SELF-HELPPIÄ ENSI VUOTEEN

Mä en ole mikään vuodenvaihteen maagiseen voimaan uskova elämäntapauudistuja, mutta juuri nyt on tuntunut siltä että joulu-tammikuun vaihteesta tulee vedenjakaja. Yleensä tykkään, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus ja puhkunut uutta energiaa enemmän syksyisin – olen ihminen, joka vielä kolmekymppisenä elää enemmän kouluvuoden kuin kalenterivuoden mukaan. Taakse jää nimittäin vauhdikas vuosi, johon on mahtunut muutoksia ja mullistuksia pienen elämän verran ja otan innolla vastaan vuoden 2018, jonka toivon olevan rauhallisempi, lempeämpi ja tälleen nössösti sanoen myös vähän helpompi.

Tuntuu, että sen jälkeen kun täytin kolmekymmentä alkoi koko ajatus omasta itsestä kirkastua paremmin. Yhtäkkiä ymmärrän itseäni paremmin, haluan olla parempi tyyppi ja myös omat arvot selkiytyvät, vaikka ydin on toki entisellään. Ensi vuodelle on jo ihan selkeitä tavoitteita ja mielikuvia siitä, millainen ihminen, äiti, kumppani ja ystävä ja vaikka kylänmies tahdon olla. Tietenkin jos nyt omiin arkikokemuksiin on uskominen, nämä jäävät usein sille ajatuksen tasolle ja vuoden 2018 lopussa olen yhä sama väsynyt, lapsille turhasta tiuskiva muija, joka kaikesta huolimatta iltaisin selasi Instagramia kun olisi pitänyt antaa puolisolle selkähieronta ja joka kuitenkin pyöritteli silmiään muiden tekemisille vaikkei ne mulle yhtään kuuluisi.

MUTTA! Aina kannattaa yrittää! Ei se ota jos ei annakaan! Nyt päätin, että kaikki apu pieniin elämänmuutoksiin otetaan vastaan ja tällä kertaa se tapahtuu kirjallisessa muodossa. Olisi edes pakko lukea, se kun on taas jäänyt siitäkin huolimatta että kyseessä on yli 20 vuotta kestänyt rakas harrastus. Osa näistä kirjoista on vähän höpsismiä, olkoot se sitten vastapainoksi kaikelle tieteelliselle kirjallisuudelle, mitä viimeisen vuoden aikana tuli tahkottua läpi yliopistolla. Toisaalta Adlibrikseltä tilatussa joulupaketissa tuli ihan tieteellistäkin tietoa hyvinvoinnista, kun meidän Mullin Mallin Molli-lastenkirjan tilalla tuli terveystiedon oppikirja Terve 1

I am here now on mindfulness projekti ihmiselle, joka ei kauheasti perusta mindfulnessista. Mutta koska olen myös ihminen, joka vilkuilee puhelinta noin kuusitoista kertaa minuutissa, jolla on tietokoneella auki kolme ikkunaa ja jokaisessa 12 välilehteä (voi kyllä, voitte arvata mitä se tekee koneen tehoille…) ja joka öisin tekee unissaan arkisia askareita, ei tällainen ”a creative mindfulness guide and journal” kuvauksella varustettu aikuisten askartelukirja voi tehdä mulle ainakaan pahaa! Luvassa on ainakin NOT TO DO-listan täyttämistä, kiitollisuuskelloa ja parhaan kahvin ja kahvinkeittäjän etsintää.

Jooga- (ja Instagram-)guru Rachel Brathenin Yoga Girl-kirjan ostin jo ennen muuttoa, mutta niin se on vaan odottanut muuttolaatikossa lukuvuoroaan. Koska kukapa ei haluaisi asua paratiisisaarella, syödä pelkkää tuoretta ananasta (no okei, se ei kuulosta terveelliseltä) ja poseerata jooga-asanoissa miljoonille Instagram-seuraajille. Yksi ensi vuoden isoimpia tavoitteita on paluu joogamatolle, odotan tältä teokselta inspiraatiota erityisesti siihen. Do no harm, but take no shit on yksi Rachelin elämänohjeista ja uskon, että tällaisia viisauksia on varmasti lisää kirjassa.

