JÄLKIVIISAAN VUOSI 2018

Jos joskus vuodesta voi sanoa, että se ei mennyt ihan niin kuin piti, niin tästä vuodesta. En sano, että vuosi 2018 olisi ollut huono. Se ei ollut huono, eikä sen puoleen helppokaan. Olematta yhtään mystisempi kuin on välttämätöntä, sanoisin, että tämä vuosi antoi ja otti paljon. Ja tänään nukumme viimeisen yön Espanjassa. Yritän muistuttaa itseäni, että lopulta olemme vain puoli vuotta edellä aikataulua, koska alun perin tarkoitus oli muuttaa takaisin Suomeen, tai ehkä jonnekin toisaalle, kesällä. Nyt tulemme silloin takaisin pitkälle lomalle, ja mistä sitä tietää minne elämä sitten vie. Tai siis elämä vie vain matkoille – tällä hetkellä olen valmis perustamaan pysyvän tukikohdan Itä-Helsinkiin, koska olen saanut muuttamisesta tarpeekseni. Ensi vuonna edessä on yksi pakollinen muutto, koska alkuun asumme väliaikaisessa kodissa, mutta kun meillä on lopullinen osoite tiedossa, toivon, että muuttoilmoituksia ei tarvitse hetkeen tehdä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tein viime vuoden lopussa varsin kunnianhimoisia lupauksia, lähinnä itselleni. Halusin opetella skeittamaan ja puhumaan portugalia. Pysyn skeittilaudalla pystyssä mutta eteenpäin mennessä olen kuin elävä tykinkuula (joskin hyvin hidas ja äänekäs sellainen), enkä ole oppinut sanakaan portugalia obrigadon lisäksi. Aioin lukea paljon, etenkin sellaista self-helppiä ja täyttää vielä itsetutkistelua varten tehdyn kirjan. No en lukenut. Sentään muutama äänikirja tuli kuunneltua. Piti suorittaa opintoja, kiivetä vuorelle joka kuukausi, syödä salaattia JOKA PÄIVÄ! Etenkin tuo viimeinen naurattaa. Olen tänä vuonna syönyt salaattia nippa nappa joka kuukausi, ja silloinkin salaatti on yleensä ollut salanimi juustolle, jonka seuraksi olen viipaloinut jonkun puolikkaan päärynän. Voi hyvänen aika.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta olen saanut olla taas yhden vuoden äiti kolmelle ihmeelliselle lapselle. Nähdä heidän kukoistavan karuissakin olosuhteissa, olla ylpeä, olla läsnä, olla näkemässä kun he yllättyvät kaikesta siitä, mitä he eivät ennen olleet nähneet. Olen saanut itsekin seikkailla, matkustaa ja maistella maailman herkkuja. Olen tutustunut valtavasti uusiin ihmisiin, vaikka sen kääntöpuolena näiden ihmisten hyvästely on tuntunut todella raskaalta. Olen ollut terve, olen ollut vapaa, ja suurimman osan ajasta olen ollut erittäin onnellinen. Kuulostan kliseiseltä, koska olen oikeasti juuri näin korni. Vaikka viimeiset viikot ovat olleet sellainen puristus, että haluaisin vain kaivautua nukkumaan muutamaksi kuukaudeksi, tiedän katsovani tätäkin elämänvaihetta joskus lempeän ymmärtäväisesti. Että se opettaa jotain, mitä en muuten olisi oppinut. Tekee minusta jotain, mitä en muuten olisi ollut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensi vuoden tavoitteet eivät kuitenkaan ole kovin korkealla. Haaveilen tylsästä arjesta. Mitä tasaisempaa, sen parempi. Avaraa Luontoa lauantai-iltaisin, lukupiiriä, rauhaa ja rakkautta siskonpedissä kolmikon kanssa. En odota itseltäni mitään, mutta yritän kyllä vihdoinkin oppia valmistamaan oikean määrän riisiä (keitän sitä aina liikaa) ja spagettia (keitän sitä aina liian vähän). Olin jotenkin aavistellut, tässä höpsismihuumassani, että kun olen 33-vuotias muuttuvat asiat paljon – ja nyt ne sitten muuttuivat.

