VÄHEMMÄLLÄKIN PÄRJÄISI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tokaluokkalainen sai läksyksi listata kodin kaikki sähköllä toimivat esineet. Hän kierteli kotia (eli kaikkia kahta huonetta) ja päätti aloittaa lampuista. Kaksi pöytälamppua, kaksi kattolamppua ja neljä kiinteää lamppua (joista yksi on saunassa). Alkoi heti hävettää. Keittiössä ei ole uunin, lieden, jääkaapin ja pakastimen lisäksi mitään sähköllä toimivaa. Itse asiassa ei siellä ole juuri muutakaan. Meillä on kolme haarukkaa, kolme lusikkaa ja kolme veistä. On kaksi kattilaa ja yksi pannu. Länsimaisessa mittakaavassa meillä ”ei ole mitään”, ja listasta tuli oikeasti aika lyhyt. Sanoin lapselle, että jos koulussa ihmettelevät kun ei ole edes mikroa niin kertoo, että ollaan juuri muutettu. Ei olla amisheja tai sähköyliherkkiä.

Oikeasti olemme olleet todella tyytyväisiä tähän tilanteeseen, ja kaivanneet lähinnä lisää leluja ja tilaa. Meidän muuttokuorma, joka oli suunnilleen sama neljä-viisi kuutiota vaatteita, kirjoja, koriste-esineitä ja tärkeitä tavaroita mitä on kuljeteltu nyt ees taas, lähti Espanjasta tänään. Tavarat tulevat kuun lopussa, enkä keksi mihin ne mahtuvat. Legoja ja muutamia keittiötarvikkeita lukuunottamatta en ole kaivannut mitään. Totta kai tiedän, että siellä on paljon asioita, joita joskus kaipaisin – enimmäkseen poikien lapsuusmuistoja ja yksi yliopistotutkinto ja kirjoja, joita olen kuljettanut mukanani kymmenen vuotta ehtimättä silti niitä lukea. Mutta esimerkiksi vaatteet, joihin olen viimekin vuonna tuhlannut ihan liikaa rahaa… En ole kaivannut kuin verkkareita, jostain syystä en pakannut niitä mukaan ollenkaan.

Me saavuimme Suomeen kahdella matka-arkulla ja parilla pienemmällä matkalaukulla sekä käsimatkatavaroilla. Ostin valmiiksi meidän toistaiseksi väliaikaiseen kotiimme pari patjaa sekä kaksi sänkyä. Saimme tuttavilta ruokapöydän, television, pari tuolia ja pyyhkeitä alkuun. Lapsilla on sukkia ja kalsareita tasan viikoksi, lakanoita on yhdet, joten toivon hartaasti ettei meille ihan heti osu oksennustautia kohdalle. Ja olen rakastanut tätä askeettisuutta! Matto olisi mukava äänieristyksen ja lämmön vuoksi, ja lisää valoa tarvitsemme, mutta muuten olen yhä vakuuttuneempi siitä että jatkossa pyrin vähentämään niin neliöitä kuin omistamaani tavaramäärää. Ehkä olisi aika uusia ostolakko, sillä mukana tuodusta tavaramäärästä 1,5 matkalaukullista oli minun vaatteitani mutta viimeiset kaksi viikkoa olen kulkenut lähinnä toppahousuissa ja lempineuleessani. Nyt rekassa kohti Suomea kulkeva tekstiililasti ahdistaa.

