PUOLI VUOTTA ILMAN URHEILUA

Oikeastaan kohta juhlitaan jo vuosipäivää siitä, kun yli neljän vuoden aktiivinen ja urheilullinen elämäntapa loppui. Nyt kun katson, vähän kauhunsekaisin tuntein, viimeisten kuukausien kalenterimerkintöjä ihmettelen, miten olen ikinä saanut urheilua ängettyä mihinkään väliin. Salijäsenyyden lopetusta edelsi neljä vuotta hurmoksellista urheilua, jossa kävin vielä viikko ennen synnytystä hikoilemassa spinningissä ja palasin bodycombat-tunneille potkimaan mielikuvitusvastustajia heti kun maidontuotanto oli tasaantunut sellaiseksi, ettei vaarana ollut kanssajumppaajien ruiskiminen luonnontuotteilla.

Tuon noin 3-4 kertaa viikossa kunnon hikiliikuntaa sisältäneen elämänvaiheen aikana ymmärsin, miksi ihmiset ylipäänsä urheilevat, aloin jopa seurata sitä televisiosta silloin tällöin liikuttuen (henkisesti), koska ymmärsin, millaista omien rajojen ylitys oli, millaista on tsempata itsensä huikeisiin suorituksiin. Ja olin varma, ettei pää kestä ilman säännöllistä endorfiiniannosta. Ja epäilin vähän, että musta tulee apaattinen sohvaperuna jos en maksa itseäni kipeäksi siitä liikkumisen ilosta, koska mun luonteelle motivaatioksi ei vaan riitä paremmat pakaralihakset, ei enemmän elinvuosia eikä edes lupa syödä vähän enemmän. Ahneus oli paras kannustin käymään salilla koko rahan edestä.

No, miten sitten kävi.

On tullut ainakin viisi kiloa lisää massaa. Siinä missä kaksi vuotta sitten olin elämäni kunnossa ja huikean tyytyväinen siihen, että kolmekymppisenä kroppa oli lihaksikas ja funktionaalinen ja pystyin tekemään vaikka mitä temppuja, niin kahdessa vuodessa olen palannut lähtöpisteeseen. Tai siis oikeastaan puolessa vuodessa. Haluaisin nauraa tähän päälle, että tekemättä mitään! Puolen vuoden aikana olen käynyt pari kertaa kiipeilemässä, mutta nämä boulderointikuvat ovat ihan täyttä lavastusta: olen niin korkeanpaikankammoinen että yleensä alan täristä jo ekalla otteella ja puolitoistatuntinen seinän äärellä sisältää paljon enemmän juoruilua kuin liikuntaa. Aloitin joogan paikallisessa mummoryhmässä, mutta syke nousee korkeammalle ihan vaan Emmerdalea katsoessa kuin tuossa letkeässä venyttelyporukassa – joka on sinänsä ihan tarpeellista kehonhuoltoa, mutta ehkä vähän liioittelua ottaen huomioon miten vähän kroppani näinä päivinä joutuu tekemään töitä. Kerran taisin käydä vesijuoksemassa. Olen myös tehnyt Yogailla satunnaisesti treeniä, ja pidän siitä kyllä paljon, mutta järkytyin kun en pystynyt tekemään power yoga-tuntia kokonaan, koska kunto loppui kesken. Minä, joka vielä vuosi sitten vedin helposti pari tuntia aerobistakin putkeen, perkele.

Kuitenkaan se, mitä pelkäsin eniten, ei tapahtunut. Pää ei levinnyt. Oikeastaan olen ollut oikein tyytyväinen, kun olen ehtinyt ahmia sekä tv-sarjoja että ruokaa rauhassa iltaisin. Olen tissutellut välillä lasin viiniä ja nauttinut elämästä eri tavoin kuin bodypumpissa, vaikka ajattelin, että vieroitusoireet iskevät viikossa. Eivät iskeneet. Olen ollut ihan onnellinen, vaikkei syke ole kovin usein noussut yli satasen. Paitsi portaissa, ne taas nykyään kyllä tuntuvat. Jopa pakaroissa, joiden paikalla on enää kuoppa. Ehdin tuossa urheiluhulluuden vaiheessa ihmetellä, miten ihmiset voivat olla liikkumatta ja nyt muistan, että ihan helposti. En juuri kaipaa hikoilua – en enää muista, kuinka hyvä fiilis siitä tuli.

En kuitenkaan nyt aio jämähtää tähän laiskanpulskeuteen: kunhan tämä pahin stressi kaikkien elämän osa-alueiden kanssa helpottaa, teen comebackin lenkkipoluille. Puolimaraton on taas mielessä loppusyksyksi, ja tavoite olisi toukokuussa taas liihotella kymmenen kilometriä jossain itähelsinkiläisillä kinttupoluilla. Kaipaan sitä vartaloa, jolla pystyi tekemään asioita, joka jaksoi liikkua, kantaa, kiivetä. Ja jolle ne farkutkin mahtuivat vielä. Vaikka ihmissäkkituolinakin on ihan mukavaa, niin minut on myös peloteltu kansanterveydellisillä kauhutarinoilla. Joten siinä missä salikorttia en vieläkään mene aktivoimaan, niin jotain on tehtävä. Ehkä se jotain on nyt alkuun pieni höntsäilykierros korttelin ympäri, mutta tässä taas ollaan. Nollapisteessä.

KUOLLEENA SYNTYNEET IDEAT, OSA 274

taapero-skeittaa.jpg

Se alkaa suunnilleen siinä vaiheessa, kun puolet lumesta on sulanut pois. Se ei haittaa, että siitä maan paljaasta pinta-alasta suurin osa on veden, hiekoitussepelin tai koirankakan peitossa. Taitaa olla jo perinne, että kevätpäiväntasaukseen mennessä parvekkeella talvehtineet polkupyörät huutavat lasten nimiä niin lujaa, ettei äitikään kestä enää yhtään koska voidaan mennä pyöräilee-vinkunaa. Onhan sitä jo pari kuukautta kuunneltukin.

Se, minkä kuitenkin aina vuodessa onnistuu unohtamaan, on miten perseestä se eka pyörälenkki on. Pardon my French. Jollen väärin muista, viime vuonna oli ihan yhtä jäätävää ja silti eilen luovutin: esikoinen oli poikkeuksellisesti aamupäivän kotona ja luonnollisesti kaikki tekeminen oli loppunut suunnilleen puoli kahdeksaan mennessä, joten sanoin ne taikasanat: okei, mennään pyöräilemään.

Siitä alkoi tietenkin armoton kiire. Yleensä niin vetelät lapset olivat sekunnissa suoriutuneet aamutoimistaan. Tietenkin olisin voinut etsiä ne kolmet välikausivaatteet ennen lupaustani, sillä toppavaatteissa urheilu ei tuntunut enää eilisaamuna hyvältä idealta. Kaikki välikausivaatteet, ohuet hanskat ja pipot ja lenkkarit olivat tietenkin jossain ylähyllyllä ja niitä oli sitten kaiveltava samalla kun kolme tyyppiä kitisi, että eikö voida jo mennä… Ja samaa tahtia kun löysin pareja hanskoille niin sain todeta, että suurin osa välikausivaatteista oli jäänyt pieniksi, etenkin esikoiselle. Kuten oli muuten sen pyöräkin.

Lopulta olin saanut puettua kaikki kolme säänmukaisiin vaatteisiin. Itsehän kaavin lähinnä ne vaatteet, mitkä oli käsillä, verkkarit oli päällimmäisinä pyykkikorissa joten päättelin, että ne olivat vielä ihan kelvolliset. Siinä vaiheessa kun päästiin ulos ja lapset olivat pukeutuneet kaikkeen parittomaan ja liian pieniin vaatteisiin sekä äiti näytti kodittomalta (puuttuvat hampaat lisäävät tätä vaikutelmaa kummasti), aloin pälyillä ympärilleni hieman vainoharhaisesti: kuka tekee ekan lastensuojeluilmoituksen?

Esikoisen pyörän säädöt olivat puolen vuoden takaa, ja 6-vuotias saattaa kasvaa tuossa ajassa melkoisesti. Paitsi että välikausihousut ylettyivät enää polviin, oli polkeminen vähän haastavaa. Esikoisen pyörä onkin periytymässä keskimmäiselle, joka taas halusi ehdottomasti skeitata, vaikka ei ole sitä koskaan tehnyt. Jostain syystä hänellä on vahva mielikuva itsestään Itä-Helsingin Tony Hawkina, ja sitä ei äidin hellävarainen jos nyt kulta vain pyöräiltäis horjuttanut. Kuopuksella on polkupyörä työntöaisoineen ja apypyörineen, mutta sekin oli jäänyt talvilevon aikana niin pieneksi, että hän pystyi vain jarruttamaan. Ja voi pojat, hän kyllä jarruttikin.

Muutenkin olisin voinut tarkastaa pyörien kunnon ennen lähtöä. Kyllähän ne tyhjätkin renkaat pyörivät, mutta kaikki kiristelivät hampaitaan vääntyneiden tankojen ja vääränkorkuisten satuloiden kanssa. Kypärätilanteenkin olisi voinut tsekata vähän aiemmin, sillä jokaisen pää oli joko kasvanut ja kutistunut ja kohmeisin sormin niiden solkien säätäminen ei juuri naurata. Pääsimme kuitenkin perille huikean 200 metrin matkan paikalliseen skeittipuistoon, joka olikin kurainen ja märkä. Toisaalta sillä ei ollut niin väliä, koska kuopus oli ohjannut itsensä hävittäjälentäjien kadehtimalla osumatarkkuudella kaikkiin mahdollisiin matkalla olleisiin koirankakkoihin ja varmuuden vuoksi vielä heittäytynyt pyörän selästä niiden päälle. Myös kaksi isompaa olivat ottaneet tuntumaa maastoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kun tajuat, ettei kellään ole enää vakuutusta

Siinä sitten oltiin.  Lapset riehuivat rampilla, vaihtelivat välineitä, kaatuilivat ja törmäilivät. Paikalle ilmestyi vielä yksi Ompun kaveri, mutta neljä menee siinä missä kolmekin. Erityisesti keskimmäistä kiukutti, kun omat visiot upeista ollieista eivät toteutuneetkaan ja hän vietti aika paljon aikaa mököttäen. Kuopusta otti päähän, kun hän ei pystynyt polkemaan enkä mä jaksanut työntää häntä ympäri skeittiparkkia – varsinkin kun hän niin tomerasti jarrutti joka kerta kun lähti liikkeelle.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin: yleensä kyllä nautin lasten kanssa touhuilusta ja erityisesti näistä ulkoilma-aktiviteeteista. Mutta kun uloslähtö edellyttää puolimaratonin verran pukemista ja lopputuloksena on kolme eri syistä kiukuttelevaa lasta skeittipuistossa ja ainoa varma asia on se, että mutsi kantaa kotiin uhmaikäisen, polkupyörän ja skeittilaudan ja samalla pitää jarisarasvuomaista tsemppipuhetta motivaatiopulasta kärsivälle 5-vuotiaalle, niin… Noh, ite lähdin, jaksaa jaksaa. Aina välillä sitä ymmärtää, miksi äitinä on niin helppo heittäytyä marttyyriksi.

Kun lapset olivat kierineet tarpeeksi koirankakassa ja itsesäälissä, lähdimme kotiin. Ilmoitin kaikille, ketkä suostuivat kuuntelemaan, että seuraavan kerran lapset pyöräilevät kesäkuussa. Kotona laitoin koneellisen ulkovaatteita pyörimään ja aloin etsimään uusia välikausihousuja hujopille. Eihän se varmaan enää puolen vuoden päästä tunnu niin pahalta, tämä vuoden ensimmäinen ”pyöräretki”. Onneksi oli arkinen aamupäivä ja lähitaloissa ei ehkä kovin moni asukas kuullut, kun mä epätoivoisesti rukoilin kuopusta ohjaamaan suoraan ja lohduttelin keskimmäistä, että ei kukaan onnistu ekalla kerralla. Missään. Eikä kukaan opi kerrasta, esimerkiksi sitä että huolla ne pyörät ja lajittele ne vaatteet ja ajattele nyt kaksi kertaa, ennen kuin lupaat lapsille eeppisiä pyöräretkiä.

kiukkuinen-lapsi.jpg
Viikon luontoääni: turhautuneen 5-vuotiaan kiukkuraivo

alastulo.jpg

PALAPELILOMA

Ostin pojille palapelin joululahjaksi. Vähän kunnianhimoisesti tuli valittua 500 palan yksilö, ja sitten unohdin paketoida sen ja jätin sen penkille löydettäväksi. Hupsis. Oikeasti palapeli oli vähän niin kuin mulle, ja lupasin lapsille, jotka eivät kovin sitkeästi kärttäneet, että kootaan Muumi-palapeli viikonloppuna. Lauantaina kun hoitolapset oli haettu kotiin niin juoksin avaamaan paketin kääreistä.

