EPÄSUOSITTU MIELIPIDE NUMERO 2

Kirjoitettuani edellisen kerran eettisestä matkailusta, vielä hyvin ympäripyöreästi, jäin miettimään miten näitä ajatuksiani jatkojalostaisin. YMGE-seminaari oli mehukas ja sen jäljiltä on julkaistu muissa blogeissa monia artikkeleita, sekä myös Reilun matkailun yhdistyksen omia postauksia (täällä ja täällä). Maaliskuussa luvassa on ihan virallisen ohjeistuksen julkaiseminen ja sen yhteydessä myös seminaari, jota suosittelen lämpimästi kaikille kynnellekykeneville ja aiheesta kiinnostuneille. Odotan innolla ohjeistusta, ja aion vielä palata aiheeseen toivottavasti hyvien vinkkien kera – ne antaa varmasti joku, jolla on äänekkäiden mielipiteiden lisäksi myös vähän enemmän tietoa erityisesti siitä, miten esimerkiksi arvioida matkakohteita, palveluntarjoajia tai omaa toimintaa toisessa kulttuurissa.

Kun aihetta on käsitelty eri foorumeilla, etenkin matkabloggaajien ja ulkosuomalaisten keskusteluryhmissä, on esiin noussut monta erilaista näkökulmaa siihen, paljonko vastuuta on ylipäänsä oikein sälyttää matkailijoiden niskaan. Ei ole turistin vika jos maassa sorretaan naisia – ehkä näyttämällä eurooppalaista esimerkkiä tasa-arvo joskus rantautuu sinnekin? Ja epäeettiset ohjelmanumerot ovat jollekin elanto, ja toisaalta mikään maa ei ole täydellinen. Kaikki tämä on ihan totta. Mutta kuten viimeksikin sanoin, olen sitä mieltä, että jos meillä on varaa matkustaa, meillä on myös varaa valita paremmin.

Mutta olen itsekin väsynyt miettimään jokaista elämänvalintaa hiilijalanjäljen tai universaalin oikeudenmukaisuuden kautta. Olen todella kyllästynyt siihen, että kuluttajille jätetään vastuu boikotoida, selvittää, suosia ja äänekkäästi puuttua epäkohtiin, ja siinä sivussa yritykset ja jopa valtiot harrastavat viherpesua. On raskasta kiertää kaupassa hyllyjä ja yrittää päättää päivän ruoka sillä perusteella, että sitä ei ole tuotu liian kaukaa muttei tuotettu liian lähelläkään jos se on vaatinut taas sähköä, tai kalatiskillä käydä läpi merkintöjä ja sitten vielä miettiä mistä lempi-irtokarkkien liivate on peräisin. Ja sen lisäksi, että pelkästään oikein valitseminen on  väsyttävää, se on toisinaan hyvin vaikeaa luonteelleni. Esimerkiksi tiedän tasan tarkkaan pikamuodin kaikki kauheudet tuotantoketjusta kulutusyhteiskunnan kiihdyttämiseen. Ja silti, silti ostin tässäkin kuussa Hennesiltä neuleen. Kun se oli sen hintainen, ja ihanan pehmeä, ja se jotenkin puhutteli minua. Oletteko muuten nähneet sen Instagram-tilin, jossa pohjoimaisia vaikuttajia häpeilemättömästi vaaditaan tilille lennoistaan ja lentomatkustamisen glorifioinnista? En vieläkään osaa päättää, mitä mieltä siitä olen.

Olisin toivonut, että joku olisi tehnyt tämän shoppailun mahdottomaksi. Että tuomitsevat kansanjoukot olisivat heitelleet mädillä tomaateilla kun menen kauppaan. Että vaatteella olisi sellainen haittavero, joka tekisi moisen heräteostoksen mahdottomaksi. Että tupakka-askin tapaan hintalapun toisella puolella olisi kuva siitä uupuneesta teinistä, joka senkin neuleen oli kasannut. Joten myös matkailun suhteen toivoisin, että joku muu alkaisi tehdä niitä oikeita ratkaisuja, koska me tavalliset ihmiset emme siihen vain pysty. Monelle tuttavalleni, jotka ovat tiedostavia kuluttajia ja ympäristönsuojelijoita, on aivan äärimmäisen vaikea luopua lomamatkoista. Minullekin. Puhumattakaan sitten niistä, jotka toistelevat sitä ”suomalaiset ovat vain silakan pieru valtameressä, entäs kiinalaiset ja intialaiset!” mantraa. Meitä pitäisi rangaista huonoista valinnoista, matkakuumeesta ja siitä, että olemme ihmisiä.