Hyvän mielen vuosi-tehtäväkirja on vilahdellut aika monella seuraamallani Instagram-tilillä ja varmaan siksi tulin aivopestyksi. Pakko hankkia! Ja nyt se mulle tuli: Maaret Tukiaisen kokoama aikuisille sopiva kirja täynnä tehtäviä, joiden avulla tarkastella omaa elämää ja siivota pään sisältä. Tässä kohtaa ehkä hieman hörhömittari värisee, kun läksynä on listata kokemuksia, joita ei voi järjellä selittää. Ja sitten taas vuoden jokaiselle viikolle jaettujen osioiden loppupuolelle osuva palautteen pyytäminen pelottaa: kritisoin itseäni usein, mutta olen kyllä aivan umpisurkea ottamaan vastaan palautetta muilta. Ehkä sitten tuolloin viikolla 33 olen jo henkisesti valmis kuulemaan muiltakin ne asiat, jotka varmasti alitajuisesti jo tiedän?

Viimeisenä ostoksena on vastuullista elämää edesauttava Karita Sainion Hyvin eletty. Kirja on kaunis ja sinällään kiehtova, mutta nyt pikaisella selauksella tuntuu, ettei ehkä tarjoa mitään mitä en olisi jo blogeista tai lehdistä bongannut. Eikä sinällään ihme, kirjassa elämäntyylistään kertovat monet itselleni vähintäänkin sosiaalisen median kautta tutut tyypit. Eli olen ehkä noin kymmenen vuotta liian vanha tälle opukselle, jossa kerrotaan sellaisia asioita kuten ”laadukas neule voi kestää loppuelämän”. Mutta annan tälle mahdollisuuden! Luultavasti tästä tulee kivaa lukemista esim. kahviloihin tai ravintolaan lehtien puutteessa.

Onko teillä jotain suosikkeja self helpin saralla? Vai meneekö ihan yliluonnolliseksi? Katsotaan sitten vuoden päästä, kuinka valaistunut olo näistä tuli!

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

PUOLI VUOTTA ILMAN URHEILUA

Oikeastaan kohta juhlitaan jo vuosipäivää siitä, kun yli neljän vuoden aktiivinen ja urheilullinen elämäntapa loppui. Nyt kun katson, vähän kauhunsekaisin tuntein, viimeisten kuukausien kalenterimerkintöjä ihmettelen, miten olen ikinä saanut urheilua ängettyä mihinkään väliin. Salijäsenyyden lopetusta edelsi neljä vuotta hurmoksellista urheilua, jossa kävin vielä viikko ennen synnytystä hikoilemassa spinningissä ja palasin bodycombat-tunneille potkimaan mielikuvitusvastustajia heti kun maidontuotanto oli tasaantunut sellaiseksi, ettei vaarana ollut kanssajumppaajien ruiskiminen luonnontuotteilla.

Tuon noin 3-4 kertaa viikossa kunnon hikiliikuntaa sisältäneen elämänvaiheen aikana ymmärsin, miksi ihmiset ylipäänsä urheilevat, aloin jopa seurata sitä televisiosta silloin tällöin liikuttuen (henkisesti), koska ymmärsin, millaista omien rajojen ylitys oli, millaista on tsempata itsensä huikeisiin suorituksiin. Ja olin varma, ettei pää kestä ilman säännöllistä endorfiiniannosta. Ja epäilin vähän, että musta tulee apaattinen sohvaperuna jos en maksa itseäni kipeäksi siitä liikkumisen ilosta, koska mun luonteelle motivaatioksi ei vaan riitä paremmat pakaralihakset, ei enemmän elinvuosia eikä edes lupa syödä vähän enemmän. Ahneus oli paras kannustin käymään salilla koko rahan edestä.

No, miten sitten kävi.

On tullut ainakin viisi kiloa lisää massaa. Siinä missä kaksi vuotta sitten olin elämäni kunnossa ja huikean tyytyväinen siihen, että kolmekymppisenä kroppa oli lihaksikas ja funktionaalinen ja pystyin tekemään vaikka mitä temppuja, niin kahdessa vuodessa olen palannut lähtöpisteeseen. Tai siis oikeastaan puolessa vuodessa. Haluaisin nauraa tähän päälle, että tekemättä mitään! Puolen vuoden aikana olen käynyt pari kertaa kiipeilemässä, mutta nämä boulderointikuvat ovat ihan täyttä lavastusta: olen niin korkeanpaikankammoinen että yleensä alan täristä jo ekalla otteella ja puolitoistatuntinen seinän äärellä sisältää paljon enemmän juoruilua kuin liikuntaa. Aloitin joogan paikallisessa mummoryhmässä, mutta syke nousee korkeammalle ihan vaan Emmerdalea katsoessa kuin tuossa letkeässä venyttelyporukassa – joka on sinänsä ihan tarpeellista kehonhuoltoa, mutta ehkä vähän liioittelua ottaen huomioon miten vähän kroppani näinä päivinä joutuu tekemään töitä. Kerran taisin käydä vesijuoksemassa. Olen myös tehnyt Yogailla satunnaisesti treeniä, ja pidän siitä kyllä paljon, mutta järkytyin kun en pystynyt tekemään power yoga-tuntia kokonaan, koska kunto loppui kesken. Minä, joka vielä vuosi sitten vedin helposti pari tuntia aerobistakin putkeen, perkele.

Kuitenkaan se, mitä pelkäsin eniten, ei tapahtunut. Pää ei levinnyt. Oikeastaan olen ollut oikein tyytyväinen, kun olen ehtinyt ahmia sekä tv-sarjoja että ruokaa rauhassa iltaisin. Olen tissutellut välillä lasin viiniä ja nauttinut elämästä eri tavoin kuin bodypumpissa, vaikka ajattelin, että vieroitusoireet iskevät viikossa. Eivät iskeneet. Olen ollut ihan onnellinen, vaikkei syke ole kovin usein noussut yli satasen. Paitsi portaissa, ne taas nykyään kyllä tuntuvat. Jopa pakaroissa, joiden paikalla on enää kuoppa. Ehdin tuossa urheiluhulluuden vaiheessa ihmetellä, miten ihmiset voivat olla liikkumatta ja nyt muistan, että ihan helposti. En juuri kaipaa hikoilua – en enää muista, kuinka hyvä fiilis siitä tuli.

En kuitenkaan nyt aio jämähtää tähän laiskanpulskeuteen: kunhan tämä pahin stressi kaikkien elämän osa-alueiden kanssa helpottaa, teen comebackin lenkkipoluille. Puolimaraton on taas mielessä loppusyksyksi, ja tavoite olisi toukokuussa taas liihotella kymmenen kilometriä jossain itähelsinkiläisillä kinttupoluilla. Kaipaan sitä vartaloa, jolla pystyi tekemään asioita, joka jaksoi liikkua, kantaa, kiivetä. Ja jolle ne farkutkin mahtuivat vielä. Vaikka ihmissäkkituolinakin on ihan mukavaa, niin minut on myös peloteltu kansanterveydellisillä kauhutarinoilla. Joten siinä missä salikorttia en vieläkään mene aktivoimaan, niin jotain on tehtävä. Ehkä se jotain on nyt alkuun pieni höntsäilykierros korttelin ympäri, mutta tässä taas ollaan. Nollapisteessä.

YHDEN SUHTEEN PÄÄTÖS

Eilen teki mieli heittäytyä sentimentaaliseksi. Kävin (toistaiseksi) viimeisen kerran SATSissa zumbassa. Neljän vuoden ajan ahkerasti höylätty salikortti on nyt suljettu ja sen voi antaa lasten leikkeihin, ei olisi eka kerta kun kotileikissä äiti käy jumpassa ja jättää lapset lapsiparkkiin hoitoon. En kuitenkaan kaivertanut pukuhuoneen vakiokaappiin nimeäni, en vuodattanut vastaanotossa eron kyyneliä enkä tehnyt mitään muistoalttaria lenkkareilleni, mutta haikeaa se oli silti. Olen neljän vuoden ajan käynyt salilla keskimäärin kolme kertaa viikossa. Se on ollut rakas rutiini.

Jäsenyyden irtisanominen oli nyt yksi konkreettinen askel isompaan muuttoon valmistautumisessa. Ei se tietenkään ole se suurin syy, miksi oli aika lopettaa jumppailut, mutta varmasti isoin syy siihen, että tauon sijaan tulin vain lopettaneeksi. En keksi juuri mitään valittamista neljän vuoden ajalta: Suurin osa ohjaajista on tosi pro, salit joilla olen käynyt ovat olleet siistejä ja hyvin varusteltuja, lapsiparkeissa on aina ollut iloisia ja reippaita tyyppejä töissä – olkootkin, että Nipsun ikäkuukaudet 7-13 kukaan ei kestänyt sitä huutoitkua varttia pidempään, mutta eroahdistuskaan ei kestänyt ikuisesti ja viimeiseltä lapsiparkkikeikaltaan pojat piti raahata itkevinä pihalle.

Nyt vain loppui aika. Jos ja kun haluan joskus, eli jouluun mennessä, valmistua, on vähän kiristettävä tahtia ja se tarkoittaa useampaa päivää viikossa ympäri Suomea. Siihen päälle P:n puheterapiat, poikien harrastukset ja sitten sellaiset pikkujutut kuten nukkuminen ja oma sosiaalinen elämä, niin liikunnalle löytyi aikaa puoli tuntia siellä, toinen täällä. Nyt kyllä testataan itsekuria, koska pitäisi treenata kotona, käydä uimassa ja palata lenkkipoluille ilman sitä opiskelijabudjetille kohtuullisen korkean kuukausimaksun luomaa motivaatiota.

Vaikka pumpille, bodycombatille ja spinningille on aina paikka sydämessäni, myös neljä vuotta intensiivistä ryhmäliikkumista saavutti kulminaatiopisteensä. Muistan, kuinka vielä kymmenen vuotta sitten pidin vierekkäin painojen nostelua ja oman hauiksen peilistä vilkuilua ihan kamalan naurettavana touhuna. Ja nyt huomasin ajattelevani samoin, kun keskiviikkona väänsin hampaat irvessä hauiskääntöjä. Fyysinen puoli kyllä sai treeniä entiseen tapaan, mutta mielenterveyshyödyt alkoivat jäädä vähäisimmiksi. Ne arkiset ajatukset tekemättömistä töistä ja vastaamatta jääneistä viesteistä alkoivat pyöriä mielessä silloinkin, kun olisi pitänyt keskittyä potkimaan mielikuvitusvihollista tai seisomaan soturiasennossa, joten nyt lähden etsimään zeniä uimahallista tai juoksulenkeiltä.

Vihasin kaikkea urheilua monta vuotta. Varhaisnuoruudessa liian rankaksi käynyt kilpauintiharrastus, sitten ne teinivuodet jonka aikana aloin pitää itseäni romuluisena, kömpelönä ja liian pulleana mihinkään muuhun lajiin kuin mahdollisesti sumopainiin, ja sitten olikin jo valtava kynnys lähteä mukaan ryhmäliikuntaan, kun ei tiennyt mikä on chasse-askel tai mikä hitto on ”vastaote tangosta”. Sitä kuvitteli, että ihmiset käyvät jumpissa ihan vaan kytätäkseen toisiaan ja nauraisivat itsensä tärviölle kun tällainen noviisi menee sinne sekoilemaan. Mitä kävi, kun sitten ekan kerran menin – tyylikkäästi myöhässä, arvottuani vielä ovella että käännynkö sittenkin takaisin ja häpeän vain tunnin saunassa – tunnille? Ei mitään. Tai no joo, tuli tosi kipeät lihakset, mutta sehän oli kauhean mukavaa. Ja siinä vaiheessa kun itse oppi koreografiat ulkoa ja tiesi millaisilla painoilla jaksaa penkkipunnertaa, ei tosiaan kiinnostanut millä tyylillä muut urheilee.

Ja sitten siitä urheilemisesta tuli osa omaa arkea. Tutustuin ihmisiin salilla, ja vaikka 90% salikäynneistä olikin puhtaasti hikoilua, niin siihen alkoi mahtua myös sosialisointia henkilökunnan ja muiden kävijöiden kanssa. Nyt sitten alan puurtamaan ylhäisessä yksinäisyydessäni Rocky-tyyliin. Uudet juoksulenkkarit on hankintalistalla ennen lakkoa, samoin joogamatto. Kunnianhimoisesti haaveilen siitä, että kävisin edes kerran viikossa uimassa tai vesijuoksemassa, ja jaksaisin heilutella kahvakuulaa kotona. Tai jos huomaan muuttuvani apaattiseksi sohvaperunaksi, voin varmaan käydä liittymässä salille uudestaan – ei olisi ensimmäinen kerta elämässäni, kun eron jälkeen palataan yhteen.

MINÄ MEDITOIN

P3063962.jpg

Viimeiset kymmenen vuotta eivät ole tehneet kovin hyvää aivoilleni. Vaikka toki tässä kuluneen vuosikymmenen aikana olen vaihtanut villin nuoruuden kolme kertaa viikossa tapahtuvan tissuttelun liki absolutismiin, olen kuitenkin saanut kolme lasta (aivan varmasti älykkyysosamäärää laskeva tekijä), nukkunut noin kuuden tunnin katkonaisia yöunia viimeiset kuusi vuotta sekä ajautunut niihin äläedessanositänimeä-vuosiin, jolloin kauppaan mennessä tarvitsee olla ostoslista pelkkää maitoakin varten, koska muuten pyörin hyllyjen välissä vielä seuraavana päivänäkin miettien, mitä oikeastaan tulin alunperin hakemaan.

P3063965.jpg

Sitten on tämä helvetin internet, joka ei ainakaan ole auttanut asiaa. Jos keskittymiskyky oli ennestäänkin kuin kultakalalla, niin nyt älypuhelin ja läppäri ovat vieneet lopullisesti kaiken pitkäjännitteisyyden. Kun perusluonne on utelias mutta kärsimätön, on ihan kamalaa että käsillä on jatkuvasti jotain uutta. Siinä missä se viimeisen viiden kilon laihduttaminen olisi kivaa, niin henkisesti suuremmasta kuormasta pääsisin eroon jos muuttuisin allergiseksi älypuhelimelle tai vierottautuisin siitä jotenkin muuten. Ja niinäkin hetkinä, kun akku on loppu, ei ole verkkoa, olen unohtanut puhelimen kotiin tai ihan tietoisesti yritän keskittyä netin ulkopuoliseen maailmaan, huomaan käyväni läpi loputonta to do-listaa päässäni, sovittelevan aikatauluja ja kuumeisesti miettiväni ainakin kuutta eri asiaa yhtä aikaa, pääsemättä tietenkään tällä taktiikalla eteen päin yhtään missään.

P3063964.jpg

Olen yrittänyt meditoida. Oikein siis yrittänyt, istunut lootusasennossa, puristanut silmiäni kiinni, hengittänyt niin syvään sisään ja ulos että on meinannut taju mennä ja kaikin mentaalisin voimin työntänyt pois kaikkia aivoihin tunkevia ajatuksia. Ei ole muuten sujunut kovin hyvin. Tiedän, että tämä vaatisi tosi paljon harjoittelua. Ei liene kovin hyvä selitys, että ei malta opetella meditoimaan? Ettei oikein jaksais vaan istua ja hengitellä, kun se on niin tylsää? Viime syksynä kyllä mummin kanssa kuunneltiin Oprahin ja Deepak Chopran (oikeasti paljon toimivampi konsepti kuin miltä kuulostaa) sellaista kahden viikon meditaatioharjoittelunharjoitusta, mutta Oprahin viisaista, joskin varsin itsestäänselvistä sanoista, ja Deepakin rauhoittavasta äänestä huolimatta aloin silti joko skannata seuraavan viikon kauppalistaa tai nukahdin. Nukkuminenhan on toki rentoutumista mitä suuremmassa määrin, mutta kyllä nämä samat kelat pyörivät unissakin.