Lapset olivat järkyttyneitä standardia pienemmistä paloista, mutta jaksoivat urhoollisesti lajitella ja etsiä reunapaloja puolisen tuntia. Sitten ne luovuttivat ja lähtivät rakentamaan legoja ja sain koko palapelin itselleni. Paratiisi! Kävelemisen lisäksi palapelit on parasta huumetta, fiilistelin 500 palan projektiani niin paljon että meinasin soittaa olevani sairas ja jättäväni ystäväporukan pikkujoulut väliin. Tajusin kuitenkin, että on aika säälittävää viettää lauantai-ilta kotona koska haluaa koota palapeliä, joten rakensin piikkilangasta aidan palapelin ympärille ja vannotin lapsia olemaan koskematta taideteokseeni sillä aikaa kun olen riennoissa. Kerroin, että tontut kyllä näkevät.

Aamulla ei haitannut kello 5.50 herätys kun tiesin, että pääsen näpertelemään palapelin kanssa. Olis sitä tietenkin ollut muutakin tekemistä niin kuin ens viikolla palautettavan kandin teko, siivoaminen tai muutama koulutyö, mutta jumiuduin koko aamupäiväksi palapelin pariin. Lapset kävivät välillä ”auttamassa”, mutta noin kello 13.15 olimme valmiit. Vastoin ystävieni epäilyjä, sain koottua palapelin lapsiperheen olohuoneessa. Ehdin ottaa yhden valokuvan ennen kuin kuopus teki vatsalaskun sohvalta palapelin päälle, mutta olin jo saavuttanut maalin.

Jos nyt mietin, mikä tekisi mut täydellisen onnelliseksi niin se olisi palapeliloma. Olen kuullut, että ruuhkavuosia elävät pariskunnat ottavat toisenlaisia pa-alkuisia lomia, mutta mä en keksi mitään enempää mielenterveyttä hoitavaa kuin pari isoa palapelia, muutama päivä syvää hiljaisuutta, ehkä pullo viiniä ja rauha koota palapelejä omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Toki toisesta aikuisesta voi olla iloa tässä(kin) lajissa, mutta en kauheasti arvosta mun systeemejä sotkevia ylimääräisiä käsiä – vaikka onhan yhdessä palapelien kokoaminen jossain määrin relationship goals. Jahka koulu on tältä lukukaudelta paketissa luulen, että palkitsen itseni – shoppailulakossa kun pian olen – parilla isolla palapelilla ja yön pimeinä tunteina livetetrikseen omistetulla ajalla. Pikku lahjavinkki muutenkin kaikille tutuille. Palapeliloma.

VINKKEJÄ VAUVAUINTIIN

40116_495254507497_6836877_n

Vauvauinti on niin mahtava laji, että olen kaikkien kolmen pojan kanssa suunnilleen synnytyslaitoksella ilmoittautunut mukaan uimaan. Olemme joka kerta valinneet järjestäjäksi Folkhälsanin, jossa pulikointi maksoi noin 20 euroa per kerta. Kuulostaa kovalta rahalta puolen tunnin lillumisesta, mutta joka viikko vauvauinti oli meidän perheessä odotettu spektaakkeli. Muista järjestäjistä ei ole kokemusta, mutta voin suositella omien kokemusten perusteella Folkhälsania koska siellä a.) ei lähetetty karhulaskua perään jos vauva sattui kakkaamaan altaaseen (tosin tästä ei ole omakohtaista kokemusta – kolmen vuoden aikana ainoa ”onnettomuus” oli eräässä ryhmässä yhden lapsen puklaus altaaseen, mutta muuten uinteja ei juuri jouduttu perumaan) ja b.) uimapaikat, joissa me kävimme, sijaitsivat Folkhälsanin vanhustentalojen yhteydessä ja olivat siksi rauhallisempia kuin tavan uimahallit, joihin siirryttiin sitten kun lapset täyttivät vuoden. Ohjaajat olivat aina mukavia ja jämptejä ja tulipahan opittua vähän ruotsiakin samalla – ohjauskielenä oli kyllä suomi, mutta välillä laulettiin ja loruteltiin på svenska.

54698_10150105344107498_4592202_o

Kuopuksen kanssa aloitettiin kun hän oli paria päivää vaille vaaditun iän eli 3 kk, koska painoi jo komeasti yli vaaditut 5 kiloa. Keskimmäisen kanssa käytiin sisarusuinnissa, jossa myös isoveli pääsi mukaan altaaseen. Folkhälsanin vauvauinnissa ei harrastettu uimavaippaa, joten varusteiksi riitti pelkät uikkarit – tänä vuonna oli hieman haikeaa heittää nuo kuvissa näkyvät kulahtaneet uimahousut kierrätykseen, kun niissä oli kolme poikasta ottanut ensikosketuksensa uimaharrastukseen. Onneksi harrastus on jatkunut, nyt kaksi isointa ovat päässeet uimakoulujen makuun Urheiluhallien järjestämissä perhe- ja leikki-ikäisten uimakouluissa.

532647_10151391414637498_485440959_n

No sitten niitä vinkkejä. Ekaksi tietenkin se, että kannattaa mennä! Meillä tietty on käynyt tuuri, kun kaikki kolme ovat nauttineet lajista – sitten on vauvoja, joita ei paljoa kiinnosta kastua ja palella ja kuunnella uimahallin meteliä, ja he kyllä yleensä ilmaisevat sen äänekkäästi. Ja aina välillä vesipedoillakin oli huono päivä ja uiminen meni enemmän kitinäksi. Mutta kannattaa kokeilla. Eikä jäädä kotiin, koska esimerkiksi pelkäät että vauva kakkaa altaaseen. Jos noudattaa ohjetta olla antamatta ruokaa tuntia ennen uintia, selviää varmasti ilman vahinkoja.

196140_10151391414452498_1439077423_n

Helpointa vauvauinti on tietenkin silloin, kun aikuisia on kaksi – mukana voi olla muukin kuin vanhempi, mä vein mukana kaiken maailman kumminkaimaa ja työkaveria. Meillä nimittäin Käytännön Miehen vuorotyön takia piti varautua siihen, että aika usein jouduin menemään yksin uimaan ja se aiheuttaa ehkä hieman ekstratyötä. Jos aikuisia kaksi, homma sujuu yleensä sutjakkaasti: Toinen vanhemmista voi mennä edeltä suihkuun ja vaihtamaan uikkarit ja toinen hengailla vauvan kanssa, ja sitten antaa vauvan sille valmiille uimarille suihkuteltavaksi ja uinnin jälkeen sama juttu. Uinnin jälkeen oli ihana viettää imetyshetki lempeänlämpöisessä saunassa (jossa oli vauvauimareita varten säädetty matalammat löylyt) ja sen jälkeen viedä raukea vauva sille vanhemmalle, joka ei imettänyt vaan oli ehtinyt nopeampana peseytyä ja pukeutua. Evästä oli hyvä olla mukana, koska uintisession jälkeen pelkkä maito ei pitänyt nälkää, ja yleensä uni tuli kotimatkalla kun oli ensin polskinut, saunonut ja sitten syönyt.

10354996_10153244555707498_437547106232318184_n

 

Yksinkin pärjäsi hyvin. Melkein aina pukukopista löytyi ylimääräinen aikuinen, jolta sai tarpeen tullen apua. Monet hyödyntävät pienien kanssa bumbo-istuimia tai pyyhkeellä suojattua kaukaloa, mutta mä opettelin kiemurtelemaan itseni sisään uimapukuun samalla kun roikotin toisessa kädessä vauvaa. Sitten kun noin puolivuotiaana tyyppi alkoi istua tukevasti homma helpottui kummasti: Tyyppi vaan istumaan saaviin läträämään lämpimällä vedellä. Uintia edeltävissä ja seuraavissa toimenpiteissä tärkeintä oli nopeus, eli helpot vaatteet, vähän tekemistä (esim. syömistä) vauvalle ja kaikki föönailut sun muut kannatti suosiolla unohtaa. Näin kyllä kerran vauvauinnissa yhden äidin sheivaavan sääriään suihkutiloissa ilman mitään kiirettä, että varmaan olisi itsekin voinut ottaa rauhallisemmin.

54698_10150105344102498_5384801_o

Näitä sukelluskuvia pojatkin katsovat innoissaan, etenkin opittuaan nyt tämän jalon taidon uudestaan. Oikeasti sukellukset ovat ihan minimaalinen osa uintia vaan aika kului kelluessa, erilaisten apuvälineiden ja lelujen kanssa touhuten, laulaen ja lorutellen, läiskytellen ja muita uimareita ihmetellen. Joskus harjoiteltiin pelastusliivien käyttöä, toisinaan laskettiin liukumäkeä. Muistelen kyllä erittäin lämpimästi noita +32-asteisessa vedessä vietettyjä tuokioita, jolloin uusi tulokas pääsi takaisin siihen elementtiin, jossa oli viettänyt yhdeksän kuukautta kasvaen.