JENGIPETTURI

Sellaiseksi olen itseni tuntenut. Vaikka tiesin jo alusta asti, että emme ole tulleet jäädäksemme, silti tuntuu väärältä lähteä ja jättää tämä kaupunki. Tiedän kolmen vuoden ajan purnanneeni loputtoman paljon roskaamisesta, laittomuuksista, ilmansaasteista ja vanhempien WhatsApp-ryhmistä, enkä väitä etteivätkö ne vielä lähdön hetkelläkin kun kaikki saa kultareunuksen vähän vituttaisi. Se kyllä kuuluu myös pikkaisen perusluonteeseeni: olen niitä ihmisiä, joilla on ongelma joka ratkaisuun. Katselen maailmaa melko kriittisenä valmiina esittämään kehitysehdotukseni kysymättäkin. Niinpä näin jälkiviisaana pelkään pelottaneeni kaikki pois lempikaupungistani La Líneasta.

Nyt olen vakavasti huolissani että koko kaupunki menee konkurssiin kun lähdemme takaisin Suomeen. Tai vähintäänkin kantakahvilamme liikevaihto tulee romahtamaan kun emme käy montaa kertaa viikossa bocadilloilla ja kaakaoilla. Kahden viikon kuluttua olemme jo palelemassa pohjoisessa. En kuitenkaan ole erityisen ahdistunut pimeydestä tai pakkasesta, vaikka lempeää merituulta ja lähes jatkuvaa auringonpaistetta tulee taatusti ikävä viimeistään kun löydän itseni taas eteisestä joka onkin täynnä neljän eri vuodenajan varusteita pelkkien varvastossujen sijaan. Mutta sama luopumisen tuska jota podin puolitoista vuotta sitten Herttoniemessä on taas läsnä arjessa. Helsingin hyvät puolet ovat täysin erilaisia kuin Andalusian hyvät puolet. Yritän parhaani mukaan lähestyä lähtöä kiitollisuuden kautta – miten onnekas olen kun olen saanut kokea kaiken tämän! – mutta itken silti kuin vauva.

Mutta sen lisäksi että olen säälinyt itseäni, olen ollut surullinen La Línean puolesta. En siksi, että ihmisenä olisin aivan valtava menetys tälle kaupungille, mutta uskon, että jokainen etenkin ulkomaalainen, joka yhtään puhuu paikan puolesta, on tärkeä. La Línea on paikka, joka voisi olla oikea helmi Aurinkorannikon länsipäässä. Tai onhan se, mutta eihän tänne turistit löydä. Gibraltarille kulkevat ajavat kaupungin reunoja, näkevät öljyjalustamon tupruttamassa savua, rajalla päivystävät tupakan salakuljettajat ja rähjäisyyden. Vain parin sadan metrin päässä on pieni, mutta kaunis ja eloisa kaupunki, jonka monet ravintolat ovat tarjonnaltaan todella tasokkaita. Täällä on kulttuuria ja paljon erilaisia tapahtumia, joilla paikalliset tahtovat pitää puoliaan huumekauppiaita ja korruptoituneita politiikkoja vastaan. Jos rannoista pidettäisiin parempaa huolta ja koko kaupunki sitoutuisi pitämään ympäristön siistinä, potentiaali kasvaisi huimasti. Brexitiä en viitsi edes ajatella – täälläkin on alun hermoilun jälkeen alettu epäillä, ettei mikään muutu. Jos ei parempaan niin ei huonompaankaan.

Niin koirapuiston kaverit kuin poikien luokkatoverit vanhempineen ovat tehneet meille selväksi, että meitä ikävöidään. Vaikka olen yhä ulkopuolinen, huomaan kulkevani kaupungilla jatkuvasti käsi pystyssä. Tuolla on naapuri. Tuolla tanssikoulun sihteeri. Tuolla poikien musiikinopettaja. Tuolla jäätelöbaarin tarjoilija. Loppujen lopuksi olenkin muodostanut ympärilleni oman yhteisön. Tai tullut osaksi täkäläistä yhteisöä. Ja siitä luopuminen kirpaisee. Mutta kun laastari on repäisty, tiedän, että arki jatkuu normaalina niin täällä kuin sitten Suomessakin. Täällä on totuttu lähtöihin. Expatit tulevat ja menevät. Meidänkin arkemme muuttuu suomalaiseksi parissa viikossa, kun pojilla alkaa koulu, eskari ja päiväkoti. Olemme poikien kanssa psyykanneet itseämme sillä ajatuksella, että pääsemme tänne pitkälle kesälomalle, mutta silloin olemme taas vain turisteja. Niinpä vaalin näitä muistoja ja aikoja mielessäni, ja onneksi paljon on tallentunut blogiinkin. Varmaa on, että minä tulen kaipaamaan tätä kaupunkia enemmän kuin se minua.

VARASTOSAARNAAJA

44157625_276475902840336_2035062917681905664_n

Tuoreesta Kotivinkistä löydätte yours truly, Periaatteen Naisen kertomassa siitä, millaista oli luopua lähes koko omaisuudesta. Alun perin haastatteluun etsittiin ulkomailla asuvaa ihmistä (check!) jolla oli Suomessa vuokrattuna varasto (check!). Enimmäkseen taisin kuitenkin puhua siitä, miten järkyttävällä tavalla nämä kalustettuina vuokrattavat espanjalaiset kodit ovat sisustettu, miten helvetin vaikeaa kierrättäminen on – jos sen siis aikoo tehdä oikein, ilman autoa eikä yön pimeinä tunteina taloyhtiön roskakatokseen dumppaamalla – sekä siitä, miten lähes koko omaisuudesta luopuminen on tuonut tietynlaisen vapautuksen.

Kuulostan kyllä haastattelussa paljon valaistuneemmalta kuin mitä oikeasti olen. Tuli suorastaan olo, että jeesustelen. En nimittäin ole mitenkään mystisesti päässyt eroon tavaranhimostani: haaveilen tällä hetkellä vohveliraudasta, Sodastreamerista ja kahvikoneesta, kunnollisista matoista ja leveämmästä sängystä. Polkupyöristä, uusista saappaista. Mutta haaveilen myös siitä, että voisimme jatkossakin asua melko pienissä neliöissä. Tämähän on sellainen unelma, joka on helpompi toteuttaa kuin suuri koti ja ymmärrän hyvin, että harva tosiaan tavoittelee kompaktia kotia. Tunnen kuitenkin itseni ja tiedän, että mitä enemmän säilytystilaa, sitä enemmän on säilytettävää. Viime vuonna tein vuosikymmenen, tai jopa kaksi, odottaneen savotan ja kävin läpi menneisyyteni ja siinä samalla vähän muidenkin kertynyttä roinaa ja nyt olen karsinut muistot ja tunnearvokkaat tavarat juuri sopivaksi kokonaisuudeksi. En halua, että pääsen taas vapaasti haalimaan tavaraa koska rakastan muistikirjoja, kauniita astioita, postikortteja ja korneja muistoesineitä. En vain tarvitse niitä ollenkaan.

Tällä hetkellä meillä on muutaman neliön varasto vuokralla Helsingissä. Varasto on Cityvaraston ja sen vuokra on 69 euroa kuussa, mikä on jo aika iso kuukausierä. Siellä on antiikkilipasto, jota emme lähtiessä saaneet myytyä. Sen arvo on noussut aika suureksi, jos laskee varastointiin sijoitetut rahat. Ja siellä on useampi laatikollinen niitä lapsuusmuistoja, kuten nuoruuden päiväkirjat jotka pitäisi varmaan polttaa, mutta yritän kasvaa henkisesti sen verran että pystyisin vilkaisemaan teinivuosieni tunnelmiin joskus vielä kuolematta häpeään. Siellä on erinäistä roinaa, joka nauratti kun vuoden tauon jälkeen kesällä kävin hakemassa varastolta muutaman jutun. Tällaisenko hilloamisesta mä maksan monta sataa vuodessa!?

Muuttaminen ei ollut halpa prosessi, ja kun ensi vuonna siirrämme taas itsemme toiseen maahan (kyllä, todennäköisesti Suomeen) niin kauhistuttaa jo valmiiksi rahanmeno. Eihän tässä ole mitään järkeä, moni voisi sanoa (ja olisi ihan oikeassa), sillä joudumme myös hankkimaan lähes kaikki perusasiat uudestaan, luovuttuamme tavaroistamme kertaalleen toissakeväänä. Mutta nyt tiedän mitä tavaroita tarvitsemme. Näen selkeämmin sen, millaisen kodin haluan, niin tunnelmaltaan kuin varustelultaan. Toivon löytäväni taloyhtiön, jossa olisi pesutupa ja saisimme saunavuoron. Olen varautunut siihen, että nukun jälleen olohuoneessa. Ja viime kerrasta viisastuneena en palkkaa samaa yhden miehen muuttofirmaa, joka krapulassa sählätessään hukkasi yhden laatikollisen viinilaseja (voitteko kuvitella, joudun juomaan viinini tavallisesta lasista!).

Olenko oppinut mitään tästä edestakaisin seilaamisesta, myymisestä ja ostamisesta, asettumisesta ja oman paikan etsimisestä? No sen, että lasten kanssa kestän jatkuvaa väliaikaisuuden tunnetta huonosti. Nuorena se ei häirinnyt, se oli kutkuttavaa ja tuntui vapautuneelta. Nyt tarvitsen omaa tilaa enemmän niin lapsille kuin itselleni. Ja että vaikka en ole sisustusihminen, tahdon oman kodin näyttävän minulta, muuten se ei oikein tunnu kodilta. Ja että ei kannata alkaa liikaa kartuttamaan kodin tavaroita, sillä se levottomuus ei kuitenkaan ole kadonnut sisältäni mihinkään vaan ajattelen jatkuvasti myös niitä seikkailuja, mitä edessä ehkä vielä on.

NORWEGIAN KOKEMUKSIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elokuussa lensin ensimmäistä kertaa elämässäni Norwegian-lentoyhtiöllä. Aiemmin olin kyllä lennättänyt ”Norskilla” niin lapsia kuin koiriakin, mutta onnistunut itse välttämään lentelyn. Sanon näin, koska itselläni on ollut aika nihkeä suhtautuminen ns. halpayhtiöihin. Silloin kun lennän yksin, menen kyllä melkein minkä tahansa peltipurkin kyytiin mutta lasten kanssa reissatessa vaatimustaso nousee välittömästi. Esikoinen kyllä vakuutteli etukäteen, että ”sillä punaisella lentoyhtiöllä” on maailman parhaat sipsit. Oma lempilentoyhtiöni on jo vuosien ajan ollut KLM; paitsi että Schiphol on ihan mukava välilaskukenttä, ovat hollantilaiset aina ottaneet etenkin lapsimatkustajat hyvin huomioon, ruokkineet kasvissyöjät kunnolla ja olleet asiakaspalvelussaan tehokkaita ja ystävällisiä – yleensä ei saa molempia, jos kumpaakaan.

Olen lentänyt yksin kolmen lapsen kanssa jo yli kolmen vuoden ajan, joten homma ei enää erityisemmin jännitä. En voi tarpeeksi ylistää miten hyvää matkaseuraa tämä trio yleensä on, siis jollei kukaan ole kipeänä tai muuten vaan poikkeuksellisen kiukkuisena. He eivät poikkea marssijärjestyksestä, kestävät hyvin odottelua ja jaksavat seistä jonossa, ja koneessa taas suurimman osan ajasta touhuavat omien tehtävävihkojen, tabletin ja kirjojensa kanssa. Olen joskus jopa saanut nukuttua heidän kanssaan matkustaessa! Tällä kertaa sain huomata, miten iso merkitys maapalveluilla on lentokokemukseen ja tuli myös kummasteltua todella paljon Helsinki-Vantaan korkeita arvosanoja lentokenttävertailuissa, sillä elokuisten kokemusten perusteella en lentäisi Suomesta tai Suomeen, jollei siis olisi tietenkin maantieteellisesti pakko.

Rakkauteni Norwegiania kohtaan heräsi jo ennen lentoa: olin ostanut halvimmat mahdolliset liput (suora meno-paluu yhdelle aikuiselle ja kolmelle 4-8-vuotiaalle elokuussa, about 740€) joskus alkukeväästä. Olin ostanut liput Supersaverin kautta (se surullisen kuuluisa osamaksumahdollisuus), ja katsonut, että näin halpoihin lentoihin ei kuulunut kuin käsimatkatavarat. Oli selvää, että emme pärjää Suomessa repullisella vaatteita, joten aloin buukkaamaan kyytiin muutamaa matkalaukkua. Mikä ilo ja riemu kun kävi ilmi, että meidän jokaisen lippuun oli kirjattu jo valmiiksi 2 x 20 kg matkatavaraa sekä 10 kiloa käsimatkatavaraa. En voinut kuin nauraa: saisimme kuljettaa mukanamme 200 kiloa tavaraa! No, tyydyimme kolmeen matkalaukkuun, mutta tämän ansiosta saimme satsattua esimerkiksi soijarouhetta ja lastenkirjoja oikein kunnolla.

Norwegianille pisteet myös siitä, että lapsiperheelle oli laitettu valmiiksi paikat eikä niitä tarvinnut enää itse check-in vaiheessa säätää. Paikat oli valmiiksi molemmille lennoille, ja olivat vieläpä tosi kivat paikat koneen etuosassa (makuasia toki, missä tykkää istua, mutta tämä oli meille mieluinen vaihtoehto). Finnairilla olen useamman kerran saanut soitella asiakaspalveluun, että ihan varmastiko haluatte että kaksi lapsistani istuu erikseen toisella puolella konetta… Sopii tietenkin mulle, mutta luulen että kanssamatkustajilla voisi olla jotain valittamista. Málagan kentällä Norskin tiskillä ei ollut jonoa, saimme kamat koneeseen ja boarding passit käteen noin kolmessa minuutissa enkä voinut olla kuin tyytyväinen. Málagan kenttä on meille toki jo todella tuttu ja yleisesti ottaen se on aika samanlainen kuin kaikki muutkin kentät: ylihintainen, ketjuliikkeiden ja -kahviloiden valtaama, kävelyä vaativa. Lennon odottelu meni leppoisasti kun ensin ruokin lapset ja sitten palkitsin itseni Starbucksissa.

Lento Suomeen, siitäkin huolimatta että kyseessä oli myöhäisillan lento ja saavuimme määränpäähän vasta yhden aikoihin, sujui todella jouhevasti. Henkilökunta oli hyväntuulista siitäkin huolimatta, että he olivat juuri lentäneet joukon humalaisia suomalaisia lomalle Espanjaan ja kävivät vain käännöllä Málagassa. Innostuin ekaa kertaa ostamaan kosmetiikkaa koneessa! Lapset huomioitiin kivasti, ja muutkin matkustajat tuntuivat olevan rennolla fiiliksellä. Suomessa kyllä huomasimme heti kulttuurierot: kun odottelimme matkatavaroita, muiden matkustajien tapaan väsyneinä ja valmiina menemään nukkumaan, alkoi erään toisen yksin lastensa kanssa matkustavan äidin jälkikasvu riehua ja sekoilla. Espanjassa muut odottelijat olisivat syöksyneet viihdyttämään väsähtäneitä lapsia ja yksin matkatavaroiden kanssa taiteilevaa äitiä, mutta Suomessa supistiin selän takana, paheksuttiin ja pyöriteltiin silmiä. Oh well!

Paluulento olikin sitten ihan päinvastainen kokemus. Luultavasti olisin lentänyt paljon paremmalla fiiliksellä, jos ei olisi tuntunut että koko Helsinki-Vantaan lentokenttä näyttää meille keskisormea. Sinällään koko elokuun Suomessa olin huokaillut onnellisena suomalaista palvelukulttuuria, joka oli ystävällistä, nopeaa ja no nonsense-tyyppistä (toisin kuin, kröhm, täällä Espanjassa…). Mutta viimeinen kokemus ennen lähtöä oli kyllä aika ankea. Onnea vaan, jos aiotte tehdä näin vaikutuksen turisteihin! Tietenkin sää oli sellainen klassinen ”hyvää matkaa etelään!”-vaakasuora räntäsade ja +15, joten paluu Espanjaan alkoi tuntua hyvältä idealta. Ja se tunne ehti vahvistua reilun kahden kentällä vietetyn tunnin aikana hyvin voimakkaasti.

Aloitetaan itsepalvelusta. Norwegianilla oli kolme tiskiä, joissa kaikilla oli hieman aneemisen näköinen työntekijä – mutta ei palvelua. He huitoivat väsyneinä itsepalveluautomaateille, kun huutelin boardin passien perään (en päässyt niitä printtaamaan etukäteen ja rikkinäiseltä puhelimen näytöltä niitä ei paljoa esitelty). Kahdeksasta pöntöstä toimi kolme – ja tietenkään siitä ei millään tavalla informoitu, että suurin osa automaateista oli epäkunnossa vaan matkustajaparat saivat sulloa itä passiaan hyvän tovin rikkinäiseen pönttöön kuvitellen, että vika on hänessä. Taisteltuani automaatin kanssa vartin verran hain paikalle henkilökunnan edustajan, joka mutisi että ei mekään tästä systeemistä tykätä… Mahtavaa kuitenkin, että on systeemi joka ei palvele asiakkaita eikä henkilökuntaa, joka kuitenkin lopulta joutuu tulemaan avuksi. Enkä odota yksin lasten kanssa matkustavana mitään erityiskohtelua mutta tilannetajua kyllä. Jos tiskillä on tilaa, kaikkien aikaa ja hermoja säästäisi lippujen nopea tulostus ja homman hoitaminen yhdellä pisteellä.

Kun työntekijä oli tulkinnut itsepalveluautomaatin tunteita oikein ja saimme ne säälittävät lerpakkeet, oli aika saada matkalaukut kyytiin. Siirryimme sitten itsepalveludroppaukseen, jossa reippaana tyttönä iskin matkalaukkuja hihnalle. Sääliksi kävi mummit ja papat, jotka yrittivät hoitaa hommaa kirjaimellisesti omin voimin. Ja sitten meidän laukut eivät menneet läpi. Niinpä keräsin ne takaisin kärryyn ja siirryin tiskille, missä elämäänsä kyllästynyt asiakaspalvelija huokaisi syvään. ”Varmaan laitoit ne väärin hihnalle”. Kävi ilmi, etten osaa oikeastaan mitään. Hän lähetti minut takaisin sinne, mistä olin tullutkin. Runnottuani aikani sain matkalaukut hihnalle ”oikein” ja tunsin olevani valmis ratkaisemaan kaikki ihmiskunnan ongelmat. Itsepalvelumeininki jatkui turvatarkastuksessa. Onneksi en joutunut tunkemaan niitä vessapaperille printattuja boarding passeja taas yhteen automaattiin vaan pääsimme ihan ihmiskontaktin kautta turvatarkastukseen, jossa sielläkin oli oikeita ihmisiä, joskin lasittuneen katseen perusteella eivät hekään olleet ehkä kutsumusammatissaan. Meiltä ei muuten missään vaiheessa tarkastettu passeja saati kyselty mitään matkustuslupia: ilmeisesti näytti siltä, että tällaisella porukalla ei kukaan ole reissussa kidnappausmielessä vaan tähän hullun hommaan ryhdytään vaan vanhemman velvollisuudesta.