Toki olemme joutuneet shoppailemaan lapsille sitä säänmukaista vaatetta aika paljon. Toisaalta esimerkiksi sisävaatteita täytyy pestä paljon harvemmin, kun ulkona kuljetaan toppavaatteissa ja muissa suojavarusteissa. Ensimmäiset rukkaset toki katosivat jo eskarissa, joten jonkinlainen vara-arsenaali pitää haalia, mutta eteinen ei ole vielä muuttunut miksikään kuomien ja kurahousujen peittämäksi Mordoriksi. Olen ehkä liiankin optimistinen, mutta tuntuu, että kyllä näistä vuodenajoista selvitään. Ja kaikesta muustakin! Ja ennen kaikkea siihen selviämiseen ei tarvita ihan jokaista mahdollista vaatekappaletta, tuoksukynttilää ja sauvasekoitinta mitä kaupoista löytyy. Enkä halua nyt jeesustella: haaveilen yhä vohveliraudasta, sodastreamerista ja nolon trendikkäästä Mujin diffuuserista, mutta koko ajan kirkastuu myös se, että en halua enää olla tavaraähkyssä. Vaikka kaikki maailman tuotanto – siis tavaran, ei nyt sähkön eikä ruoan– lopetettaisiin tällä sekunnilla, meillä silti riittäisi turhaa ja tarpeellista tavaraa vuosikymmeniksi. Kun aloin etsiä ruokapöytää Torista, järkytyin. Ihmiset tosiaan uusivat sisustustaan intohimoisesti ja pari vuotta vanhat ruokailuryhmät vaihdetaan. Jonkun niistä ostan minä, mutta sitten pyrin selviämään sen vähän rumankin pöydän kanssa sen pöydän elinkaaren loppuun. Koska ehkä se ei niin kauheasti määrittele mun elämääni, identiteettiäni tai edes aamupalan tunnelmaa että minkälaiselta pöydältä sen sitten syön.

TAKAISIN LÄHTÖRUUTUUN

Muutimme Espanjaan tältä kadulta numerosta 18. Palasimme numeroon 19. Sadan metrin päähän talosta, jossa asuimme seitsemän vuoden ajan.

Lidlissä oli samat myyjät kuin lähtiessä. Koirapuistossa samat koirat. Leikkipuistossa samat vanhemmat (lapset vähän vaihtuneet). Joka kulmalla tulee tuttuja vastaan. ”Ai joo, ei tietä tosiaan pariin vuoteen olekaan näkynyt”, totesi yksi. Naapuritkin tunsin valmiiksi. Heti ensimmäisenä aamuna esikoinen katosi käymään läpi kaikki kavereiden kodit. Hän menee juuri sille samalle luokalle, jonne annettiin paikka pari vuotta sitten. Kuopus ja keskimmäinen menevät päiväkotiin tien toiselle puolelle. Päiväkotiin, jossa sekä keskimmäinen että esikoinenkin ovat olleet. Kuopuksen hoitotäti on sama kuin esikoisella kuusi vuotta sitten tämän aloittaessa ensimmäistä kertaa hoidossa kodin ulkopuolella. Keskimmäisen eskariope on sama kuin hänen ensimmäinen lastentarhaopettajansa neljä vuotta sitten. Lista jatkuisi vaikka kuinka pitkään, mutta selväksi varmaan tuli, että olemme palanneet todella tuttuihin maisemiin. Ympyrä on sulkeutunut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen kiitollinen, että on tällainen paikka johon palata. Jossa sukellan saman tien osaksi yhteisöä, tunnen olevani jopa vähän ikävöity. Lapsilla on ystävät valmiina ja he tuntevat valmiiksi kaikki kujat ja kalliot. Harkitsimme kyllä muitakin paikkoja Helsingissä, jopa Turkua ja Espootakin, mutta päädyimme palaamaan sinne mistä lähdimmekin. Lasten kannalta tämä on aivan paras ratkaisu, ja olen saanut niin paljon apua paluumuuton osalta että olen voinut vain nii’ata joka suuntaan. En siis voi valittaa.

Mitään ”maitojuna”-morkkista en koe. Jos nyt voi jälkiviisastella, niin vähän olisi voinut jättää astioita säästöön tai muutenkin viisaammin suorittaa sitä infernaalista omaisuuden karsimista, mutta Espanjassa vietetty aika ei kaduta. Ei edes kaikki myllääminen. Mutta sellainen pieni pettymyksen maku on suussa. Henkilökohtainen. Että halusin aina asua ulkomailla, mutta en sitten saanut sitä toimimaan. Vaikka sopeuduimme hyvin, arjessa oli liian monta osaa jotka eivät toimineet ja lopulta tuntui olevan pakko palata. Pitäisi keksiä tilalle uusia unelmia ja malttaa jättää tämä unelma uudestaan toteutettavaksi toisessa elämänvaiheessa. Emmekä edes joudu ”aloittamaan alusta” vaan palaamme itse asiassa katettuun pöytään, jatkamaan siitä mihin jäimme viimeksi. Olemme lähtöruudussa, turvallisesti perillä Itä-Helsingissä, ja haikealla tavalla hyvin onnellisia.

KIRPPUTORI CÁDIZISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En pidä kirpputoreista. Ahneena muijana käyn kyllä niillä myymässä (joskin viimeisen myyntikerta pari kesää sitten tuotti tappiota, joten kovin innoissani en siitäkään lajista enää ole) mutta olen todella huono ostamaan kirppikseltä. Tai käytettynä. Nyt olen yrittänyt tsempata, sekä niukan budjetin että ympäristöahdistuksen vuoksi, ja muuton yhteydessä haalinut kotiin muiden hylkäämiä huonekaluja ja lapsille muiden vanhoja luistimia. Oikeasti siis kirpputoreja pitäisi ylistää, vaikka sielläkin myydään paljon kaikkea turhaa ja tarpeetonta. Mutta ottaen huomioon että omistan varmaan noin 40 mekkoa, joita ei voi Suomen sääolosuhteissa edes käyttää, mitäpä minä olen sanomaan muiden hankintoja tarpeettomiksi tai turhiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävin pari viikkoa sitten (joka tällä hetkellä tuntuu ikuisuudelta) Cádizissa. Eksyin siellä ensin kauppahallille, ja siitä sattuman kautta kauppahallin kupeeseen sunnuntai aamupäivän kirpputorille. Ja tämä oli kyllä aika kiehtova kokemus. Eteläisen Espanjan köyhyys konkretisoitui siellä hyvin: totta kai kirpputoreja on kaikkialla maailmassa, ja monelle hipsterille ne ovatkin tiedostavan kuluttamisen alttari, mutta tämä kokemus oli silti sellainen, josta päällimmäiseksi jäi hämmennys. Olen aiemminkin puhunut siitä, että meidän ”kotikulmillamme” Andalusian eteläkärjessä aika on tietyllä tapaa hieman pysähtynyt – vaatteiden suhteen ei olla kovin trendikkäitä vaan varsempi vanhempi väki luottaa leikkauksiin jotka ovat Francon ajoilta, toisaalta voidaan toki puhua ajattomuudesta. Sama päti tämän kirpputorin valikoimaan.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Osa tavarasta oli tietenkin tyylikästä vintagea, etenkin marokkolaiset astiastot ja vanhat korut. Itseäni kiehtoivat espanjalaiset 60-luvun eroottiset lehdet, joiden kuvat olivat nopealla vilkaisulla kuin taidekuvia – puhtaasti siis esteettinen juttu, vaikka lehtien kunnosta päätellen niitä oli luettu muidenkin kuin taide-elämysten takia. Mutta sitten pöytätolkulla sellaista tavaraa, jota ei Suomessa koskaan  myytäisi missään kirpputorilla. Sellaista, joka ehkä pääsisi Paskoihin Kirppislöytöihin, mutta koomisuuden sijaan se tuntui hieman surulliselta. Käyttötavaroita, jotka olivat luultavasti vanhempia kuin minä. Lankapuhelimia, muutaman sukupolven läpikäyneitä leluja 90-luvulta, kenkiä, joissa pohja oli puhki. Ei ehkä edes niiden myyminen, mutta ostiko joku niitä? Kävikö kauppa oikeasti vai oliko se vain sunnuntainen tapa sosialisoida, kokoontua kiertelemään pöytiä kertakäyttömukista joudun kaljan kanssa?

