PALAPELILOMA

Ostin pojille palapelin joululahjaksi. Vähän kunnianhimoisesti tuli valittua 500 palan yksilö, ja sitten unohdin paketoida sen ja jätin sen penkille löydettäväksi. Hupsis. Oikeasti palapeli oli vähän niin kuin mulle, ja lupasin lapsille, jotka eivät kovin sitkeästi kärttäneet, että kootaan Muumi-palapeli viikonloppuna. Lauantaina kun hoitolapset oli haettu kotiin niin juoksin avaamaan paketin kääreistä.

Lapset olivat järkyttyneitä standardia pienemmistä paloista, mutta jaksoivat urhoollisesti lajitella ja etsiä reunapaloja puolisen tuntia. Sitten ne luovuttivat ja lähtivät rakentamaan legoja ja sain koko palapelin itselleni. Paratiisi! Kävelemisen lisäksi palapelit on parasta huumetta, fiilistelin 500 palan projektiani niin paljon että meinasin soittaa olevani sairas ja jättäväni ystäväporukan pikkujoulut väliin. Tajusin kuitenkin, että on aika säälittävää viettää lauantai-ilta kotona koska haluaa koota palapeliä, joten rakensin piikkilangasta aidan palapelin ympärille ja vannotin lapsia olemaan koskematta taideteokseeni sillä aikaa kun olen riennoissa. Kerroin, että tontut kyllä näkevät.

Aamulla ei haitannut kello 5.50 herätys kun tiesin, että pääsen näpertelemään palapelin kanssa. Olis sitä tietenkin ollut muutakin tekemistä niin kuin ens viikolla palautettavan kandin teko, siivoaminen tai muutama koulutyö, mutta jumiuduin koko aamupäiväksi palapelin pariin. Lapset kävivät välillä ”auttamassa”, mutta noin kello 13.15 olimme valmiit. Vastoin ystävieni epäilyjä, sain koottua palapelin lapsiperheen olohuoneessa. Ehdin ottaa yhden valokuvan ennen kuin kuopus teki vatsalaskun sohvalta palapelin päälle, mutta olin jo saavuttanut maalin.

Jos nyt mietin, mikä tekisi mut täydellisen onnelliseksi niin se olisi palapeliloma. Olen kuullut, että ruuhkavuosia elävät pariskunnat ottavat toisenlaisia pa-alkuisia lomia, mutta mä en keksi mitään enempää mielenterveyttä hoitavaa kuin pari isoa palapelia, muutama päivä syvää hiljaisuutta, ehkä pullo viiniä ja rauha koota palapelejä omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Toki toisesta aikuisesta voi olla iloa tässä(kin) lajissa, mutta en kauheasti arvosta mun systeemejä sotkevia ylimääräisiä käsiä – vaikka onhan yhdessä palapelien kokoaminen jossain määrin relationship goals. Jahka koulu on tältä lukukaudelta paketissa luulen, että palkitsen itseni – shoppailulakossa kun pian olen – parilla isolla palapelilla ja yön pimeinä tunteina livetetrikseen omistetulla ajalla. Pikku lahjavinkki muutenkin kaikille tutuille. Palapeliloma.

VINKKEJÄ VAUVAUINTIIN

40116_495254507497_6836877_n

Vauvauinti on niin mahtava laji, että olen kaikkien kolmen pojan kanssa suunnilleen synnytyslaitoksella ilmoittautunut mukaan uimaan. Olemme joka kerta valinneet järjestäjäksi Folkhälsanin, jossa pulikointi maksoi noin 20 euroa per kerta. Kuulostaa kovalta rahalta puolen tunnin lillumisesta, mutta joka viikko vauvauinti oli meidän perheessä odotettu spektaakkeli. Muista järjestäjistä ei ole kokemusta, mutta voin suositella omien kokemusten perusteella Folkhälsania koska siellä a.) ei lähetetty karhulaskua perään jos vauva sattui kakkaamaan altaaseen (tosin tästä ei ole omakohtaista kokemusta – kolmen vuoden aikana ainoa ”onnettomuus” oli eräässä ryhmässä yhden lapsen puklaus altaaseen, mutta muuten uinteja ei juuri jouduttu perumaan) ja b.) uimapaikat, joissa me kävimme, sijaitsivat Folkhälsanin vanhustentalojen yhteydessä ja olivat siksi rauhallisempia kuin tavan uimahallit, joihin siirryttiin sitten kun lapset täyttivät vuoden. Ohjaajat olivat aina mukavia ja jämptejä ja tulipahan opittua vähän ruotsiakin samalla – ohjauskielenä oli kyllä suomi, mutta välillä laulettiin ja loruteltiin på svenska.

54698_10150105344107498_4592202_o

Kuopuksen kanssa aloitettiin kun hän oli paria päivää vaille vaaditun iän eli 3 kk, koska painoi jo komeasti yli vaaditut 5 kiloa. Keskimmäisen kanssa käytiin sisarusuinnissa, jossa myös isoveli pääsi mukaan altaaseen. Folkhälsanin vauvauinnissa ei harrastettu uimavaippaa, joten varusteiksi riitti pelkät uikkarit – tänä vuonna oli hieman haikeaa heittää nuo kuvissa näkyvät kulahtaneet uimahousut kierrätykseen, kun niissä oli kolme poikasta ottanut ensikosketuksensa uimaharrastukseen. Onneksi harrastus on jatkunut, nyt kaksi isointa ovat päässeet uimakoulujen makuun Urheiluhallien järjestämissä perhe- ja leikki-ikäisten uimakouluissa.

532647_10151391414637498_485440959_n

No sitten niitä vinkkejä. Ekaksi tietenkin se, että kannattaa mennä! Meillä tietty on käynyt tuuri, kun kaikki kolme ovat nauttineet lajista – sitten on vauvoja, joita ei paljoa kiinnosta kastua ja palella ja kuunnella uimahallin meteliä, ja he kyllä yleensä ilmaisevat sen äänekkäästi. Ja aina välillä vesipedoillakin oli huono päivä ja uiminen meni enemmän kitinäksi. Mutta kannattaa kokeilla. Eikä jäädä kotiin, koska esimerkiksi pelkäät että vauva kakkaa altaaseen. Jos noudattaa ohjetta olla antamatta ruokaa tuntia ennen uintia, selviää varmasti ilman vahinkoja.

196140_10151391414452498_1439077423_n

Helpointa vauvauinti on tietenkin silloin, kun aikuisia on kaksi – mukana voi olla muukin kuin vanhempi, mä vein mukana kaiken maailman kumminkaimaa ja työkaveria. Meillä nimittäin Käytännön Miehen vuorotyön takia piti varautua siihen, että aika usein jouduin menemään yksin uimaan ja se aiheuttaa ehkä hieman ekstratyötä. Jos aikuisia kaksi, homma sujuu yleensä sutjakkaasti: Toinen vanhemmista voi mennä edeltä suihkuun ja vaihtamaan uikkarit ja toinen hengailla vauvan kanssa, ja sitten antaa vauvan sille valmiille uimarille suihkuteltavaksi ja uinnin jälkeen sama juttu. Uinnin jälkeen oli ihana viettää imetyshetki lempeänlämpöisessä saunassa (jossa oli vauvauimareita varten säädetty matalammat löylyt) ja sen jälkeen viedä raukea vauva sille vanhemmalle, joka ei imettänyt vaan oli ehtinyt nopeampana peseytyä ja pukeutua. Evästä oli hyvä olla mukana, koska uintisession jälkeen pelkkä maito ei pitänyt nälkää, ja yleensä uni tuli kotimatkalla kun oli ensin polskinut, saunonut ja sitten syönyt.

10354996_10153244555707498_437547106232318184_n

 

Yksinkin pärjäsi hyvin. Melkein aina pukukopista löytyi ylimääräinen aikuinen, jolta sai tarpeen tullen apua. Monet hyödyntävät pienien kanssa bumbo-istuimia tai pyyhkeellä suojattua kaukaloa, mutta mä opettelin kiemurtelemaan itseni sisään uimapukuun samalla kun roikotin toisessa kädessä vauvaa. Sitten kun noin puolivuotiaana tyyppi alkoi istua tukevasti homma helpottui kummasti: Tyyppi vaan istumaan saaviin läträämään lämpimällä vedellä. Uintia edeltävissä ja seuraavissa toimenpiteissä tärkeintä oli nopeus, eli helpot vaatteet, vähän tekemistä (esim. syömistä) vauvalle ja kaikki föönailut sun muut kannatti suosiolla unohtaa. Näin kyllä kerran vauvauinnissa yhden äidin sheivaavan sääriään suihkutiloissa ilman mitään kiirettä, että varmaan olisi itsekin voinut ottaa rauhallisemmin.

54698_10150105344102498_5384801_o

Näitä sukelluskuvia pojatkin katsovat innoissaan, etenkin opittuaan nyt tämän jalon taidon uudestaan. Oikeasti sukellukset ovat ihan minimaalinen osa uintia vaan aika kului kelluessa, erilaisten apuvälineiden ja lelujen kanssa touhuten, laulaen ja lorutellen, läiskytellen ja muita uimareita ihmetellen. Joskus harjoiteltiin pelastusliivien käyttöä, toisinaan laskettiin liukumäkeä. Muistelen kyllä erittäin lämpimästi noita +32-asteisessa vedessä vietettyjä tuokioita, jolloin uusi tulokas pääsi takaisin siihen elementtiin, jossa oli viettänyt yhdeksän kuukautta kasvaen.

 

 

KAIKKIEN AIKOJEN KIVOIN KUMMI

P1010492.jpg

Kaikilla kolmella lapsella on oikein kivat kummit, mutta kaikista onnekkain taisi olla vuonna 2012 syntynyt Pampula. Kas kun sinä vuonna sattui syntymään helsinkiläiseksi, pääsi heti vauvana Helsingin kaupunginorkesterin suojelukseen. Me olimme P:n kanssa ensimmäisessä tälle koko vuoden vauvat kattavalle kummilapsien joukolle suunnatussa konsertissa hänen ollessaan vain parin kuukauden ikäinen – hieman herkistynyt äiti vollotti kuin vauva kun HKO:n kummimuusikot soittivat kauniita säveliä ja aika vastikään maailmaan ilmestyneet pallopäät kuuntelivat hämmentyneitä sulosointuja. Nyyh! Ei ole ollut ainoa kummikonsertti, jossa olen nieleskellyt kyyneliä kun koko konsepti on jotenkin niin… ihana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kummikonsertteja on järjestetty kaksi kertaa vuodessa, ja eilen oli taas vuoro yhdelle esitykselle. Oma suosikkini on viime kevään hieman hienompi ja pidempi konsertti, joka oli Musiikkitalon Suuressa konserttisalissa. Vaikka juuri neljä vuotta täyttänyt Pampula pitikin lahjoa istumaan paikoillaan – yleensä kummikonserteissa lapset saavat leikkiä, tanssia ja soittaakin, nyt piti vain taputtaa – niin konserttia on muisteltu jälkikäteen monta kertaa. Erityisesti lapsen lumosi pienet balettitanssijat ja heidän esittämänsä Pingviinitanssi. Häähullulle mutsille taas Prinsessa Ruususen juhlamarssi tuo joka kerta palan kurkkuun.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lapsille suunnattu kulttuuritarjonta on Helsingissä muutenkin omaa luokkaansa, ja nämä Satu Sopasen (ja Nalle Nappisilmän) johdolla vedetyt vajaan tunnin mittaiset konserttisessiot kruunaavat kaiken. Konsertit ovat kehittyneet samaa tahtia lasten kanssa, ja muutaman vuoden takainen hieman kaoottinen meininki muuttunut keskittyneiksi rytmileikiksi ja vakaviksi ilmeiksi, kun lasketaan tahtia ja tunnistetaan soittimia. Olen varma, että tämä jo lapsena alkanut siedätyshoito klassiselle musiikille ja konserttisaleille tuottaa jonain päivänä hedelmää muutenkin kuin mahtavien muistojen muodossa. Vuonna 2012 syntyneet ovat toinen ikäluokka, joka saa nauttia näin upeasta kummista ja luulen, että kun vuonna 2019 tulee hetki jolloin kummisuhde päättyy konserttiin, jossa kummilapset pääsevät lavalle kummiorkesterin kanssa niin, noh, ei taida paketti nessuja riittää tälle naiselle.

P1010507.jpg

 

YHDEN SUHTEEN PÄÄTÖS

Eilen teki mieli heittäytyä sentimentaaliseksi. Kävin (toistaiseksi) viimeisen kerran SATSissa zumbassa. Neljän vuoden ajan ahkerasti höylätty salikortti on nyt suljettu ja sen voi antaa lasten leikkeihin, ei olisi eka kerta kun kotileikissä äiti käy jumpassa ja jättää lapset lapsiparkkiin hoitoon. En kuitenkaan kaivertanut pukuhuoneen vakiokaappiin nimeäni, en vuodattanut vastaanotossa eron kyyneliä enkä tehnyt mitään muistoalttaria lenkkareilleni, mutta haikeaa se oli silti. Olen neljän vuoden ajan käynyt salilla keskimäärin kolme kertaa viikossa. Se on ollut rakas rutiini.

Jäsenyyden irtisanominen oli nyt yksi konkreettinen askel isompaan muuttoon valmistautumisessa. Ei se tietenkään ole se suurin syy, miksi oli aika lopettaa jumppailut, mutta varmasti isoin syy siihen, että tauon sijaan tulin vain lopettaneeksi. En keksi juuri mitään valittamista neljän vuoden ajalta: Suurin osa ohjaajista on tosi pro, salit joilla olen käynyt ovat olleet siistejä ja hyvin varusteltuja, lapsiparkeissa on aina ollut iloisia ja reippaita tyyppejä töissä – olkootkin, että Nipsun ikäkuukaudet 7-13 kukaan ei kestänyt sitä huutoitkua varttia pidempään, mutta eroahdistuskaan ei kestänyt ikuisesti ja viimeiseltä lapsiparkkikeikaltaan pojat piti raahata itkevinä pihalle.

Nyt vain loppui aika. Jos ja kun haluan joskus, eli jouluun mennessä, valmistua, on vähän kiristettävä tahtia ja se tarkoittaa useampaa päivää viikossa ympäri Suomea. Siihen päälle P:n puheterapiat, poikien harrastukset ja sitten sellaiset pikkujutut kuten nukkuminen ja oma sosiaalinen elämä, niin liikunnalle löytyi aikaa puoli tuntia siellä, toinen täällä. Nyt kyllä testataan itsekuria, koska pitäisi treenata kotona, käydä uimassa ja palata lenkkipoluille ilman sitä opiskelijabudjetille kohtuullisen korkean kuukausimaksun luomaa motivaatiota.

Vaikka pumpille, bodycombatille ja spinningille on aina paikka sydämessäni, myös neljä vuotta intensiivistä ryhmäliikkumista saavutti kulminaatiopisteensä. Muistan, kuinka vielä kymmenen vuotta sitten pidin vierekkäin painojen nostelua ja oman hauiksen peilistä vilkuilua ihan kamalan naurettavana touhuna. Ja nyt huomasin ajattelevani samoin, kun keskiviikkona väänsin hampaat irvessä hauiskääntöjä. Fyysinen puoli kyllä sai treeniä entiseen tapaan, mutta mielenterveyshyödyt alkoivat jäädä vähäisimmiksi. Ne arkiset ajatukset tekemättömistä töistä ja vastaamatta jääneistä viesteistä alkoivat pyöriä mielessä silloinkin, kun olisi pitänyt keskittyä potkimaan mielikuvitusvihollista tai seisomaan soturiasennossa, joten nyt lähden etsimään zeniä uimahallista tai juoksulenkeiltä.

Vihasin kaikkea urheilua monta vuotta. Varhaisnuoruudessa liian rankaksi käynyt kilpauintiharrastus, sitten ne teinivuodet jonka aikana aloin pitää itseäni romuluisena, kömpelönä ja liian pulleana mihinkään muuhun lajiin kuin mahdollisesti sumopainiin, ja sitten olikin jo valtava kynnys lähteä mukaan ryhmäliikuntaan, kun ei tiennyt mikä on chasse-askel tai mikä hitto on ”vastaote tangosta”. Sitä kuvitteli, että ihmiset käyvät jumpissa ihan vaan kytätäkseen toisiaan ja nauraisivat itsensä tärviölle kun tällainen noviisi menee sinne sekoilemaan. Mitä kävi, kun sitten ekan kerran menin – tyylikkäästi myöhässä, arvottuani vielä ovella että käännynkö sittenkin takaisin ja häpeän vain tunnin saunassa – tunnille? Ei mitään. Tai no joo, tuli tosi kipeät lihakset, mutta sehän oli kauhean mukavaa. Ja siinä vaiheessa kun itse oppi koreografiat ulkoa ja tiesi millaisilla painoilla jaksaa penkkipunnertaa, ei tosiaan kiinnostanut millä tyylillä muut urheilee.

Ja sitten siitä urheilemisesta tuli osa omaa arkea. Tutustuin ihmisiin salilla, ja vaikka 90% salikäynneistä olikin puhtaasti hikoilua, niin siihen alkoi mahtua myös sosialisointia henkilökunnan ja muiden kävijöiden kanssa. Nyt sitten alan puurtamaan ylhäisessä yksinäisyydessäni Rocky-tyyliin. Uudet juoksulenkkarit on hankintalistalla ennen lakkoa, samoin joogamatto. Kunnianhimoisesti haaveilen siitä, että kävisin edes kerran viikossa uimassa tai vesijuoksemassa, ja jaksaisin heilutella kahvakuulaa kotona. Tai jos huomaan muuttuvani apaattiseksi sohvaperunaksi, voin varmaan käydä liittymässä salille uudestaan – ei olisi ensimmäinen kerta elämässäni, kun eron jälkeen palataan yhteen.