P1242633.jpg

Olenkin tässä todennut, että jos haluan tyhjentää mieleni, en voi vain istua paikoillani. Meditaatio siinä klassisessa muodossa, jossa istutaan risti-istunnassa ja tietoisesti tyhjennetään pää – no, se ei vain onnistu. Vielä. Juuri nyt, tässä elämänvaiheessa, on ollut tärkeämpää saavuttaa se zen-tila helposti. Tämähän tietenkin sotii meditaatioideologiaa vastaan, mutta näillä mennään. Tunnen itseni sen verran hyvin, että unohtaakseni kaiken yleensä mielen päällä pyörivän tarvitsen fyysistä toimintaa. Oli se sitten joogaa, jumppaa tai uintia, niin istuskelua ja tiibetiläisen huilumusiikin kuuntelua se ei ole.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oma suosikkini on kävely. Jos saan liikkumiseen yhdistettyä luonnon (ja mielellään olosuhteet, jossa en voi tuijottaa puhelintani samalla) niin aletaan lähestyä kristalliluolia. Vaikka lenkille lähtiessä aivot olisivat ylikuumenneet ja ylipäänsä pois koneen äärestä lähteminen tuntuu vaikealta, koska on niin helvetisti kaikkea tehtävää, niin viimeistään puolen tunnin päästä olen siirtynyt luovempaan, rauhallisempaan ja määrätietoisempaan mielentilaan. Jos jotain ajattelen, ajattelen yhden ajatuksen kerralla loppuun enkä yritä käsitellä kymmentä asiaa. Parhaimmillaan en tietenkään ajattele vaan tuijotain maisemaa, hikoilen ja iloitsen siitä hetkestä, missä juuri silloin olen. Enkä kaipaa minnekään muualle.

P3064067.jpg

Nämä valokuvat ovat Gibraltarinvuorelta, joka on ehdottomasti yksi parhaita paikkoja päästä eroon levottomuudesta. Jyrkkää vuorenrinnettä noustessa täytyy keskittyä jaksamiseen, alas päin tullessa voi ihastella maisemia aina Afrikkaan asti, moikata apinoita, kuunnella heinäsirkkoja, lintuja ja lentokoneita, ja vain kävellä, koska muutakaan vaihtoehtoa alaspääsemiseksi ei ole. Vuorelle kiipeäminen on ehdottomasti ensimmäisiä asioita, mitä tahdon tehdä kun taas pääsemme etelään. Hankin vähän nolot ysärihenkiset nilkkapainotkin Tigeristä kahdella eurolla tätä tarkoitusta varten.

P3063991.jpg

Muita suosikkeja ovat mustikkametsä, lähiön kadut sateisena syysiltana ja vanha työmatka polkupyörällä auringonnousun aikaan. Lopetin nyt sitten salikorttini, koska tuntui etten ryhmäliikunnasta saanut enää samaa hyvänolon tunnetta ja kaipasin sen sijaan konkreettisesti metsään, raittiiseen ilmaan tuulettamaan mieltäni. Koko perhettä vaivaava koirakuume on omalla kohdallani erityisen korkea, koska koiran kanssa on joka päivä pakko lähteä pihalle ja vähän lähikauppaa pidemmälle. Olenkin harkinnut koiran lainaamista joltain naapurilta, että voisin hyvällä syyllä lähteä rämpimään Viikin pelloille tai kodin lähellä sijaitseville saarille. Ja ehkä, ehkä joskus kymmenen vuoden päästä olen tarpeeksi vanha ja viisas, vähän kärsivällisempi tai sitten niin väsynyt tähän virikkeiden määrään, että olen lopulta valmis opettelemaan meditoimaan paikoillani.

P1242635.jpg