Ostimme sikahintaista vettä ja menimme hetkeksi mököttämään lasten leikkipaikkaan, joka ei kyllä tehnyt kunniaa sponsorilleen Reimalle. Vähän tuli ikävä Tukholman Arlandan Junibacken-teemaista leikkitilaa, jossa oli lapsille muutakin leikkivälinettä kuin mikro. Siitä oli hyvä jatkaa portille, jossa oli täysi käsirysy päällä. Kävi ilmi, että kun puolet matkustajista oli päästetty boardingista läpi odottamaan tunnelmallista bussikyydistä itse koneen luo, oli käsimatkatavarakiintiö tullut täyteen. Minä heilutin estottomasti ”lennän yksin kolmen lapsen kanssa”-korttia ja jälleen kerran ilmeisesti jo mun silmäpussien perusteella pääsin meidän nyssäköiden kanssa läpi, kun taas muiden matkustajien tavarat laputettiin ruumaan ja nämä tyytymättömät kanssamatkustajat kävivät kyllä neuvottelemassa jokaisen henkilökunnan edustajan kanssa siitä, kuinka korjata tämä epäoikeudenmukainen käsimatkatavarajako. Tämä viivästytti lähtöä about puoli tuntia. Kun lopulta pääsimme bussiin (enkä nyt sano mitään muiden matkustajien huomioimisesta, onhan se hauska keilata lapsilla linja-auton käytävillä ja itse vain katsella muualle istumapaikalla, TERVEET NUORET AIKUISET IHMISET!) niin tunnelma oli tiivis. Ja vähän muutakin. Siinä vaiheessa kuin vihaisimmat käsimatkatavaransa menettäneet kävivät vielä koneeseen vievillä portailla avautumaan henkilökunnalle – siinä vihvomassa sateessa  – aloin luopua toivosta kotiinpääsyn osalta.

Pääsimme kuitenkin perille. Paluulento oli tunnelmaltaan ihan eri luokkaa kuin mennessä, ja voisin vannoa että Helsinki-Vantaan ankea fiilis oli osana tätä ilmapiirin muutosta menolentoon verrattuna. Ihmettelen kyllä kentän jatkuvaa menestystä lentokenttävertailuissa, sillä henkilökunta oli ilmeisesti palkattu vaan huitomaan käsillään ilman katsekontaktia minne ”asiakkaan” pitäisi mennä, ja leikkihuone veti tylsyydessään vertoja pimeälle perunakellarille. Norwegian taas… noh, tässähän tuli avauduttua paljon enemmän lentokentästä kuin lentoyhtiöstä. Haluaisin tietää, paljonko Helsingin päässä kentän sähläyksestä meni Norskin piikkiin, kuinka paljon meillä oli huonoa tuuria ja hankalaa asennetta, ja kuinka paljon kyse oli vain pohjoismaisesta tehokkuusajattelusta, johon en ollut tottunut. Norwegian toimi lasten kanssa muuten todella mukavasti ja olen nyt päässyt yli halpalentoyhtiöangsteistani ja valmis antamaan uudenkin mahdollisuuden punavalkoisille siiville.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA