PALUUMUUTON PELOTTAVAT PUOLET

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuntuu hieman epäisänmaalliselta kirjoittaa itsenäisyyspäivänä asioista, jotka ”kotiinpaluussa” pelottavat. Suomi on nimittäin meille oikein hyvä vaihtoehto. Odotamme innolla Oodia ja Amos Rexiä, uimahalleja ja ystäviä, lasten vapautta ulkoilla ilman äitiä, mansikoita ja savulohta, lumilinnoja ja ruskaa. En lähde listaamaan kaikkea sitä ihanaa täällä Espanjassa, josta luopuminen kirpaisee kovasti, mutta kerron myös että hieman jännittää. Jopa pelottaa. Vaikka emme ole olleet poissa kuin 1,5 vuotta, palaamme ihan uudenlaiseen elämäntilanteeseen: esikoinen menee kouluun, keskimmäinen eskariin ja kuopus ensimmäistä kertaa elämässään päiväkotiin, sillä tätä ennen hän on ollut vain kerhossa ja nyt Espanjassa esikoulussa.

Itse jännitän erityisesti kännykkä- ja pelikulttuuria. En ole digiloikan suurin fani, vaan enemmän sellainen vanhanaikainen käpy äidiksi, joka tykkää rajoittaa ruutuaikaa eikä ihan allekirjoita pelien autuaaksi tekeviä ominaisuuksia. En tietenkään usko, että voimme palata aikaan jolloin Tetris edusti korkeinta teknologiaa ja tiedän, että peleillä on myös paljon positiivisia puolia, mutta Espanjassa olen ollut tosi tyytyväinen siihen ettei esimerkiksi alakoululaisilla yleensä ole puhelimia käytössään ja monet espanjalaisäidit tuntuvat olevan yhtä old school kuin minäkin. Toki esikoisen luokalla on lapsia, jotka pelaavat Fortniteä ja myös katukuvassa näkyy yhä useammin taaperoita, joille on annettu tabletti käteen jotta aikuiset saa olla ”rauhassa”, mutta kännykkäkulttuuri on silti vielä jäljessä pohjoismaista tyyliä ja busseissakin enemmän jutellaan muiden matkustajien kanssa kuin selataan puhelinta. Olen pitänyt aika tiukasti kiinni pelittömistä päivistä poikien kanssa ja esikoinen saa selata puhelintaan yleensä vain pari minuuttia päivässä, jollei tiedossa ole treffejä suomalaisten kavereiden kanssa. Nyt Suomessa myös keskimmäinen tulee saamaan kännykän ja esikoinen solahtaa suoraan siihen maailmaan, jossa välitunneilla salaa pelataan Grannya (meillä siitä on puhuttu jo pari vuotta, ja veikkaan että se on vasta alkusoittoa näille väännöille) ja koulussa myös iso osa opetuksesta perustuu laitteiden käyttöön. Tiedetään, ei ole paluuta 80-luvulle ja se on ihan okei, mutta toivon pystyväni pitämään lapset kiireisenä muiden harrastusten parissa jotta elämässä olisi muutakin kuin Minecraft.

Vaikka olen rehellisesti sanoen todella valmis antamaan lapsille lisää liekaa, lisääntynyt vapaus myös hieman pelottaa. Olemme olleet yhdessä todella tiiviisti viimeiset pari vuotta, sillä Espanjassa vasta noin 11-vuotiaat saavat kulkea yksin kouluun eikä täällä ole samanlaista yksin pärjäämisen kulttuuria kuin Suomessa – täällä teini-ikäisetkin viettävät suhteellisen paljon aikaa perheen kesken, kun taas itse muistelen nuoruuttani ja sitä, kuinka vapaa-aika vietettiin pääasiassa kavereiden kesken. Meistä on hitsautunut poikien kanssa erittäin tiivis nelikko, sillä olemme erossa oikeastaan vain koulun ajan eli noin 25 tuntia viikossa sekä muutama tunti päälle minun ja poikien omia harrastuksia. Nyt Suomessa he menevät varhaiskasvatuksen pariin (kunhan saadaan päiväkotipaikka, sekin on oma jännitysmomenttinsa) ja tiedän, että he alkavat myös viettää taas paljon enemmän aikaa kavereiden kotona luuhaten. Se on tietenkin ihan mahtavaa, ettei lasten maailma pyöri enää minun ympärilläni eikä ole vain minun vastuullani järjestää heille sosiaalista elämää, mutta tunnen myös pientä haikeutta siitä että tämä intensiivisen yhdessäolon ajanjakso lähestyy loppuaan. Onneksi sentään jää koira, joka seuraa yhä uskollisesti vaikka vessaan.

Muiden paluumuuttajien kertomusten perusteella osaan jo varautua siihen, että parissa vuodessa kertynyt kielitaito todennäköisesti hiipuu hiljalleen ilman aktiivista ylläpitoa. Ehkä he joskus haluavat elvyttää espanjantaitonsa, ja toivon että alitajuntaan jää joitain sanoja – ensi kesänä he pääsevät taas treenaamaan useaksi viikoksi, onneksi. Mutta kielitaidon lisäksi olen huolissani niistä muista asioista, mitä tämä kulttuuri on antanut. He ovat kovin varmoja siitä, että kaikki aikuiset rakastavat heitä. Suomessa ilmapiiri on mielestäni muuttunut paljon lapsimyönteisemmäksi vuosien aikana, mutta toisaalta vasta pari kuukautta sitten poikien pelkkä olemassaolo sai ventovieraat ihmiset kiroamaan meille. He ovat äänekkäitä, iloisia ja vilkkaita ja täällä se on ollut hyvin sallittua, jopa suotavaa. Heitä huomioidaan jatkuvasti ja on ihan itsestäänselvää, että he ovat tervetulleita kaikialle siinä missä me vanhemmatkin. Suomessa tuntuu, että joudun hyssyttelemään ja hillitsemään heitä sekä brutaalisti välillä muistuttamaan, että kaikki ihmiset eivät ole kiinnostuneita heistä. Se on tavallaan sääli, sillä tämä ylitsepursuava lapsirakkaus on tehnyt hyvää heidän itsetunnolleen ja esiintymiskyvyilleen, ja soisin sen varmuuden omasta ihanuudesta säilyvän myös Suomessa. Itse aion jatkaa espanjalaisella linjalla ja hymyillä kaikille pikkulapsille, pysähtyä juttelemaan ja kehumaan enkä koskaan pyörittele silmiä tai huokaile kovaan ääneen jos jollain pienellä on huono päivä. Paitsi noh, noilla omilla.

Mutta täältä me tulemme, reilu kolmen viikon kuluttua. Huomenna tulee tasan kolme vuotta siitä, kun tulimme tänne ensimmäisen kerran ja tavoitan vieläkin sen tunteen, miten ihmeelliseltä ja oudolta kaikki tuntui. Miltäköhän Suomessa tuntuu?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

JÄRJELLÄ , EI TUNTEELLA

Kyllä, me lähdemme – tai palaamme – Suomeen vuoden lopussa.

Tällä viikolla järjestyi oikeastaan kaikki, väliaikainen asunto, lennot. Koulu- ja tarhapaikat ovat työn alla, muuttokuormaa pitäisi kai varata. Olen itsekin ollut vähän hämilläni tästä äkkilähdöstä: tarkoitus oli vielä marraskuun alussa olla täällä ainakin kesään asti ja sitten palata Suomeen, mutta sitten kävi klassisesti ja yksi asia johti toiseen ja pian huomasinkin vertailevani imureita ja varaavani lapsille hammaslääkäreitä. Helsingistä.

Syyt suunnitelmien muutoksiin löytyvät niistä asioista, jotka olen aina tietoisesti jättänyt blogissa hieman pimentoon, ja siellä ne pysyvät jatkossakin. Kyseessä olikin enemmän sattumien sarja, jonka takia tuntui järkevämmältä hoitaa lähtö nyt ryminällä alta pois. Olen oikeastaan helpottunut, koska tämän ansiosta voimme ensi kesänä viettää monta viikkoa täällä Espanjassa ilman, että joudun samalla suorittamaan näitä lähtöjärjestelyitä. Nyt lyhyen varoitusajan ansiosta olen ollut yllättävänkin tehokas. En ole kovin innoissani siitä, että luvassa on lisää lentämistä, mutta rehellisyyden nimissä se ei ole ollut tässä myllerryksessä ensimmäinen murheeni. Sen lisäksi Helsingissä elämä muuttuu ekologisemmaksi kertaheitolla: olen tylysti ilmoittanut lapsille, että en kotona enää kokkaa erikseen heille liharuokaa, meillä ei ole enää autoa, ja tulemme asumaan todella tiiviisti.

Vaikka päätös palata oli pikainen, se oli lopulta ainoa oikea.  Olen surrut suunnattoman paljon lähtöä, niin paljon kuin tiedänkin sen olevan se paras vaihtoehto. Olen kulkenut päiväkausia aurinkolasit päässä – sateista huolimatta – koska mikä tahansa on saattanut laukaista tunnereaktion, joka yleensä siis on ollut holtiton itku. Kaikesta kitinästä huolimatta minä pidän tästä paikasta kovin paljon, etenkin näistä ihmisistä täällä. Lapset ovat olleet koko ajan kartalla siitä, mitä tapahtuu, ja suhtautuneet asioihin miellyttävän pragmaattisesti. Heistäkin on kurja lähteä, mutta he näkevät juuri ne hyvät puolet ”kotiinpaluussa”. Sen ansiosta pystyn itsekin keskittymään juuri siihen positiiviseen, joka Suomessa odottaa. Ja me pääsemme tänne takaisin. Ja kyse on lopulta menetetystä puolesta vuodesta, koska emme me tänne loppuelämäksi olisi koskaan jääneetkään. Yritän lohduttaa itseäni sillä, että kesällä se vasta olisi ollut kamalaa, kun olisimme vielä entistäkin kiintyneempiä koulukavereihin, kotikulmiin, koirapuiston tuttuihin ja kahviloissa istumiseen. Nyt oranssit metrot, jäyhät suomalaiset ja hyvin organisoitunut arki ovat vielä tuoreessa muistissa.

Tämä postaus oli jonkinlainen vastaus niihin yllättävän moniin yksityisviesteihin, joita olen viime viikkoina saanut. Onhan tämä vähän tällainen odottamaton käänne meidän muuten varsin tylsässä tarinassa, vaihtelua vanhempien WhatsApp-ryhmistä valittamiseen. Blogista on tullut oikea surkeiden lähtöjen kiintopiste, jossa ensin kipuilin lähtöä Espanjaan oikein urakalla, ja nyt olen yhtä lailla tuskaillut tunteiden kanssa kun pitääkin palata Suomeen. Tai ei Suomeen palaaminen tunnu pahalta, La Línean jättäminen kyllä. Kaiken alla muistan kyllä edellisestä maanvaihdosta, että siinä missä oma elämä tuntuu hetkeksi olevan pelkkää luopumista, muiden elämä jatkuu ja tämä ei oikeastaan ole mitään kovin kummallista. Ihmiset muuttavat kaiken aikaa. Ja kun sitäkin on kautta rantain kysytty, että kaduttaako, niin voin sanoa että non, je ne regrette rien.

VARASTOSAARNAAJA

44157625_276475902840336_2035062917681905664_n

Tuoreesta Kotivinkistä löydätte yours truly, Periaatteen Naisen kertomassa siitä, millaista oli luopua lähes koko omaisuudesta. Alun perin haastatteluun etsittiin ulkomailla asuvaa ihmistä (check!) jolla oli Suomessa vuokrattuna varasto (check!). Enimmäkseen taisin kuitenkin puhua siitä, miten järkyttävällä tavalla nämä kalustettuina vuokrattavat espanjalaiset kodit ovat sisustettu, miten helvetin vaikeaa kierrättäminen on – jos sen siis aikoo tehdä oikein, ilman autoa eikä yön pimeinä tunteina taloyhtiön roskakatokseen dumppaamalla – sekä siitä, miten lähes koko omaisuudesta luopuminen on tuonut tietynlaisen vapautuksen.

Kuulostan kyllä haastattelussa paljon valaistuneemmalta kuin mitä oikeasti olen. Tuli suorastaan olo, että jeesustelen. En nimittäin ole mitenkään mystisesti päässyt eroon tavaranhimostani: haaveilen tällä hetkellä vohveliraudasta, Sodastreamerista ja kahvikoneesta, kunnollisista matoista ja leveämmästä sängystä. Polkupyöristä, uusista saappaista. Mutta haaveilen myös siitä, että voisimme jatkossakin asua melko pienissä neliöissä. Tämähän on sellainen unelma, joka on helpompi toteuttaa kuin suuri koti ja ymmärrän hyvin, että harva tosiaan tavoittelee kompaktia kotia. Tunnen kuitenkin itseni ja tiedän, että mitä enemmän säilytystilaa, sitä enemmän on säilytettävää. Viime vuonna tein vuosikymmenen, tai jopa kaksi, odottaneen savotan ja kävin läpi menneisyyteni ja siinä samalla vähän muidenkin kertynyttä roinaa ja nyt olen karsinut muistot ja tunnearvokkaat tavarat juuri sopivaksi kokonaisuudeksi. En halua, että pääsen taas vapaasti haalimaan tavaraa koska rakastan muistikirjoja, kauniita astioita, postikortteja ja korneja muistoesineitä. En vain tarvitse niitä ollenkaan.

