakäyttömukista joudun kaljan kanssa?

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kiehtova tämä kirpputori jokatapauksessa oli. Olen ennenkin eksynyt tällaiselle sunnuntaiselle kirpputorille Espanjassa, ja se on aina jotenkin erilainen kokemus vaikka suomalaisiin kirpputoreihin verrattuna. Andalusia on tilastollisestikin Espanjan köyhintä aluetta, eikä kierrätys ole mikään synonyymi alhaiselle elintasolle, mutta väistämättä mietin että onko jollekin lapselle se tukkansa taaperoparturille menettänyt, punaisella tussilla piirrelty nukke jonain päivänä uusi? En siis ostanut mitään, edes niitä eroottisia lehtiä, mutta mietin kyllä että moni varsinkin 1960-70-lukujen tavaroista diggaileva olisi saattanut mennä aika sekaisin. Myös ne, jotka mahdollisesti ovat etsineet faksilaitteita viime aikoina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

SELF-HELPPIÄ ENSI VUOTEEN

Mä en ole mikään vuodenvaihteen maagiseen voimaan uskova elämäntapauudistuja, mutta juuri nyt on tuntunut siltä että joulu-tammikuun vaihteesta tulee vedenjakaja. Yleensä tykkään, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus ja puhkunut uutta energiaa enemmän syksyisin – olen ihminen, joka vielä kolmekymppisenä elää enemmän kouluvuoden kuin kalenterivuoden mukaan. Taakse jää nimittäin vauhdikas vuosi, johon on mahtunut muutoksia ja mullistuksia pienen elämän verran ja otan innolla vastaan vuoden 2018, jonka toivon olevan rauhallisempi, lempeämpi ja tälleen nössösti sanoen myös vähän helpompi.

Tuntuu, että sen jälkeen kun täytin kolmekymmentä alkoi koko ajatus omasta itsestä kirkastua paremmin. Yhtäkkiä ymmärrän itseäni paremmin, haluan olla parempi tyyppi ja myös omat arvot selkiytyvät, vaikka ydin on toki entisellään. Ensi vuodelle on jo ihan selkeitä tavoitteita ja mielikuvia siitä, millainen ihminen, äiti, kumppani ja ystävä ja vaikka kylänmies tahdon olla. Tietenkin jos nyt omiin arkikokemuksiin on uskominen, nämä jäävät usein sille ajatuksen tasolle ja vuoden 2018 lopussa olen yhä sama väsynyt, lapsille turhasta tiuskiva muija, joka kaikesta huolimatta iltaisin selasi Instagramia kun olisi pitänyt antaa puolisolle selkähieronta ja joka kuitenkin pyöritteli silmiään muiden tekemisille vaikkei ne mulle yhtään kuuluisi.

MUTTA! Aina kannattaa yrittää! Ei se ota jos ei annakaan! Nyt päätin, että kaikki apu pieniin elämänmuutoksiin otetaan vastaan ja tällä kertaa se tapahtuu kirjallisessa muodossa. Olisi edes pakko lukea, se kun on taas jäänyt siitäkin huolimatta että kyseessä on yli 20 vuotta kestänyt rakas harrastus. Osa näistä kirjoista on vähän höpsismiä, olkoot se sitten vastapainoksi kaikelle tieteelliselle kirjallisuudelle, mitä viimeisen vuoden aikana tuli tahkottua läpi yliopistolla. Toisaalta Adlibrikseltä tilatussa joulupaketissa tuli ihan tieteellistäkin tietoa hyvinvoinnista, kun meidän Mullin Mallin Molli-lastenkirjan tilalla tuli terveystiedon oppikirja Terve 1

I am here now on mindfulness projekti ihmiselle, joka ei kauheasti perusta mindfulnessista. Mutta koska olen myös ihminen, joka vilkuilee puhelinta noin kuusitoista kertaa minuutissa, jolla on tietokoneella auki kolme ikkunaa ja jokaisessa 12 välilehteä (voi kyllä, voitte arvata mitä se tekee koneen tehoille…) ja joka öisin tekee unissaan arkisia askareita, ei tällainen ”a creative mindfulness guide and journal” kuvauksella varustettu aikuisten askartelukirja voi tehdä mulle ainakaan pahaa! Luvassa on ainakin NOT TO DO-listan täyttämistä, kiitollisuuskelloa ja parhaan kahvin ja kahvinkeittäjän etsintää.

Jooga- (ja Instagram-)guru Rachel Brathenin Yoga Girl-kirjan ostin jo ennen muuttoa, mutta niin se on vaan odottanut muuttolaatikossa lukuvuoroaan. Koska kukapa ei haluaisi asua paratiisisaarella, syödä pelkkää tuoretta ananasta (no okei, se ei kuulosta terveelliseltä) ja poseerata jooga-asanoissa miljoonille Instagram-seuraajille. Yksi ensi vuoden isoimpia tavoitteita on paluu joogamatolle, odotan tältä teokselta inspiraatiota erityisesti siihen. Do no harm, but take no shit on yksi Rachelin elämänohjeista ja uskon, että tällaisia viisauksia on varmasti lisää kirjassa.

Hyvän mielen vuosi-tehtäväkirja on vilahdellut aika monella seuraamallani Instagram-tilillä ja varmaan siksi tulin aivopestyksi. Pakko hankkia! Ja nyt se mulle tuli: Maaret Tukiaisen kokoama aikuisille sopiva kirja täynnä tehtäviä, joiden avulla tarkastella omaa elämää ja siivota pään sisältä. Tässä kohtaa ehkä hieman hörhömittari värisee, kun läksynä on listata kokemuksia, joita ei voi järjellä selittää. Ja sitten taas vuoden jokaiselle viikolle jaettujen osioiden loppupuolelle osuva palautteen pyytäminen pelottaa: kritisoin itseäni usein, mutta olen kyllä aivan umpisurkea ottamaan vastaan palautetta muilta. Ehkä sitten tuolloin viikolla 33 olen jo henkisesti valmis kuulemaan muiltakin ne asiat, jotka varmasti alitajuisesti jo tiedän?

Viimeisenä ostoksena on vastuullista elämää edesauttava Karita Sainion Hyvin eletty. Kirja on kaunis ja sinällään kiehtova, mutta nyt pikaisella selauksella tuntuu, ettei ehkä tarjoa mitään mitä en olisi jo blogeista tai lehdistä bongannut. Eikä sinällään ihme, kirjassa elämäntyylistään kertovat monet itselleni vähintäänkin sosiaalisen median kautta tutut tyypit. Eli olen ehkä noin kymmenen vuotta liian vanha tälle opukselle, jossa kerrotaan sellaisia asioita kuten ”laadukas neule voi kestää loppuelämän”. Mutta annan tälle mahdollisuuden! Luultavasti tästä tulee kivaa lukemista esim. kahviloihin tai ravintolaan lehtien puutteessa.

Onko teillä jotain suosikkeja self helpin saralla? Vai meneekö ihan yliluonnolliseksi? Katsotaan sitten vuoden päästä, kuinka valaistunut olo näistä tuli!

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

RAKKAUDESTA LEHTIIN

Minä rakastan paperia.

Minulla on muutama laatikko täynnä tyhjiä muistikirjoja ja vihkoja. En vaan voi jättää kauniita kansia kauppaan. Otan käyttöön uuden kalenterin kaksi kertaa vuodessa. Matkoilla tuhlaan yleensä eniten postikortteihin, joita on varastossa pieni säkillinen. Sitä kutsutaan nimellä The Stash ja sieltä löytyy kortti tilaisuuteen kuin tilaisuuteen. Monet niistä ovat mielestäni niin hienoja, etten malta lähettää niitä kenellekään. Kirjoihinkin suhde on ollut erittäin intohimoinen, mitä nyt hieman väljähtänyt viime aikoina. Uskon kuitenkin, että kun voin taas panostaa tähän elämän osa-alueeseen, rakkautemme alkaa taas kukoistaa.

Ensirakkauteni oli kuitenkin lehdet. Aku Ankka. Valitut Palat. Hevoshullu ja Villivarsa. Suosikki. Suosikin kultaturbo, julisteet, Jammu ja fanipiirustukset. SinäMinä. Demi. Englantia opin Seventeenistä ja CosmoGirlistä. Niistä siirryin Esquiren ja Vanity Fairin ironiseen ilmaisuun. Yksi oli alusta asti ylitse muiden: Hesari. Kun heräsin 10-vuotiaana kouluun monta tuntia ennen muuta perhettä, aloitin aamuni lukemalla Hesarin aamuteen ja bulgarianjogurtin kanssa. Hesarin paperiversiosta luopuminen (joskus neljä vuotta sitten, kun pelkän maanantain lehden selaamiseen meni viikon verran) tuntui kuin olisi luopunut raajastaan. Imagea aloin tilata 17-vuotiaana, ja lopetin kymmenen vuotta myöhemmin pettyneenä radikaalien toimittajien ja reippaasti aikaansa edellä olevien juttujen katoamiseen. Olin niin katkera suhteemme nihkeistä loppuvuosista, että olen ollut Imagea kauppaaville puhelinmyyjille kohtuuttoman kiukkuinen. Kaiken sen jälkeen, miten kehtaatte!? Sitten Trendi, Olivia, MeNaiset, töissä aina Cosmopolitania, Seiskaa ja Suomen Kuvalehteä. Ja Vauva, Kaksplus ja Meidän Perhe.

Muutama vuosi sitten alkoi tuntua siltä, että nämä lapsilehdet on nyt luettu. Että niillä oli aikansa ja paikkansa, mutta enää viidettä vuotta en jaksa lukea uutta vaunuvertailua, artikkelia imetyksen ja korvikkeen eroista tai sinällään koskettavia nyyhkytarinoita sairastuneista lapsista tai kuolleista äideistä. Oli aika etsiä jotain luettavaa aikuisen aivoille, mutta se ei ollutkaan enää niin helppoa. Kuten sanoin, Imagea en ollut enää valmis päästämään elämääni (luen sen kyllä salaa aina tilaisuuden tullen). Kidd.O ilmestyi liian harvoin ja oli muutenkin liian hipsteri mulle. Ja siinäkin oli lapsia. Olivia, ehkä paras naistenlehti ikinä (äh, ärsyttää koko termi ”naistenlehti”, koska miehethän eivät voi sitä lukea, saattavat vaikka sokeutua) lopetettiin.

Kodin Kuvalehti on yllättävän hyvä, mutta vielä vähän keski-ikäinen. Kaikki Kotivinkit ja muut voin unohtaa, koska ruoanlaitto, sisustus tai puutarha eivät kiinnosta. Ajattelin kokeilla jotain uutta. Puhelinmyyjä soitti sopivaan aikaan, ja tilasin puolen vuoden koejakson Kauneutta ja Terveyttä. Olin lukenut sitä töissä ja se tuntui kivalta kompromissilta Fitin ja MeNaiset Sportin sekä toisaalta Annan ja MeNaisten välillä. Hyvinvointia, urheilujuttuja, henkilöhaastatteluita ja muotia.

14215520_10154451260874948_1578613657_o14233791_10154451260769948_463227882_o14215421_10154451260179948_1893627996_o14203515_10154451260659948_38073533_o14191574_10154451260529948_1980442740_o

Ei jeesus mitä kuraa.

Ratkaisuksi väljähtyneeseen parisuhteeseen ehdotetaan avointa suhdetta ja kimppakivaa ja varoitetaan olemaan yli kahta viikkoa ilman (ei nyt ehkä huonoja ehdotuksia, mutta vähän nyt sensaationhakuiselta kuulostaa). Virtsa vaahtoaa jos pissaa voimalla! Päätoimittajan elämänhallinta on pielessä kun varpaankynnet on lakkaamatta! Tässä nyt ihan vaan muutama esimerkki kesä- ja heinäkuun numeroista. Ehkä mä en ole vain kohderyhmää. Ehkä vauvavuodet eivät syövyttäneetkään aivokudosta niin pahasti kuin pelkäsin. Ehkä pitäisi lukea Tekniikan Maailmaa ja jotain muita äijäjulkaisuja, koska tämä tuntuu ihan oman sukupuolen halveeraukselta. Toosanne eivät tuoksu tarpeeksi hyvälle!

Pitäisi varmaan palata luottokumppanini Hesarin pariin. Vaikka Nyt-liitteestä tulikin vuosien saatossa todella pahasti myötähäpeää herättävä viikkoliite ja viime aikoina on lipsuttu klikkijournalismin ja provokaation puolelle, sieltä löytyvät yhä yhdet älykkäimmistä kirjoittajista ja kolumnisteista. Ja Kuukausiliite. Ei niin hirveästi lukijoiden aliarvioimista. On toki tullut paljon kriittisiä blogeja ja verkkojulkaisuja, jotka haastavat sen pahamaineisen valtamedian, mutta kun sen pitäisi olla paperilla. Onko ehdotuksia?