Eettisyyden suhteen rajanveto ei ole niin helppo. Lentomatkailua voisi verottaa roimasti enemmän, kenenkään ei tarvitse lentää viikonlopuksi satasella Dubliniin ja takaisin. Myös työmatkailua tulisi kyseenalaistaa enemmän, väittäisin, että maailma olisi muutenkin parempi paikka jos asiat hoidettaisiin Skype-palavereissa ilman turhaa juupaamista (ja kyllä, tiedän että on töitä joissa fyysinen siirtyminen paikasta a paikkaan b on välttämätöntä). Mutta en ole vielä aivan keksinyt, kuinka vastuuta matkailun eettisyydestä saisi siirrettyä sille ylemmälle tasolle. Tällä kertaa ainakin tavalliset reissaajat, ja juuri se nuorempi sukupolvi, lienevät pioneerejä. Eettisyyden pitäisi nousta matkatoimistoissa esiin niin kohdevalinnoissa kuin siinä, kenen kanssa yhteistyötä tehdään. Tuetaanko ketjuja vai pieniä paikallisia toimijoita. Viedäänkö turistit eläintarhaan, tehdäänkö slummikierroksia – näitä ainakin oli matkallamme Etelä-Afrikassa tarjolla suomalaisen matkanjärjestäjän toimesta. Ja toivon mukaan jos Ulkoministeriön matkustustiedotteissa ei puhuta pelkästään turvallisuudesta ja mahdollisista riskeistä turistin kannalta vaan myös annettaisiin yleiskuvaus siitä, millainen maa on asukkailleen ja miten siellä käymällä voi vaikuttaa paikallisten arkeen.

EPÄSUOSITTU MIELIPIDE NUMERO 1

Muistatteko, kun kerroin että olemme korkanneet 8-vuotiaan kanssa Harry Potter-kirjasarjan? En nimittäin itse ollut koskaan Pottereita lukenut, mutta nähnyt suunnilleen puolet kahdeksasta kirjoihin perustuvista Harry Potter-elokuvista. En ole ehkä ollutkaan parasta kohderyhmää, mutta olen suhtautunut kirjasarjaan kunnioittavasti: Sarjan luoja,  palkittu kirjailija J.K.Rowling on luonut kokonaisen taikamaailman tyhjästä, menestynyt ja muuttanut aika monen nuorisolaisen elämää. Meilläkin asuu yksi intohimoinen Harry Potter-fani, joka haaveilee mustasta tukasta, silmälaseista ja salama-arvesta otsaan, lemmikkipöllöistä ja näkymättömyysviitoista puhumattakaan. Hän uskoo myös kovasti saavansa kolmen vuoden päästä kutsun Tylypahkaan…

Ja sitten on kyyninen 33-vuotias äiti-ihminen, joka lukee Harry Pottereita joka ilta joko yhdelle tai kaikille kolmelle Harry Potterin ja tämän ystävien seikkailuista. Ja nyt, kolmannen kirjan loppupuolella, en voi välttyä siltä ajatukselta että Harry Potter on todella yliarvostettu. En nyt puhu tästä velhokokelaan hahmosta vaan näistä kirjoista. Olen eri mieltä enemmistön kanssa myös Jaana Kapari-Jatan suomennoksesta, joita pääasiassa on ylistetty. Nostan kyllä hattua nimien ja tavaroiden mielikuvituksellisesta nimeämisestä, sillä kirjoissa on ollut yksi sun toinen ihmeellinen olento, taikaliemi tai vanha noita käännettävänä suomeksi. Mutta ihan rehellisesti sanoen kieli on muuten mielestäni melko köyhää, ja varsinkin jatkuvasti toistuvat samat verbit saavat mut välillä hulluksi, ja lukiessa korvaan jatkuvasti toistuvaa ”sanoa”-sanaa vähän värikkäämillä synonyymeilla.

Kirjasarja voi vielä yllättää, enkä voi tuomita sitä täysin. Toistaiseksi kuitenkin tarinat tuntuvat toistavan itseään – mutta jälleen kerran todettakoon, että ehkä sitä kolmekymppisenä kaipaa kirjoilta vähän monimutkaisempia ulottuvuuksia ja alakoululaiselle tämä on juuri sopivan jännittävää ja syvällistä. Eniten kuitenkin tökkii hahmojen ulkonäköjen kuvailu. En tiedä onko ongelma jo alkuperäisessä teoksessa vai käännöksissä, mutta läskittely, vahvoilla stereotypiolla ja ihmisten ulkonäköön keskittyvillä kuvauksilla ei mielestäni ole enää 2010-luvulla paikkaa. Tuntuu kiusalliselta lukea lapselle niin selkeää kuvausta siitä, miten lihavat hahmot ovat kömpelöitä, ilkeitä, laiskoja ja pahoja, tai sitten jollain muulla tavalla ulkoisesti epämiellyttävät henkilöt vastaavasti luonteeltaan läpimätiä. Argh.

Taidan kuitenkin olla mielipiteeni kanssa aika yksin. Yritin googlata Harry Potter on yliarvostettu ja Harry Potter on oikeasti aika huono, mutta tuloksetta. Me jatkamme kyllä urhoollisesti ja luemme kaikki seitsemän osaa, ja katsomme aina päätetyn kirjan kunniaksi elokuvan yhdessä. Ja ei, ennen kuin kukaan kysyy niin tuskinpa voisin itse kirjoittaa parempia kirjoja! Mutta silti odotan salaa sitä, että siirrymme seuraavaan kirjasarjaan… eli Taru Sormusten Herrasta-trilogiaan.