Tällä hetkellä meillä on muutaman neliön varasto vuokralla Helsingissä. Varasto on Cityvaraston ja sen vuokra on 69 euroa kuussa, mikä on jo aika iso kuukausierä. Siellä on antiikkilipasto, jota emme lähtiessä saaneet myytyä. Sen arvo on noussut aika suureksi, jos laskee varastointiin sijoitetut rahat. Ja siellä on useampi laatikollinen niitä lapsuusmuistoja, kuten nuoruuden päiväkirjat jotka pitäisi varmaan polttaa, mutta yritän kasvaa henkisesti sen verran että pystyisin vilkaisemaan teinivuosieni tunnelmiin joskus vielä kuolematta häpeään. Siellä on erinäistä roinaa, joka nauratti kun vuoden tauon jälkeen kesällä kävin hakemassa varastolta muutaman jutun. Tällaisenko hilloamisesta mä maksan monta sataa vuodessa!?

Muuttaminen ei ollut halpa prosessi, ja kun ensi vuonna siirrämme taas itsemme toiseen maahan (kyllä, todennäköisesti Suomeen) niin kauhistuttaa jo valmiiksi rahanmeno. Eihän tässä ole mitään järkeä, moni voisi sanoa (ja olisi ihan oikeassa), sillä joudumme myös hankkimaan lähes kaikki perusasiat uudestaan, luovuttuamme tavaroistamme kertaalleen toissakeväänä. Mutta nyt tiedän mitä tavaroita tarvitsemme. Näen selkeämmin sen, millaisen kodin haluan, niin tunnelmaltaan kuin varustelultaan. Toivon löytäväni taloyhtiön, jossa olisi pesutupa ja saisimme saunavuoron. Olen varautunut siihen, että nukun jälleen olohuoneessa. Ja viime kerrasta viisastuneena en palkkaa samaa yhden miehen muuttofirmaa, joka krapulassa sählätessään hukkasi yhden laatikollisen viinilaseja (voitteko kuvitella, joudun juomaan viinini tavallisesta lasista!).

Olenko oppinut mitään tästä edestakaisin seilaamisesta, myymisestä ja ostamisesta, asettumisesta ja oman paikan etsimisestä? No sen, että lasten kanssa kestän jatkuvaa väliaikaisuuden tunnetta huonosti. Nuorena se ei häirinnyt, se oli kutkuttavaa ja tuntui vapautuneelta. Nyt tarvitsen omaa tilaa enemmän niin lapsille kuin itselleni. Ja että vaikka en ole sisustusihminen, tahdon oman kodin näyttävän minulta, muuten se ei oikein tunnu kodilta. Ja että ei kannata alkaa liikaa kartuttamaan kodin tavaroita, sillä se levottomuus ei kuitenkaan ole kadonnut sisältäni mihinkään vaan ajattelen jatkuvasti myös niitä seikkailuja, mitä edessä ehkä vielä on.

AURINKORANNIKON SUOMIKAUPAT

Ennen kuin muutin ulkomaille, en edes tiennyt että on olemassa Suomi-kauppoja (vai Suomikauppoja… ei ainakaan Suomi kauppoja!). Luulisi että olisin ymmärtänyt, onhan sille kysyntää ja Yhdysvalloissa vastaan on tullut vaikka minkä kansojen omia kauppoja, jopa kaupunginosia. Ensimmäisellä Espanjan-pätkällä muutenkin yllätti omituisten ruokien ja asioiden ikävä, ja vaikka tiskaamiseen ei löydy ratkaisua Suomi-kaupasta (josta kyllä ostamme suomalaisia tiskiharjoja ja vaihtopäitä!), niin Oivariiniä sieltä saa. Tietenkin triplahinnalla siihen mitä paikallisessa S-Marketissa Itä-Helsingissä, mutta nykyään olen oppinut laittamaan nostalgiallekin hinnan. Sanon tämän samalla kun syön Fazerin suklaata, joka maksoi 4,40€ levy.

Fuengirolahan on tietenkin Suomi-ikävää kärsivän paratiisi, koska suomalaiskolonnian ansiosta sieltä saa lähes kaiken mitä ikävää lievittääkseen voi tarvita. Kielikylvynkin ja kulttuuria, koska noin joka neljäs vastaantulija on suomalainen. Meille ”Fugen” viehätys ei oikein ole auennut, mutta pakollisten menojen takia käymme siellä noin kerran kuussa ja usein silloin palkitsemme itsemme tuosta reilu tunnin ajomatkasta piipahduksella johonkin Aurinkorannikon useista Suomi-kaupoista, nykyään yhä useammin Ewald’sille, jonka lähellä on parhaiten parkkitilaa ja valikoima omasta mielestäni oikein hyvä. Myös tämän postauksen kuvat ja hinnat ovat Ewald’sin valikoimasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toki näitä samoja asioita saisi netistäkin, ja aika säännöllisin väliajoin saammekin paketin Suomesta. Tämä on yleensä edullisempaa, kun tuotteet haetaan paikallisesta ruokakaupasta ja työn puolesta saan kuljetuksen hieman halvemmalla – ja yleensä mukaan mahtuu silloin mummon kutomia villasukkia, väärään osoitteeseen toimitettua postia ja pieniä yllätyksiä, sekä tietenkin lukemista lapsille. Mutta akuuttiin makeanhimoon Fugen Suomi-kaupat toimivat hyvin. Sieltä löytyy nykyään myös hyvä valikoima kasviskorvikkeita kuten Härkistä, mutta sitä ei tällä reissulla tarvittu koska roudasin Suomesta pakettitolkulla soijarouhetta mukanani. Enkä kyllä olisi uskaltanut kurkkia Härkiksen hintaa täällä, kun ei se Suomessakaan erityisen edullista ole.

Me suosimme Ewald’sia, vaikka se on  – Fuengirolan asiantuntijaystäviemme mukaan – kallein näistä suomalaisia elintarvikkeita tarjoavista kaupoista. Eilisen loppulasku oli 36,50€ ja ostoslistalla oli suklaalevyn lisäksi pakettia pipareita (4,30€), 500g paketti nokkosvarrasleipää (6,40€), pussi Dumleja (4,40€), kaksi pussia Kettukarkkeja (4,30€ per pussi) ja erinäisiä pikkukarkkeja lapsille. Jos innostun ostamaan sitä Oivariiniä ja Oltermannia sekä tarjolla on tuoreita leipomuksia kuten korvapuustia tai karjalanpiirakkaa, lasku kohoaa helposti lähemmäksi satasta. Hyväksi olemme todenneet myös Centron puodin, Centro Finlandia yhteydessä. Sieltä on saatu muumipastilleja ja -hammastahnaa ja usein enemmän ”käytännön tavaraa”, kuin Ewald’silta. Surkea kokemus oli pohjoismaalaisia tuotteita myyvä Casa Nordica, joka oli aivan liian ruotsalainen. Liikaa karkkeja Maraboulta ja omituisia ruotsalaisten kalahapatuksia.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että suomalaiset karkit, etenkin irtokarkit, ovat vertaansa vailla, ei Suomi-kaupassa tule kovin usein käytyä. Ikävä tuntuu olevan usein lopulta enemmän ihmisiin ja paikkoihin kuin ruokaan kohdistuvaa tätä nykyä. Meillä eivät karkit säily kauan ja usein siitä tulee vaan paha olo fyysisesti ja henkisesti, kun vetää viitosen karkkipussin puolessa tunnissa. Olemme opetelleet voitelemaan leipämme brittiläisten tuotteilla – täällä tasoitusta antaa hieman ”kahden kulttuurin” ruokakaupat, kun heti vieressä rajan takana ovat Morrison’s ja Eroski. Paikallisesta karkkikaupasta saa myös Pepe-lakua ja näkkileipääkin saa tavallisesta ruokakaupasta. Saunaa, kirjastoa ja tärkeimpien kavereiden seuraa ei kuitenkaan Suomi-kaupasta saa. Tosin nämäkin ylevät ajatukset kirjoitin kolme Kettukarkkia suussa, joten myönnetään: on ne lapsuudesta asti tutut herkut aika hyvä korvike…