IHMISTEN HYVYYDESTÄ

Etenkin nuorempana matkustin aika surutta ihan mihin päin maailmaa tahansa viis veisaten siitä, miten paljon Ulkoministeriön matkustustiedotteet niistä paikoista varoittivat. Silloin sitä nyt oli muutenkin vähän yllytyshullu ja tyhmänrohkea, mutta kyse ei ollut mistään tietoisesta riskinotosta vaan enemmänkin siitä, että olen aina uskonut ihmisistä ensisijaisesti hyvää. Lapsuuteni oli onnellinen ja siitä jäi vahva luottamus siihen, että ihmiset ovat pääasiassa hyviä, ja samalla tavalla koko elämäni olen kohdannut enimmäkseen hyvyyttä. Totta kai ainakin yksi kymmenestä vastaantulijasta on vähän mulkku, ja olen sitä ollut itsekin, mutta noin yleensä yksikään ihminen ei ole saanut minua menettämään uskoani ihmiskuntaan – ei edes eräät nimeltämainitsemattomat poliitikot.

Minut on toki ryöstetty lähes joka reissulla. Vaihto-oppilasvuonna perheemme kotiapulaiset veivät käteiseni ja kondomini (joskin heillä oli varmasti enemmän käyttöä molemmille), kiertäessämme Väli-Amerikkaa joku varasti passin laukustani keskellä katua, interraililla Euroopassa saimme Slovenian ja Kroatian läpi kulkevassa yöjunassa ilmeisesti kaasua hyttiimme emmekä heränneet, kun tyynyinä toimineet laukut viillettiin auki ja tyhjennettiin rahoista, ja täällä Espanjassa autoomme on murtauduttu. Katkerin muisto on ehdottomasti siitä, kun 5-vuotiaana perheeni ajoi autolla ympäri Eurooppaa ja Amsterdamissa vuokra-auton ikkuna oli rikottu ja erinäistä tavaraa viety. Se tosiaan hieman koetteli luottamustani yhteiskuntaan! Mutta sen jälkeen olen alkanut ajatella näitä taloudellisia tappioita väistämättömänä osana sitä, että matkustaa. Etenkin matalamman elintason maissa en osaa toimintaa tuomitakaan. Tietenkin olen ollut onnekas, että kertaakaan en ole kohdannut väkivaltaa tai edes sen uhkaa, vaan menettänyt omaisuuteni melko rauhanomaisesti. Jos joskus on pelottanut, se on yleensä ollut kotikulmilla Suomessa jossa juopuneet yrmyt ovat lähteneet seuraamaan iltavuoron jälkeen, ei missään Guatemalan syrjäseuduilla tai suurkaupungin kujilla.

Miksi sitten luettelen kaikki rikokset, joiden uhriksi olen joutunut, kun haluan puhua ihmisten hyvyydestä? Ehkä siksi, että mitä vanhemmaksi tulen ja mitä hullummaksi maailma tuntuu muuttuvan, sitä varmemmin uskon siihen hyvyyteen, mikä ihmisissä asuu.

Viimeisen kahden vuoden aikana, erityisesti näiden meidän muuttojemme aikaan, olen ollut mykistynyt siitä määrästä apua mitä meille on tarjottu. Rehellisesti sanoen tuntuu, että usein meitä autetaan enemmän kuin ansaitsemmekaan. Nyt meille on Suomessa järjestetty valmiiksi niin televisio kuin talvivaatteita. Ystävät ja perheenjäsenet ovat olleet valmiita tekemään vaikka mitä puolestamme, ja olen ollut otettu myös monista viesteistä lähes tuntemattomilta ihmisiltä, joissa neuvotaan, tarjotaan apua tai vaikka vaan vertaistukea. Koimme tätä samaa ystävällisyyttä vajaa kaksi vuotta sitten lähtiessämme Suomesta, ja tuntuu liioittelulta että nyt meitä kohdellaan yhtä lempeästi kun palaamme, jos ei maitojunalla niin SAS:n koneella kuitenkin.

Suomessa tietenkin apua tarjoaa erityisesti ne ihmiset, joihin meillä on jonkinlainen suhde ja joiden kanssa jaamme pitkän historian. Sellaiset ihmiset, jotka tietävät saavansa meiltä tarvittaessa vastapalveluksia, vaikka tiedän ettei kukaan niiden takia tarjoakaan apuaan. Mutta vielä enemmän olen ollut mykistynyt kaikesta siitä ystävällisyydestä, mitä meitä kohtaan on osoitettu täällä Espanjassa. Niin paljon kuin olenkin purnannut ihmisten sikailusta ja siitä, kuinka mitään ei voi sopia ilman viittäsataa Whatsapp-viestiä, niin yhdessä asiassa tämä andalusialainen pikkukylä on ylivoimainen: missään, en missään maailmankolkassa ole kohdannut näin vilpittömän hyväntahtoisia ihmisiä. Toki disclaimerina se, että eivät he aina kaikille halua hyvää, eivätkä eläimille, mutta se tapa miten meitä on kohdeltu heti ensimmäisistä päivistä asti on ollut todella koskettavaa.

Tulen aina muistamaan La Línean ensimmäisenä asukkaistaan. Kyllä, täällä on köyhyyttä ja kurjuutta ja rikollisuutta ja roskia, mutta kylä täynnä kaupunkilaisia, jotka aina hymyilevät toisilleen, aina pörröttävät ohi juoksevan lapsen hiuksia, aina päästävät jonossa eteensä jos pyytää kauniisti, aina auttavat kun apua pyytää ja usein pyytämättäkin. Jokaiseen avunpyyntöön niissä surullisenkuuluisissa koululaisten vanhempien WhatsApp-ryhmissä on reagoitu nopeasti, virastoissa ja kaupoissa meitä on aina autettu vähän enemmän kuin edes pitäisi, kun en ole kieli- tai kulttuurimuurin takia osannut toimia oikein. Kukaan ei ole huokaillut tai pyöritellyt silmiään kun en ole tiennyt mitä pitäisi tehdä, vaan parhaimmillaan minua on kädestä pitäen autettu. Ja kun olen kertonut meidän lähdöstä, on uutinen otettu vastaan vuolaasti pahoitellen. Vaikka tiedän, että ikuisen ystävyyden vannominen on aina ohimenevä vaihe, sillä arjen myötä elämässä tulee ja menee ihmisiä, niin paikallisten tuttaviemme tunteellinen reaktio lähtöömme on jättänyt jälkensä: nämä ihmiset välittävät meistäkin.

Sen jälkeen kun olen saanut lapsia olen toki alkanut vähän varovaisemmaksi ja kiinnittänyt enemmän huomiota omaankin turvallisuuteen. Pelkään muita ihmisiä lähinnä liikenteessä, ja tänään opin että esikoinen on oppinut – mistä lie – heristämään kiukkuinen ilme naamallaan keskisormea kaahaajille, jotka eivät kunnioita suojatietä. Ja lasten puolesta pelkään tietenkin kaiken aikaa, suunnilleen kaikkea mahdollista. Mutta yritän istuttaa heihin saman luottamuksen hyvistä ihmisistä. Että pohjimmiltaan olemme kaikki ihan samanlaisia, haluamme lapsillemme hyvän elämän, elää oman näköistä arkea, olla liikaa murehtimatta terveyttä tai toimeentuloa. Perusasioita. Ja täällä on ollut hyvä opettaa sitä samanlaisuutta erilaisuudesta huolimatta.

Kun ei parempiakaan kuvia aiheeseen ollut, niin tässä muutama otos eiliseltä, kun La Líneassa juhlittiin kaupungin suojelupyhimyksen, Inmaculada Concepciónin eli perisynnittömän sikiämisen (tämä naurattaa mua aina, vaikka ei kai saisi) ja sitä edustavan Neitsyt Marian kuvan juhlaa. Jälleen kerran vaikuttava tilaisuus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

HYVIÄ TAPOJA LOMAILLA ESPANJASSA

Voluntourism, eli vapaaehtoisturismi, on itselleni aika ristiriitainen aihe. On mahtavaa, että ihmiset haluavat auttaa, tietenkin. Mutta siihen liittyy paljon ongelmia, etenkin jos auttamisen kohteena ovat toiset ihmiset. Hyväntekeväisyyttä voi harjoittaa monista eri motiiveista, mutta kun lähdetään ulkomaille ”apua tarvitsevien” keskuuteen niin siinä on riski ruokkia monia paikallisille haitallisia ilmiöitä ja nakertaa samalla pohjaa pitkäjänteiseltä avustustyöltä, sen lisäksi siihen liittyy eräänlaista ”köyhyyspornoa” ja myös paljon muita sosiaalisesti arveluttavia aspekteja. Tämän takia itse en lähtisi vapaaehtoisena ”työlomalle” toisten ihmisten keskuuteen. Sen sijaan eläimiin ja ympäristöön liittyvä eettinen lomailu on ehkä hieman yksinkertaisempaa, vaikka toki voi kysyä kuinka ekologista on lentää toiselle puolelle maailmaa vahtimaan kilpikonnanmunia ja maksaa siitä (kun taas maksamalla saman verran rannalle palkkaisi paikallisen vuodeksi vahtimaan kuoriutuvia kilpikonnia ja säästäisi lennon päästöt, mutta…). Jos kuitenkin satutte tulemaan Espanjaan päin, täällä on monia kivoja tapoja auttaa ja osallistua; saada hyvää mieltä ja vaikuttaa!

GALGOS DEL SOL – VAPAAEHTOISENA KOIRATARHALLA

Arvasitteko, että aloitan rescuekoirilla? Galgos del Solin juuri galgojen ja podencojen pelastamiseen keskittyvä koiratarha sijaitsee Murcian läheisyydessä. En ole siis siellä itse koskaan käynyt, vaan seurannut heidän ihanaa (ja toisinaan hyvin surullista) Facebook-sivuaan jo pitkään. Galgos del Sol on kansainvälisestikin suosittu vapaaehtoistyön kohde, ja paikat varataankin jo hyvissä ajoin. Osallistuminen viikon mittaiseen vapaaehtoistyöhön maksaa n.250 euroa sisältäen majoituksen ja yhden päivittäisen aterian, mutta ei matkoja. Työskentely on sitä, mitä koiratarhalla vapaaehtoiset yleensä tekevät: siivoamista, rapsuttelua, eläinten hoitoa ja joskus esimerkiksi some-materiaalin tuottamista.

Koiratarhoilla voi käydä myös ihan tavallisen loman puitteissa, joskin visiitti koiratarhalle on todennäköisesti enemmän masentava kuin piristävä ohjelmanumero. Niille voi viedä mukanaan myös lahjoja; tervetulleita ovat niin kaulapannat ja remmit kuin lelutkin. Lääkkeet, ruoka ja muut tarvikkeet kannattaa hankkia vasta paikan päällä, koska Espanjassa nämä ovat huomattavasti halvempia ja monilla tarhoilla on tietty markettimerkki, jota koirat syövät (mitä vähemmän koiratarhalla on sekaisin meneviä vatsoja, sitä parempi). Usein koiria pääsee ulkoiluttamaan ja rapsuttelemaan – toiveena tietenkin on, että veisitte yhden mukananne. Annan mielelläni vinkkejä Aurinkorannikon koiratarhoista. Ja tietenkin suosittelen oman kokemukseni perusteella toimimaan lentokummina: se on erittäin helppo ja vaivaton tapa auttaa yhtä eläintä pääsemään uuden elämän alkuun, ja yhtä perhettä saamaan uusi perheenjäsen. Olen kirjoitellut adoptoinnista enemmän täällä, ja lentokummius vaikuttaa normaaliin lentämiseen lähinnä niin, ettet voi tehdä online-check inniä vaan joudut kulkemaan kentällä tiskin kautta, ja saapuessa kuljettamaan koiran matkatavarahihnalta terminaaliin. Pieni vaiva, suuri ilo!

EL REFUGIO DEL BURRITO – IHANIA AASEJA AURINKORANNIKOLLA

Aasin osa ei ole Espanjassa(kaan) hääppöinen. El Refugio del Burrito on n. 40 minuutin ajomatkan päässä Málagasta sijaitseva aasien turvakoti, jonne myös yleisöllä on mahdollista mennä käymään. Me emme ole vielä päässeet, mutta tarkoitus olisi jonain lauantaina osallistua 12 euroa maksavaan ”aasien aamupäivään”, jolloin näitä ihania suurikorvaisia kavioeläimiä pääsee rapsuttelemaan sydämensä kyllyydestä. Myös heillä on oma vapaaehtoisohjelma, mikäli yksi päivä aasien parissa ei riitä. Paikan päälle voi mennä käymään myös muuten vain muutaman euron pääsymaksua vastaan. Jos et pääse käymään, voi netin kautta myös ”adoptoida” pelastetun aasin tai tilata aasikrääsää, jolla tuetaan keskuksen toimintaa.

MONKEY TALK – OIKEA TAPA KOHDATA APINAT

Gibraltarin apinat ovat ehdottomasti suosikkiotuksiani maailmassa. Niillä on – syystäkin – maine melkoisina pahantekijöinä ja se on ihan totta: ne kyllä varastavat, purevat ja pelottelevatkin mielellään turisteja. En voi syyttää niitä, sillä tuhannet turistit ja apinoiden luonnollisia elintapoja mielellään häiritsevät turistioppaat pistävät pään sekaisin näiltä pohjimmiltaan oikein sympaattisilta eläimiltä. Gibraltarilla onkin mahdollista päästä tutustumaan näihin magotteihin myös niiden lajityypillistä käyttäytymistä kunnioittaen. Kyseessä on yhden miehen yritys, joka vie hyvin pieniä ryhmiä perinteisten turistivirtojen ulkopuolelle seuraamaan Gibraltarin vuoren berberiapinoiden elämää, samalla kertoen niiden todellisesta luonteesta sekä elämästä vuorella. En ole itse käynyt kierroksella mutta ollut sitäkin enemmän yhteydessä kierroksia järjestävän Brianin kanssa, joka on yhtä lailla turhautunut siihen kuinka ainutlaatuinen apinayhteisö kärsii matkailun ja erityisesti vastuuttomien paikallisoppaiden takia. Hinta on noin 100 euroa, riippuen hieman ajankohdasta ja ryhmän koosta, ja näin pääset parin tunnin ajan leikkimään oman elämäsi David Attenboroughia.

Muitakin kohteita taatusti on, ja saa myös täällä kommenttiosiossa vinkata. Itselläni on haave lähteä ystävän kanssa joskus tulevaisuudessa Borneoon, jossa metsähakkuiden alta pelastetuille orangeille on useampi turvakoti. En ole kuitenkaan vielä a.) säästänyt matkan vaatimia tuhansia euroja ja b.) tutustunut aiheeseen ja organisaatioihin tarpeeksi tehdäkseni päätöksen sen eettisyydestä, joten toistaiseksi harrastan hyväntekeväisyyttä lähinnä lahjoittamalla rahaa, erityisesti juuri näille koiratarhoille joissa itse käyn. Koska se on yleensä tehokkain tapa auttaa.

AI VAALIT VAI?

Täällä on sunnuntaina vaalit. Tarkalleen ottaen Andalusian alueparlamentin vaalit, joista en ymmärrä yhtään mitään. Olen opiskellut politiikkaa, olen ollut töissä lähes jokaisissa vaaleissa viimeiset seitsemän vuotta, olen joskus kuulunut puolueeseenkin ja muutenkin politiikka on yksi mun lempiaiheita ränttäämiselle, mutta täällä Espanjassa en ole päässyt siihen oikein sisälle. Poliittinen järjestelmä on itselleni autonomisine alueineen kovin vieras, ja niin ovat puolueetkin. Eläinsuojeluhommissa vastaan on tullut lähinnä eläinten asioita ajava Pacma-puolue, jolla ei kuitenkaan ole kovin suurta kannatusta saati valtaa. Muuten espanjalaiset puolueet vaikuttavat kaikki hyvin samankaltaisilta ja vanhanaikaisilta, etenkin kun ne itseäni kiinnostavat kysymykset keskittyvät nimenomaan juuri eläinten ja ihmisten oikeuksien parantamiseen.

Mistään vaalikiimasta ei todellakaan voida meillä päin puhua. Ainoa ”kansanliike”, minkä olen nähnyt, on tyhjän äänestämistä edistävät julkitulot.  Kukaan ei usko muutokseen, ja kaikki ne joiden kanssa olen asiasta puhuneet ovat sanoneet samaa: emme aio äänestää, koska emme usko systeemiin. ”Ketä nyt La Línean asiat edes kiinnostaisivat?” Mä voisin kuvitella, että nämä ovat La Líneankin kannalta aika tärkeät vaalit, mutta ymmärrän tappiomielialan todella hyvin. Brexitin lähestyessä tunteet ovat olleet todella pinnassa, ja poliitikot heittelevät ilmoille omituisia ehdotuksia aina La Línean itsehallinnosta siihen, että vastarannalle Afrikkaan Espanjan hallinnoimaan Ceutaan ja Melillaan perustettaisiin Gibraltarin vastavoimaksi verovapaa alue peliyrityksiä varten (ja tämä taas imaisisi työpaikat Gibraltarilta ja olisi ihan viimeinen niitti La Línean arkkuun, monet arvioivat).

Ymmärrän hyvin, miksi usko demokratiaan on täällä koetuksella. Korruptiotapauksia ilmenee jatkuvasti ja se näkyy arjessakin, tuo ”maan tapa”. Täältä puuttuvat poliisit, lääkärit, opettajat ja toisaalta kukaan ei halua puuttua huumeiden salakuljetukseen koska sitten kaupungista loppuisivat rahat. Työttömyysluvuista en ole tarkalleen perillä, mutta viime viikolla televisiossa puhuttiin että Andalusian synkimmillä seuduilla se on 70%. Tämän rinnalla tietenkin tuntuu hieman irvokkaalta, että oma kiinnostukseni on lähinnä siinä mitkä puolueet tahtovat kieltää härkätaistelun ja panostaa haittaveroihin, sillä ihan konkreettista inhimillistä hätää riittää myös. Odotan, että saan ensi viikolla vähän paremman käsityksen siitä, miten täällä on äänestetty ja mitä siitä voi seurata La Línealla. Toivon todella, että hyviä asioita. Tämä kaupunki ansaitsisi parempaa.

Loppukevennyksenä kerrottakoon näistä vaalimainoksista, jotka pystytettiin meidän kadulle viime viikolla. 4-vuotias kuopukseni innostui niistä valtavasti: Äiti, katso, Suomen jalkapallojoukkueen mainos! (Olihan siinä sinivalkoinen kuvitus ja PP-tunnus, joka ehkä metrin korkeudelta näyttää hieman jalkapallolta.) Ystävällisesti yritin selittää lapselle, että ei kun se on vaalimainos. Hän kuitenkin hyvin sitkeästi aina mainoksen nähdessään alkoi mulle selittää että olen ymmärtänyt väärin, kyseessä on Suomen jalkapallojoukkueen mainos. Lopulta luovutin: en jaksanut joka päivä väitellä 4-vuotiaan kanssa siitä, onko kyseessä jalkapallojoukkueen vai poliitikon mainos. Sanoin että no niinpä onkin Suomen joukkueen mainos! 4-vuotias pysähtyi ja katsoi mua hyvin tuimasti silmiin: Mä olen yrittänyt sanoa tätä sulle monta päivää! Miksi sä et voi yhdellä kertaa uskoa!? Niinpä!

JÄRJELLÄ , EI TUNTEELLA

Kyllä, me lähdemme – tai palaamme – Suomeen vuoden lopussa.

Tällä viikolla järjestyi oikeastaan kaikki, väliaikainen asunto, lennot. Koulu- ja tarhapaikat ovat työn alla, muuttokuormaa pitäisi kai varata. Olen itsekin ollut vähän hämilläni tästä äkkilähdöstä: tarkoitus oli vielä marraskuun alussa olla täällä ainakin kesään asti ja sitten palata Suomeen, mutta sitten kävi klassisesti ja yksi asia johti toiseen ja pian huomasinkin vertailevani imureita ja varaavani lapsille hammaslääkäreitä. Helsingistä.

Syyt suunnitelmien muutoksiin löytyvät niistä asioista, jotka olen aina tietoisesti jättänyt blogissa hieman pimentoon, ja siellä ne pysyvät jatkossakin. Kyseessä olikin enemmän sattumien sarja, jonka takia tuntui järkevämmältä hoitaa lähtö nyt ryminällä alta pois. Olen oikeastaan helpottunut, koska tämän ansiosta voimme ensi kesänä viettää monta viikkoa täällä Espanjassa ilman, että joudun samalla suorittamaan näitä lähtöjärjestelyitä. Nyt lyhyen varoitusajan ansiosta olen ollut yllättävänkin tehokas. En ole kovin innoissani siitä, että luvassa on lisää lentämistä, mutta rehellisyyden nimissä se ei ole ollut tässä myllerryksessä ensimmäinen murheeni. Sen lisäksi Helsingissä elämä muuttuu ekologisemmaksi kertaheitolla: olen tylysti ilmoittanut lapsille, että en kotona enää kokkaa erikseen heille liharuokaa, meillä ei ole enää autoa, ja tulemme asumaan todella tiiviisti.

Vaikka päätös palata oli pikainen, se oli lopulta ainoa oikea.  Olen surrut suunnattoman paljon lähtöä, niin paljon kuin tiedänkin sen olevan se paras vaihtoehto. Olen kulkenut päiväkausia aurinkolasit päässä – sateista huolimatta – koska mikä tahansa on saattanut laukaista tunnereaktion, joka yleensä siis on ollut holtiton itku. Kaikesta kitinästä huolimatta minä pidän tästä paikasta kovin paljon, etenkin näistä ihmisistä täällä. Lapset ovat olleet koko ajan kartalla siitä, mitä tapahtuu, ja suhtautuneet asioihin miellyttävän pragmaattisesti. Heistäkin on kurja lähteä, mutta he näkevät juuri ne hyvät puolet ”kotiinpaluussa”. Sen ansiosta pystyn itsekin keskittymään juuri siihen positiiviseen, joka Suomessa odottaa. Ja me pääsemme tänne takaisin. Ja kyse on lopulta menetetystä puolesta vuodesta, koska emme me tänne loppuelämäksi olisi koskaan jääneetkään. Yritän lohduttaa itseäni sillä, että kesällä se vasta olisi ollut kamalaa, kun olisimme vielä entistäkin kiintyneempiä koulukavereihin, kotikulmiin, koirapuiston tuttuihin ja kahviloissa istumiseen. Nyt oranssit metrot, jäyhät suomalaiset ja hyvin organisoitunut arki ovat vielä tuoreessa muistissa.

Tämä postaus oli jonkinlainen vastaus niihin yllättävän moniin yksityisviesteihin, joita olen viime viikkoina saanut. Onhan tämä vähän tällainen odottamaton käänne meidän muuten varsin tylsässä tarinassa, vaihtelua vanhempien WhatsApp-ryhmistä valittamiseen. Blogista on tullut oikea surkeiden lähtöjen kiintopiste, jossa ensin kipuilin lähtöä Espanjaan oikein urakalla, ja nyt olen yhtä lailla tuskaillut tunteiden kanssa kun pitääkin palata Suomeen. Tai ei Suomeen palaaminen tunnu pahalta, La Línean jättäminen kyllä. Kaiken alla muistan kyllä edellisestä maanvaihdosta, että siinä missä oma elämä tuntuu hetkeksi olevan pelkkää luopumista, muiden elämä jatkuu ja tämä ei oikeastaan ole mitään kovin kummallista. Ihmiset muuttavat kaiken aikaa. Ja kun sitäkin on kautta rantain kysytty, että kaduttaako, niin voin sanoa että non, je ne regrette rien.