EI TUU IKÄVÄ, ESPANJA!

Olen jo valmiiksi ikävöinyt suunnilleen kaikkea Espanjassa, erityisesti täällä rähjäisen charmikkaassa Andalusiassa joka resonoi hyvin Karibian kaipuuni kanssa, mutta olen myös yrittänyt muistuttaa itseäni asioista jotka ovat tässä vuosien varrella suorastaan vituttaneet. Koska niin kuin missä tahansa paikassa, täällä on ne omat omat juttunsa jotka eivät muutu vaikka kuinka joku angstinen expat niistä bloggaisi vaan niiden kanssa on opittava elämään. Ja jos lähdössä on jotain hyvää, niin ainakin se että pääsen eroon näistä asioista:

SIESTA. Rakastan totta kai itsekin päiväunia, mutta koko kaupungin sulkeminen kello 14-17 väliseksi ajaksi tuntuu jotenkin täydellisen epätehokkaalta. Työntekijöiden työpäivät venyvät todella myöhäisiksi, kun työpäivän katkaisee pakollinen kolmen tunnin tauko. Puhumattakaan siitä, että itsekin olisi joskus mukava hoitaa asioita iltapäivällä. En ehkä Suomessakaan osaa mennä kauppaan tai soittaa virastoon enää siestan aikoihin, olen jo hyvin ehdollistunut tähän espanjalaiseen rytmiin.

ÄÄNENVOIMAKKUUS. En kaipaa suomalaisen sysimetsän täyshiljaisuutta, mutta jonkinlaisia turvallisia desibelirajoja kyllä. Täällä tuntuu, että kaikilla on hauskaa vasta kun jokaisella juhlijalla on jonkinasteinen kuulovamma – yleensä myös viattomilla sivullisilla, sillä hauskanpidon täytyy kuulua mielellään ainakin kuuden kilometrin päähän. Tästä toki on hyvä vitsailla, että hyvä kun opettelevat pienestä asti puhumaan käsillään koska kun on vuosikymmeniä altistunut tälle melusaasteelle tulee viittomakielelle varmasti käyttöä mutta oikeasti säälittää erityisesti pienet lapset ja jopa ihan vastasyntyneet, jotka joutuvat keskellä tätä kakofoniaa.

ITIKAT. Oikeastaan kaikki ötökät. En nyt fanita Suomen punkkejakaan, mutta Suomessa hyönteiskausi on siedettävä. Sen sijaan meillä ollaan ympäri vuoden itikan puremilla ja meillä jouluyönäkin jahdattiin näkymättömiä tiikerihyttysiä. Lisään listalle myös torakat, sokeritoukat, mäntypuista keväisin putoilevat ihottumaa ja palovammoja aiheuttavat toukat ja jauhopusseissamme perhettään kasvattavat toukat.

ILMANLAATU. Sen minkä Espanjassa olemme voittaneet elämänlaadussa, olemme hävinneet ilmanlaadussa. La Líneassa on Espanjan huonoin hengitysilma, ja olemme pohjasakkaa ihan eurooppalaisessakin mittakaavassa. Taidamme huonoina päivinä hävitä jopa Delhille. Raikas suomalainen pakkasilma tulee tarpeeseen, sillä koko perhe on ollut joulukuun ajan sitkeässä flunssassa joka tuntuu aina pahenevan kun menemme pihalle. Se, kuinka paljon myrkkyjä ilmassa on, riippuu tuulensuunnasta ja monesta muusta tekijästä, mutta koskaan se ei kovin puhdasta täällä ole.

JÄSENYYSKULTTUURI. Tiedän, että Suomessakin suurimmalle osalle kuntosaleja vaaditaan jonkinlainen jäsenyys eikä yleensä urheiluseuroihin noin vain marssita sisälle, mutta täällä jatkuvat vaatimukset olla socio, jonkin instanssin jäsen, ovat estäneet meiltä niin naapurissa sijaitsevan uima-altaan kuin läheisten tenniskenttien käytön. Täältä löytyy jopa kahviloita, joihin vaaditaan jäsenyys. Sen lisäksi että jäsenyydet ovat yleensä elitistisen arvokkaita, niihin edellytetään usein kirjallisia suosituksia muilta jäseniltä. Jopa kunnalliseen uimahalliin piti erikseen hankkia jäsenkirja.

ROSKAAMINEN. Tämä on luultavasti asia, joka eniten ahdistaa Espanjassa. Paitsi että esimerkiksi lasten jokapäiväinen ”kouluruokailu” perustuu pillimehuihin, muovipulloihin ja yksittäisiin muovikääreisiin pakattuihin kekseihin tai pieniin sipsipusseihin, niin tämä kestämätön määrä muovijätettä ”kierrätetään” espanjalaiseen tyyliin heittämällä se kaduille. Tai luontoon, mereen, mikä nyt sattuu siinä jalkojen juuressa olemaan – paitsi jos se on roskis käden ulottuvilla, sitten varmuuden vuoksi vipataan ne roskat toiseen suuntaan. Espanjalainen autonsiivous on sitä, että pysäytetään keskelle tietä tai ehkä jopa parkkipaikalle, avataan ovi ja potkitaan auton lattialta ulos McDonaldsin käärepaperit, tyhjät mehupullot, babywipesit. Kaikki. Maa on täynnä koirankakkaa, auringonkukan siementen kuoria ja lasinsiruja, koska ilmeisesti pakollinen osa lasipullosta juomista on sen pirstominen maahan.

Keksin tietenkin paljon muutakin, mikä on  viimeisen kolmen vuoden aikana ottanut hermoon. Moni asia liittyy vain pieneen ja köyhään La Líneaan, jossa on yhtä aikaa ehkä maailman mukavimmat asukkaat mutta myös iso joukko välinpitämättömiä öykkäreitä. Olen yrittänyt aivopestä itseni ja ajatella Suomesta vain niitä hyviä puolia puhtaasta hanavedestä ja hiljaisiin naapureihin, koska etelästä pohjoiseen henkinen etäisyys on enemmän kuin sen noin neljätuhatta kilometriä. Mutta kotiin käy matka – tai ainakin Itä-Helsinkiin, jota ehkä kodiksi taas kohta kutsutaan.

LASTENJUHLAT PAKETISSA

PC012920.jpg

Kuluneen vuoden aikana olemme kolunneet läpi kymmenet lasten synttärit. Viime viikonlopulle kutsuja oli kolmille, mutta sairastelujen takia kahdet jäivät välistä. Olemme nähneet varmasti jokaisen alueen juhlapaikan; yksiäkään juhlista ei ole järjestetty kotona, joskin yhden oman taloyhtiön kerhohuoneenkin pääsimme kokemaan. Pääasiassa kuitenkin juhlia on järjestetty juuri niissä juhlia varten vuokrattavissa erillisissä tiloissa, jotka usein sijaitsevat jossain teollisuusalueella ja ovat piilossa tehdashallien takana. Aika usein Google mapsin kanssa seikkailessa olen vitsaillut, että tämä olisi hyvä tapa houkutella ihmisiä ihan mihin tahansa jättömaalle ryöstettäväksi. Viimeksi olimme vanhassa teollisuusrakennuksessa, jonka sisällä juhlittiin yhtä aikaa neljän eri lapsen synttäreitä. Vähän näytti vaaralliselta se meno, kun eri ikäiset lapset ajoivat polkuautoilla, juoksivat kilpaa ja hakkasivat toisiaan milloin milläkin irtoesineillä, mutta olen oppinut että näissä juhlissa aikuiset auttavat lapselta ulkovaatteet pois ja parkkeeraavat sitten muovituolien ja terassipöytien ääreen odottamaan pöytiin tarjoilua ja vierailuun kuuluvaa yhtä juomaa, oli se sitten kalja tai kahvi.

Kaikki alkuaikojen havainnot pitävät yhä paikkansa. Tarjoilut ovat olleet kaikissa juhlissa suunnilleen samat aina vähän pahvinmakuisesta, ylimakeasta kakusta tonnikalapiirakkaan. Ja se on ollut hauskaa. Nyt tiedän, ettei täällä juhliin tulla syömään vaan korkeintaan vähän napsimaan, ja monet jatkavat juhlapaikalta vielä Mäkkäriin tai muualle. Ruokaa jää silti aina tolkuttomasti yli, ja se vähän hirvittää. Ylipäänsä synttäreistä syntyvä roska ahdistaa. Espanjalaisten tapa suosia kertakäyttöastioita, yksittäispakattua… kaikkea, muovipulloja ja pillejä tuntuu tässä maailmantilanteessa pahalta. Esikoisen suosikkisynttärit ovat olleet luokkatoverin juhlat rannalla, ja ne kieltämättä olivatkin ihanat sillä päättömän sekoilun sijaan lapset pelasivat lentopalloa ja hyppivät aalloissa. Mutta se määrä roskia, mikä mereen lensi pienistä käsistä ja muoviaterimia jotka haudattiin hiekkaan… huoh. Kestävän kehityksen näkökulmasta en uskalla laskea, mikä määrä muovijätettä syntyy pelkästään meidän kaupungissamme.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siinä missä infantilin eli 3-5-vuotiaiden ekarin puolella vielä koko luokka kutsuttiin juhliin, olen huomannut että ekaluokkalaiselle tuli tänäsyksynä kutsuja harvemmin eikä juhlissa usein ollut koko luokkaa. Siinä missä pidän ihan järkevänä olla kutsumatta 24 luokkakaveria, kun mukaan tulee usein myös omia sukulaisia ja kavereita harrastuksista, mietin, kuinka keskimmäisen kolme uutta luokkatoveria sopeutuivat joukkoon. Meille juuri nuo lukuisat synttäritkutsut olivat iso juttu siinä, että pääsin tutustumaan muiden lasten lisäksi heidän vanhempiinsa, joiden kanssa olen ehtinyt ystävystyä istuttuani tuntikaupalla juomassa kahvia keskellä sitä juhlakaaosta. Mutta uskon, että nämäkin uudet lapset löytävät paikkansa. Ylipäänsä espanjalaiset ovat avointa ja vieraanvaraista väkeä, ja lapset toivotetaan yleensä tervetulleeksi kuokkimaan hyvin kevyesti.

Esikoinen pääsee vielä päivää ennen Suomeen lähtöä juhlimaan parhaan ystävänsä syntymäpäiviä, kun tuo erottamaton kolmikko menee elokuviin ja hampurilaiselle. Lasten persoonallisuuserot ovat näkyneet koko ajan juuri siinä, miten paljon he ovat suunnitelleet omia juhliaan: rauhallinen 8-vuotias on pohtinut pienimuotoista juhlintaa rannalla tai leffassa, keskimmäinen on lumoutunut suuresta vierasmäärästä. Kuusivuotias materialisti on koko syksyn katsonut kaihoten lahjapinoja, joita koulukavereiden juhlissa on sankareiden eteen kasattu. Näin maksajan näkökulmasta ne ovat tuntuneet täysin absurdeilta: lapset saavat siis kymmenittäin paketteja, se tavaran määrä on ihan tolkuton. Laskin eräissä juhlissa päivänsankarin saaneen yli 15 vaatekappaletta (joukossa ihan toppatakkejakin) ja toiset 15 eri lelua, kirjaa tai peliä. Toisaalta tässäkin on eroja: naapurikaupungissa ystäväni lasten koulussa juhliin osallistujilta kerätään ”kolehti” (yleensä 10 euroa) jonkun vanhemman toimesta, ja sillä hankitaan yksi iso lahja. Järkevämpää aikuisen näkökulmasta, mutta tämän takia taas ystäväni lapset eivät ole voineet osallistua joka juhliin (kahden lapsen kanssa tämä tarkoittaa melkein 500 euron menoerää vuodessa, jos haluaa osallistua kaikkiin hippoihin). Meillä kukaan ei luultavasti huomaisi, vaikka saapuisimme paikalle ilman lahjaa.

Espanjalaisten lastenjuhlien aikaa alkaa olla meillä ohi. Se on yhtä aikaa haikeaa ja helpottavaa, koska Suomessa voin suurimpaan osaan juhlia vain saattaa pojat ja kadota sitten omiin menoihini. Toisaalta en ehkä tutustu samalla tavalla heidän ystäviensä vanhempiin, joka tuntuu kuitenkin tärkeältä sekin. Ja sitten taas toisaalta, on huomattavasti mukavampi järjestää juhlat kun ne pystyy organisoimaan pienemmälle porukalle ja keskittymään vain lapsivieraisiin. Puolensa siis molemmissa tavoissa. Lapsille luultavasti on shokki päästä ekoille suomisynttäreille, joissa on porkkanatikkuja ja lihapullia sekä organisoitua ohjelmaa kuten ongintaa pelkästään sen vapaapainin ja 90-luvun teknoreivien yhdistelmää muistuttavan sekoilun sijaan. Ja ehkä he samalla hieman kaipaavat sitä, että voivat kolmen tunnin ajan vain eläimellisesti ahmia herkkuja ja hyppiä toistensa päällä pomppulinnassa, kuka tietää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

IHMISTEN HYVYYDESTÄ

Etenkin nuorempana matkustin aika surutta ihan mihin päin maailmaa tahansa viis veisaten siitä, miten paljon Ulkoministeriön matkustustiedotteet niistä paikoista varoittivat. Silloin sitä nyt oli muutenkin vähän yllytyshullu ja tyhmänrohkea, mutta kyse ei ollut mistään tietoisesta riskinotosta vaan enemmänkin siitä, että olen aina uskonut ihmisistä ensisijaisesti hyvää. Lapsuuteni oli onnellinen ja siitä jäi vahva luottamus siihen, että ihmiset ovat pääasiassa hyviä, ja samalla tavalla koko elämäni olen kohdannut enimmäkseen hyvyyttä. Totta kai ainakin yksi kymmenestä vastaantulijasta on vähän mulkku, ja olen sitä ollut itsekin, mutta noin yleensä yksikään ihminen ei ole saanut minua menettämään uskoani ihmiskuntaan – ei edes eräät nimeltämainitsemattomat poliitikot.

Minut on toki ryöstetty lähes joka reissulla. Vaihto-oppilasvuonna perheemme kotiapulaiset veivät käteiseni ja kondomini (joskin heillä oli varmasti enemmän käyttöä molemmille), kiertäessämme Väli-Amerikkaa joku varasti passin laukustani keskellä katua, interraililla Euroopassa saimme Slovenian ja Kroatian läpi kulkevassa yöjunassa ilmeisesti kaasua hyttiimme emmekä heränneet, kun tyynyinä toimineet laukut viillettiin auki ja tyhjennettiin rahoista, ja täällä Espanjassa autoomme on murtauduttu. Katkerin muisto on ehdottomasti siitä, kun 5-vuotiaana perheeni ajoi autolla ympäri Eurooppaa ja Amsterdamissa vuokra-auton ikkuna oli rikottu ja erinäistä tavaraa viety. Se tosiaan hieman koetteli luottamustani yhteiskuntaan! Mutta sen jälkeen olen alkanut ajatella näitä taloudellisia tappioita väistämättömänä osana sitä, että matkustaa. Etenkin matalamman elintason maissa en osaa toimintaa tuomitakaan. Tietenkin olen ollut onnekas, että kertaakaan en ole kohdannut väkivaltaa tai edes sen uhkaa, vaan menettänyt omaisuuteni melko rauhanomaisesti. Jos joskus on pelottanut, se on yleensä ollut kotikulmilla Suomessa jossa juopuneet yrmyt ovat lähteneet seuraamaan iltavuoron jälkeen, ei missään Guatemalan syrjäseuduilla tai suurkaupungin kujilla.

Miksi sitten luettelen kaikki rikokset, joiden uhriksi olen joutunut, kun haluan puhua ihmisten hyvyydestä? Ehkä siksi, että mitä vanhemmaksi tulen ja mitä hullummaksi maailma tuntuu muuttuvan, sitä varmemmin uskon siihen hyvyyteen, mikä ihmisissä asuu.

Viimeisen kahden vuoden aikana, erityisesti näiden meidän muuttojemme aikaan, olen ollut mykistynyt siitä määrästä apua mitä meille on tarjottu. Rehellisesti sanoen tuntuu, että usein meitä autetaan enemmän kuin ansaitsemmekaan. Nyt meille on Suomessa järjestetty valmiiksi niin televisio kuin talvivaatteita. Ystävät ja perheenjäsenet ovat olleet valmiita tekemään vaikka mitä puolestamme, ja olen ollut otettu myös monista viesteistä lähes tuntemattomilta ihmisiltä, joissa neuvotaan, tarjotaan apua tai vaikka vaan vertaistukea. Koimme tätä samaa ystävällisyyttä vajaa kaksi vuotta sitten lähtiessämme Suomesta, ja tuntuu liioittelulta että nyt meitä kohdellaan yhtä lempeästi kun palaamme, jos ei maitojunalla niin SAS:n koneella kuitenkin.

Suomessa tietenkin apua tarjoaa erityisesti ne ihmiset, joihin meillä on jonkinlainen suhde ja joiden kanssa jaamme pitkän historian. Sellaiset ihmiset, jotka tietävät saavansa meiltä tarvittaessa vastapalveluksia, vaikka tiedän ettei kukaan niiden takia tarjoakaan apuaan. Mutta vielä enemmän olen ollut mykistynyt kaikesta siitä ystävällisyydestä, mitä meitä kohtaan on osoitettu täällä Espanjassa. Niin paljon kuin olenkin purnannut ihmisten sikailusta ja siitä, kuinka mitään ei voi sopia ilman viittäsataa Whatsapp-viestiä, niin yhdessä asiassa tämä andalusialainen pikkukylä on ylivoimainen: missään, en missään maailmankolkassa ole kohdannut näin vilpittömän hyväntahtoisia ihmisiä. Toki disclaimerina se, että eivät he aina kaikille halua hyvää, eivätkä eläimille, mutta se tapa miten meitä on kohdeltu heti ensimmäisistä päivistä asti on ollut todella koskettavaa.

Tulen aina muistamaan La Línean ensimmäisenä asukkaistaan. Kyllä, täällä on köyhyyttä ja kurjuutta ja rikollisuutta ja roskia, mutta kylä täynnä kaupunkilaisia, jotka aina hymyilevät toisilleen, aina pörröttävät ohi juoksevan lapsen hiuksia, aina päästävät jonossa eteensä jos pyytää kauniisti, aina auttavat kun apua pyytää ja usein pyytämättäkin. Jokaiseen avunpyyntöön niissä surullisenkuuluisissa koululaisten vanhempien WhatsApp-ryhmissä on reagoitu nopeasti, virastoissa ja kaupoissa meitä on aina autettu vähän enemmän kuin edes pitäisi, kun en ole kieli- tai kulttuurimuurin takia osannut toimia oikein. Kukaan ei ole huokaillut tai pyöritellyt silmiään kun en ole tiennyt mitä pitäisi tehdä, vaan parhaimmillaan minua on kädestä pitäen autettu. Ja kun olen kertonut meidän lähdöstä, on uutinen otettu vastaan vuolaasti pahoitellen. Vaikka tiedän, että ikuisen ystävyyden vannominen on aina ohimenevä vaihe, sillä arjen myötä elämässä tulee ja menee ihmisiä, niin paikallisten tuttaviemme tunteellinen reaktio lähtöömme on jättänyt jälkensä: nämä ihmiset välittävät meistäkin.

Sen jälkeen kun olen saanut lapsia olen toki alkanut vähän varovaisemmaksi ja kiinnittänyt enemmän huomiota omaankin turvallisuuteen. Pelkään muita ihmisiä lähinnä liikenteessä, ja tänään opin että esikoinen on oppinut – mistä lie – heristämään kiukkuinen ilme naamallaan keskisormea kaahaajille, jotka eivät kunnioita suojatietä. Ja lasten puolesta pelkään tietenkin kaiken aikaa, suunnilleen kaikkea mahdollista. Mutta yritän istuttaa heihin saman luottamuksen hyvistä ihmisistä. Että pohjimmiltaan olemme kaikki ihan samanlaisia, haluamme lapsillemme hyvän elämän, elää oman näköistä arkea, olla liikaa murehtimatta terveyttä tai toimeentuloa. Perusasioita. Ja täällä on ollut hyvä opettaa sitä samanlaisuutta erilaisuudesta huolimatta.

Kun ei parempiakaan kuvia aiheeseen ollut, niin tässä muutama otos eiliseltä, kun La Líneassa juhlittiin kaupungin suojelupyhimyksen, Inmaculada Concepciónin eli perisynnittömän sikiämisen (tämä naurattaa mua aina, vaikka ei kai saisi) ja sitä edustavan Neitsyt Marian kuvan juhlaa. Jälleen kerran vaikuttava tilaisuus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

HYVIÄ TAPOJA LOMAILLA ESPANJASSA

Voluntourism, eli vapaaehtoisturismi, on itselleni aika ristiriitainen aihe. On mahtavaa, että ihmiset haluavat auttaa, tietenkin. Mutta siihen liittyy paljon ongelmia, etenkin jos auttamisen kohteena ovat toiset ihmiset. Hyväntekeväisyyttä voi harjoittaa monista eri motiiveista, mutta kun lähdetään ulkomaille ”apua tarvitsevien” keskuuteen niin siinä on riski ruokkia monia paikallisille haitallisia ilmiöitä ja nakertaa samalla pohjaa pitkäjänteiseltä avustustyöltä, sen lisäksi siihen liittyy eräänlaista ”köyhyyspornoa” ja myös paljon muita sosiaalisesti arveluttavia aspekteja. Tämän takia itse en lähtisi vapaaehtoisena ”työlomalle” toisten ihmisten keskuuteen. Sen sijaan eläimiin ja ympäristöön liittyvä eettinen lomailu on ehkä hieman yksinkertaisempaa, vaikka toki voi kysyä kuinka ekologista on lentää toiselle puolelle maailmaa vahtimaan kilpikonnanmunia ja maksaa siitä (kun taas maksamalla saman verran rannalle palkkaisi paikallisen vuodeksi vahtimaan kuoriutuvia kilpikonnia ja säästäisi lennon päästöt, mutta…). Jos kuitenkin satutte tulemaan Espanjaan päin, täällä on monia kivoja tapoja auttaa ja osallistua; saada hyvää mieltä ja vaikuttaa!

GALGOS DEL SOL – VAPAAEHTOISENA KOIRATARHALLA

Arvasitteko, että aloitan rescuekoirilla? Galgos del Solin juuri galgojen ja podencojen pelastamiseen keskittyvä koiratarha sijaitsee Murcian läheisyydessä. En ole siis siellä itse koskaan käynyt, vaan seurannut heidän ihanaa (ja toisinaan hyvin surullista) Facebook-sivuaan jo pitkään. Galgos del Sol on kansainvälisestikin suosittu vapaaehtoistyön kohde, ja paikat varataankin jo hyvissä ajoin. Osallistuminen viikon mittaiseen vapaaehtoistyöhön maksaa n.250 euroa sisältäen majoituksen ja yhden päivittäisen aterian, mutta ei matkoja. Työskentely on sitä, mitä koiratarhalla vapaaehtoiset yleensä tekevät: siivoamista, rapsuttelua, eläinten hoitoa ja joskus esimerkiksi some-materiaalin tuottamista.

Koiratarhoilla voi käydä myös ihan tavallisen loman puitteissa, joskin visiitti koiratarhalle on todennäköisesti enemmän masentava kuin piristävä ohjelmanumero. Niille voi viedä mukanaan myös lahjoja; tervetulleita ovat niin kaulapannat ja remmit kuin lelutkin. Lääkkeet, ruoka ja muut tarvikkeet kannattaa hankkia vasta paikan päällä, koska Espanjassa nämä ovat huomattavasti halvempia ja monilla tarhoilla on tietty markettimerkki, jota koirat syövät (mitä vähemmän koiratarhalla on sekaisin meneviä vatsoja, sitä parempi). Usein koiria pääsee ulkoiluttamaan ja rapsuttelemaan – toiveena tietenkin on, että veisitte yhden mukananne. Annan mielelläni vinkkejä Aurinkorannikon koiratarhoista. Ja tietenkin suosittelen oman kokemukseni perusteella toimimaan lentokummina: se on erittäin helppo ja vaivaton tapa auttaa yhtä eläintä pääsemään uuden elämän alkuun, ja yhtä perhettä saamaan uusi perheenjäsen. Olen kirjoitellut adoptoinnista enemmän täällä, ja lentokummius vaikuttaa normaaliin lentämiseen lähinnä niin, ettet voi tehdä online-check inniä vaan joudut kulkemaan kentällä tiskin kautta, ja saapuessa kuljettamaan koiran matkatavarahihnalta terminaaliin. Pieni vaiva, suuri ilo!

EL REFUGIO DEL BURRITO – IHANIA AASEJA AURINKORANNIKOLLA

Aasin osa ei ole Espanjassa(kaan) hääppöinen. El Refugio del Burrito on n. 40 minuutin ajomatkan päässä Málagasta sijaitseva aasien turvakoti, jonne myös yleisöllä on mahdollista mennä käymään. Me emme ole vielä päässeet, mutta tarkoitus olisi jonain lauantaina osallistua 12 euroa maksavaan ”aasien aamupäivään”, jolloin näitä ihania suurikorvaisia kavioeläimiä pääsee rapsuttelemaan sydämensä kyllyydestä. Myös heillä on oma vapaaehtoisohjelma, mikäli yksi päivä aasien parissa ei riitä. Paikan päälle voi mennä käymään myös muuten vain muutaman euron pääsymaksua vastaan. Jos et pääse käymään, voi netin kautta myös ”adoptoida” pelastetun aasin tai tilata aasikrääsää, jolla tuetaan keskuksen toimintaa.

MONKEY TALK – OIKEA TAPA KOHDATA APINAT

Gibraltarin apinat ovat ehdottomasti suosikkiotuksiani maailmassa. Niillä on – syystäkin – maine melkoisina pahantekijöinä ja se on ihan totta: ne kyllä varastavat, purevat ja pelottelevatkin mielellään turisteja. En voi syyttää niitä, sillä tuhannet turistit ja apinoiden luonnollisia elintapoja mielellään häiritsevät turistioppaat pistävät pään sekaisin näiltä pohjimmiltaan oikein sympaattisilta eläimiltä. Gibraltarilla onkin mahdollista päästä tutustumaan näihin magotteihin myös niiden lajityypillistä käyttäytymistä kunnioittaen. Kyseessä on yhden miehen yritys, joka vie hyvin pieniä ryhmiä perinteisten turistivirtojen ulkopuolelle seuraamaan Gibraltarin vuoren berberiapinoiden elämää, samalla kertoen niiden todellisesta luonteesta sekä elämästä vuorella. En ole itse käynyt kierroksella mutta ollut sitäkin enemmän yhteydessä kierroksia järjestävän Brianin kanssa, joka on yhtä lailla turhautunut siihen kuinka ainutlaatuinen apinayhteisö kärsii matkailun ja erityisesti vastuuttomien paikallisoppaiden takia. Hinta on noin 100 euroa, riippuen hieman ajankohdasta ja ryhmän koosta, ja näin pääset parin tunnin ajan leikkimään oman elämäsi David Attenboroughia.

Muitakin kohteita taatusti on, ja saa myös täällä kommenttiosiossa vinkata. Itselläni on haave lähteä ystävän kanssa joskus tulevaisuudessa Borneoon, jossa metsähakkuiden alta pelastetuille orangeille on useampi turvakoti. En ole kuitenkaan vielä a.) säästänyt matkan vaatimia tuhansia euroja ja b.) tutustunut aiheeseen ja organisaatioihin tarpeeksi tehdäkseni päätöksen sen eettisyydestä, joten toistaiseksi harrastan hyväntekeväisyyttä lähinnä lahjoittamalla rahaa, erityisesti juuri näille koiratarhoille joissa itse käyn. Koska se on yleensä tehokkain tapa auttaa.