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kiehtova tämä kirpputori jokatapauksessa oli. Olen ennenkin eksynyt tällaiselle sunnuntaiselle kirpputorille Espanjassa, ja se on aina jotenkin erilainen kokemus vaikka suomalaisiin kirpputoreihin verrattuna. Andalusia on tilastollisestikin Espanjan köyhintä aluetta, eikä kierrätys ole mikään synonyymi alhaiselle elintasolle, mutta väistämättä mietin että onko jollekin lapselle se tukkansa taaperoparturille menettänyt, punaisella tussilla piirrelty nukke jonain päivänä uusi? En siis ostanut mitään, edes niitä eroottisia lehtiä, mutta mietin kyllä että moni varsinkin 1960-70-lukujen tavaroista diggaileva olisi saattanut mennä aika sekaisin. Myös ne, jotka mahdollisesti ovat etsineet faksilaitteita viime aikoina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

KOTIMATKALLA

PC293717.jpg

Vaikka lähtöpäivä oli tiedossa kuukauden etukäteen ja aikaa oli runsaasti, onnistuin prokrastinoimaan kaiken lähtöön liittyvän osalta täysin. Suomeen sain aikaiseksi sähkösopimukset ja sängyt, mutta Espanjan päässä suljin silmäni tyhjyyttään huutavilta laatikoilta ja leikin, että emme oikeasti ole lähdössä minnekään. Tämä taktiikka ei toiminut kovin hyvin. Pari päivää ennen lähtöä tajusin, että mulla on nelisen kuutiota kamaa pakkaamatta. Koska lapset olivat kipeinä, ei onneksi alkuperäiset suunnitelmat vuorelle kiipeämisestä tai muusta toteutuneet vaan sain ihan rauhassa tuijottaa sohvalle kasattuja vaatteita katatoonisessa tilassa vannoen, etten enää ikinä muuta.

Lähtöpäivän aamunakin onnistuin panikoimaan. Oli melkoinen kuningasidea varata lapsille parturi kaksi tuntia ennen kuin piti olla moottoritiellä matkalla lentokentälle. Normaalisti tutussa paikassa homma hoitui 10 minuutissa – tuollaisen alle 10-vuotiaan lyhyen tukan siistiminen ei nyt mitään rakettitiedettä ole – mutta nyt parturissa keskimmäisen lapsen kolmen sentin tukka annettiin jonkun harjoittelijan käsiin, joka työsti lapsiraukan frisyyriä kuin Iisakin kirkkoa. Siinä vaiheessa kun alkoi näyttää siltä, että tartun kohta itse saksiin ja saatan ohimennen avata valtimot myös tältä yksityiskohtia hiovalta harjoittelijalta, tuli vanha tuttu parturi paikalle ja päätti 6-vuotiaan pitkän 50 minuutin kärsimyksen tuolissa.

Huomasin myös vartti ennen lähtöä, että koiran passi oli kateissa. Se onneksi löytyi lyhyen mutta sitäkin intensiivisemmän kiroilu- ja etsintäkohtauksen jälkeen. Sulloimme neljä isoa matkalaukkua, neljä käsimatkatavaroina kulkevaa kassia, koiran häkin, kolme lasta ja kaksi aikuista Skoda Fabian farmariin, joka ei todellakaan ole mikään tilaihme. Se kuitenkin vei meidät perille Málagaan. Kentällä varmasti kaikille läsnäolijoille tuli selväksi, että aioimme kuljettaa erään rescuerakin mukanamme pois synnyinmaastaan, sen verran kovaäänisesti koira ilmaisi kantansa uudesta kuljetuskopasta. Lopulta kuitenkin selvisimme, kasvot kyynelistä raidoilla, turvatarkastuksen toiselle puolelle. Lähdön haikeutta lievensi hieman se, että Munamies oli myös terminaalissa. Ja Starbucks.

Lensimme ensimmäistä kertaa tätä reittiä SAS:lla. Lennosta ei ole mitään mainittavaa: lapset istuivat kiltisti paikallaan ja vettä tarjoiltiin (ruotsiksi) neljän ja puolen tunnin ajan. Perillä kesti aikansa saada koira lunastettua pimeästä komerosta, jonne raukka oli lukittu – se oli Suomeen saapumisesta niin järkyttynyt että hiljeni täysin eikä siksi kukaan henkilökunnasta huomannut, että lennolla oli saapunut yksi koirakin. Ei se mitään. Taksimatkan ajan koira kyllä ilmaisi itseään taas espanjalaisella äänenvoimakkuudella. Vaikka vastustankin taksiuudistusta (senkin jälkeen, kun se on jo toteutunut), oli taksin hinta positiivinen yllätys.

Sellainen kotimatka meillä oli. Päästiin perille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA