IHAN OKEI AURINGONLASKUT

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Auringonlaskut ovat aika hienoja kylminä päivinä. Eivät yhtä hienoja kuin Espanjassa. Sen enempää en ole enää vertaillut. Arki Suomessa on tempaissut meidät mukaansa, muutkin kuin vain lapset jotka aina silloin tällöin muistavat jonkun yksityiskohdan Espanjan elämästä – jonkun pillimehun, jonkun ihmisen, jonkun hetken – ja palaavat tukevasti takaisin Suomeen. Miten mutkatonta se tuntuu olevan. Toki heiltä aika usein kysellään, miltä suomalainen koulu tuntuu espanjalaiseen verrattuna (vastaus on aina varsin imarteleva kotimaiselle koululaitokselle), tai puhuvatko he vielä espanjaa (vastentahtoisesti ja vähän, mutta ehkä tämäkin on joku vaihe) tai onko heillä ikävä takaisin (lähinnä isäänsä ja jäätelöbaaria, mutta eipä juuri muuten). Muuten he toden totta ovat kuin eivät olisi poissa olleetkaan.

Ja nyt alan päästä myös itse siihen pisteeseen. Olen ollut kiitollinen siitä, mikä määrä tukea, seuraa, apua… kaikkea on ollut tarjolla. Viime syksy ja oikeastaan koko viime vuosi oli raskas, vaikka siihen mahtui monia huippuhetkiä siihen mahtui myös totaalinen uupumus, yksinäisyyttä ja ero, ja paljon huolta, penninvenyttämistä ja asioiden loputonta järjestelyä. Nyt kun kuun lopussa vihdoin muutamme isompaan, pysyvämpään kotiin, tuntuu että järjestely on ehkä hetkeksi ohi. Että voisi hengähtää, laittaa pitkästä aikaa taulut seinälle ja purkaa laatikot, asettua, antaa olla. Kesän vietämme pitkälti Espanjassa ja tietty siihen liittyy oma organisoimisensa (kuten, kuka haluaisi viehättävän karvakasan kesäkoirakseen?), mutta haluaisin vuoden ilman muuttoja, isoja murheita ja mitään mullistuksia.

Samalla kuitenkin kytee toive siitä, että joskus palaisin Espanjaan, edes osittain. Unelmoin kakkoskodista La Líneassa, paikassa, jonne en meinannut millään haluta ensin jäädä ja josta en sitten tahtonut lähteä. Eihän se nyt tähän maailmanaikaan kuulosta kovin tyylikkäältä, haikailla lomakotia Espanjasta jonne pitäisi aina matkustaa tuhansia kilometrejä, mutta tahdon uskoa ettei minun ja Andalusian romanssi ole vielä ohi. Vaikka kaupungin neliöhinnat ovatkin jopa Espanjan mittakaavassa varsin edulliset, ei tässä elämäntilanteessa tämä unelma realisoidu vielä vuosiin, mutta jos edes vuosikymmenen päästä. Suomessa on hyvä olla, kasvattaa lapsia ja elää ruuhkavuosia, mutta näin itseni vielä istumassa La Línean lempikahvilassa, ja iltakävelyillä rannalla lämpimässä merituulessa juuri niiden maailman kauneimpien auringonlaskujen aikaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

SANDRON BRUNSSI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Espanjassa ikävöin suunnattomasti brunsseja, ja nyt olen vähän kuin vahingossa päässyt kolme viikkoa putkeen brunssailemaan. Tämän jälkeen olen aika valmis talviunille – vähän pahoin pelkään, että oikeaa kevättä pitää vielä hetki odottaa. Mutta tänään testasin sen kuuluisan Sandron brunssin, josta on muutamaankin otteeseen vinkattu kommenttikentässä. Jos viime viikolla brunssin jälkeen maha kurni ja ketutti, niin nyt oli niin hirveä ähky että syön seuraavan kerran ehkä torstaina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olimme varanneet pöydän Kampin ostoskeskuksen yläkerran Sandro Korttelista, jossa on sunnuntaisin kattaukset kello 12 ja 14. Nyt oli itseasiassa ensikosketukseni koko Sandroon, sillä siitäkin huolimatta että rakastan juuri Lähi-Idän makumaailmaa, olen jotenkin onnistunut välttelemään Sandroa. Täysin vastentahtoisesti siis, olen haaveillut tästä brunssista kauan! Odotukset olivatkin tosi korkealla ja ihan kaikkia brunssi ei onnistunut lunastamaan, mutta varsinkin viime viikkoon verraten suoritus oli silti tasavahva ja oikein tyydyttävä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Brunssin hinta oli 24,90 euroa ja jos se olisi ollut euron, kaksi halvempi niin kehuisin hinta-laatusuhdetta. Nyt hinta oli hieman yläkanttiin, mutta siedettävä. Lasin skumppaa olisi saanut seitsemällä eurolla ja mimosan viitosella – näitä meille ei valitettavasti kerrottu vaan henkilökunnalla oli kattauksen vaihtuessa homma hakusessa. Jälleen kerran palvelu oli englanniksi ja se oli oikein ystävällistä, mutta salissa olisi saanut olla yksi tarjoilija enemmän vastaamassa esimerkiksi ruokia koskeviin kysymyksiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensimmäinen pitkä miinus tulee nimittäin siitä, että jälkiruokapöytää ja gluteenitonta leipää lukuunottamatta ruokia ei oltu merkitty millään lailla. Inhoan arvailla sitä, mitä lautaselleni laitan ja jollen olisi lämpimien ruokien kohdalla huudellut keittiöön, olisin pistänyt poskeeni lammasta munakoison taakse piilotettuna. Ymmärrän toki jopa yhden kattauksen aikana vaihtelevan menun tuomat haasteet, mutta jonkinlainen sisällysluettelo olisi suotava, edes siinä brunssipöydän päässä. Nyt kaikki ruokalajit piti arvailla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Plussaa taas ihanista astioista ja ylipäänsä ruoan visuaalisuudesta. Eihän kauniit annokset vatsaa täytä, mutta itselleni esillepano ja ruoan ulkonäkö ovat kuitenkin asioita, joita arvostan, ja Sandrossa ruoka näyttää hyvältä. Ja onneksi se pääasiassa siltä maistuukin! Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän makupaletilla pyörivissä ruoissa oli kaikissa omat vivahteensa, vaikkeivat salaatit varsinaisesti mitään ainutkertaisia elämyksiä olleetkaan. Sandro on vahvimmillaan kastikkeissa ja tahnoissa – mikä sopii minulle, voisin elää hummuksella ja babaganoushilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lämpimät ruoat olivat valitettavasti se brunssin heikko lenkki. Falafelit olivat kuivia, eikä siinä auttanut edes erinomaiset soossit, ja tofubataattipata (tai ehkä tagine?) oli ihan oikeasti pahaa: kivikovia perunoita ja huonosti valmistettua tofua. Tiskissä oli myös kanaa, lohta ja sitä lammasta, mutta kasvissyöjäseurueessa jouduttiin vain valittelemaan vegevaihtoehtojen heikkoa laatua. Kylmissä ruoissa mauissa ei ollut moitittavaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos El Fantin brunssilla jälkiruoka sai itkemään surusta, niin täällä vuodatin ilon kyyneleitä. Lempiherkkujani marenkia, porkkanakakkua ja niiden lisäksi punajuurisuklaakakkua (joka ikävä kyllä oli juuri sitä ”vegaanihyvää”, eli köykäinen esitys kun vertaa ”normikakkuihin”), baklavaa, pistaasikakkua, herkullisia keksejä ja halvaa, jossa oli niin vahva tahinin maku että ei pystynyt syömään – vegaanijälkiruokien kanssa on siis vielä vähän treenin tarvetta. Croisantit olivat ehtineet loppua jo toisen kattauksen alussa, mutta suoraan sanoen monipuolisten makeiden äärellä niitä ei edes kaivattu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Brunssilla sai itsensä todella täyteen, ja vaikka paikka oli suosittu, ei missään vaiheessa ruokien parissa ollut liikaa ryysistä. Juomapuolella oli veden lisäksi tarjolla marjamehua, joka loppui tuon tuosta. Kahvia ja teetä oli myös (mutta ei iKaffea!). Mimosa olisi maistunut kaiken syöpöttelyn kylkeen, ja juuri rakkauteni tämän kulinaarisen alueen mausteisiin ja makuihin teki Sandron brunssista itselleni sellaisen ”viimeinen ateria” tyyppisen ruokaorgian. Lämpimät ruoat tuntuivat turhalta, mikä oli sääli, mutta korvasin sen kyllä makeilla ja kylmillä suolaisilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei siis aivan kympin suoritus, mutta todella kelvollinen esitys ja tiedän jo nyt löytäväni itseni Sandron jälkiruokapöydän ääreltä jonain päivänä uudestaan. Sehän on aina hyvä merkki että brunssin jälkeen näyttää siltä, että on seitsemännellä kuulla raskaana:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PS. Kävimme siis brunssin jälkeen myös Amos Rexissä, sielläkin ensimmäistä kertaa. En ole aivan suurin surrealismin fani, mutta Réne Magritten teoksia esittelevä Elämänviiva oli hyvin kuratoitu näyttely, jonka työt olivat iloinen yllätys. Ei tästä juuri sunnuntait parane!

MINÄ SUOJELEN

En tiedä olenko hehkuttanut sitä tarpeeksi tässä blogissa, mutta mulla on ilo ja kunnia omistaa ystäväpiiri, joka on täynnä lahjakkaita, intohimoisia ja älykkäitä ihmisiä. Yksi näistä mun tosielämän idoleistani on Heta Heiskanen, johon olen tutustunut kymmenisen vuotta sitten politiikan parissa. Sittemmin Hetasta on tullut tutkijatohtori Tampereen yliopistoon ja hän on sellainen hyvien joukkojen esitaistelija, etten voi kuin huokailla kaiken sen edessä mitä hän tekee niin asiantuntijan roolissa kuin vapaaehtoisesti omalla ajallaan. Ja nyt tämä!

Tämä blogihan on saanut osansa ilmastoahdistuksesta, eikä kai mikään ihme. Voi tietty heittäytyä ihan strutsiksi ja leikkiä, ettei yksi suomalainen voi millekään mitään tai kieltää koko katastrofi. Siinä missä oma toiminta on ollut sellaista paniikinomaista paikoillaan tyhjyyteen tuijottamista ja sen toivomista, että kaikki tutkijat ovat vähän mittailleet väärin, varsinkin nuoremmat sukupolvet ovat ryhtyneet paljon reippaammin toimeen. Ja hitto, sehän on heidän tulevaisuutensa. Harmi vaan, ettei hommat sössineitä paljoa näytä kiinnostavan vaan lähinnä keksitään tylsiä tekosyitä sille, miksi monet lopulta yksinkertaiset toimenpiteet eivät ole toteutettavissa (ja yleensähän se on lopulta raha, koska onhan se nyt tärkeämpää kuin vaikka happi). No, mutta mistäs mä tällä kertaa ränttään?

Noh, en varsinaisesti ränttää vaan haluan mainostaa sellaista lempeämpää lähestymistapaa, jonka tarkoitus on luoda hieman toivoa, mutta samalla herätellä. Tuoda ilmastonmuutos ja keinot sen torjuntaan lähelle taiteen kautta; tavalla, joka toivottavasti luo enemmän yhteishenkeä kuin ahdistusta. Nimittäin viimeisten parin kuukauden aikana on Heta ollut mukana käynnistämässä projektia nimeltä Minä suojelen, ja kyseessä on alkusoitto ClimateAid Finland-konsertille, jossa Hetan mukaan yhdistyy musiikki, yhteisöllisyys ja toiminta ilmastoasioissa.

53486521_389861241828870_6264212498455461888_n

Kyseessä on videoteos, joka syntyi Hetan mukaan siitä ajatuksesta, että nuoret ansaitsevat kiitoksen, eräänlaisen voimalaulun lähdettyään rohkeasti mukaan toimimaan ilmastonmuutosta vastaan – niin ison ja pelottavan asian, että moni lamaantuu sen edessä ennen kuin kykenee toimimaan. Esitettäväksi voimalauluksi valikoitui kuulemma hyvin helposti juuri tuo Ultra Bran klassikko, jonka kertosäkeessä Heta näkee suoraan nykyhetkeen sopivaa symboliikkaa: Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi. Ja kyllä; nuorena tätä tuli tulkittua yleensä viininhuuruisilla jatkoilla jolloin kaipasi lohtua, ja nyt omien lasten jälkeen on sanoja vaikea tapailla ilman liikuttumista. Heta tiivistikin laulun sanoman niin, että siinä luvataan mahdoton rakkaimpien puolelle, ja juuri sitä asennetta ilmastoasioissa tarvitaan.

Minä suojelen-videoteos saa virallisen ensi-iltansa lauantaina 2.3. Finlandia-talolla, jossa on Nuorten ilmastokokous. Olen itse saanut kunnian kuulla kappaleen etukäteen, ja se on todella pysäyttävä. Kuten monet hienot asiat, tässäkin taustalla on lumipalloefekti kun ensin värvättiin Eero Tiilikainen ohjaajan, käsikirjoittajan ja kuvaajan rooliin sekä kapellimestari ja kuoronjohtaja Johanna Almark, ja sitten löytyivät vapaaehtoiset kuoroon, joka paisui lopulta yli 100 hengen ihmisinstrumentiksi. Mukaan saatiin myös tuotantopuolen osaajia ja lopuksi jopa ihana Rauhatäti räppäämään. Tämä tuotos tulee lauantaina Luonnonsuojeluliiton tubeen ja itse ilmastokokous myös striimataan. Ohjelma on supermielenkiintoinen, joten jos omat aktivistit olisivat vähän isompia veisin ne sinne heti voimaantumaan!

52983650_770566853318419_8221801687950557184_n

Heta on itse väitellyt tohtoriksi otsikolla Towards Greener Human Rights Protection, joten hänellä on aiheesta runsaasti faktatietoa. Ja kun kerran voi kysellä asiantuntijalta aiheesta, tenttasin hieman Hetaa siitä miten voisin suojella omia poikiani kaikelta. Heta sanoikin ensimmäisenä, että tarvitsemme ilmastolain, nopeamman siirtymän fossiilisista kestäviin energiamuotoihin ja uudistaa liikkumisen muotoja. Heta haluaakin herätellä suuret joukot mukaan: vastuu on paljon myös päättäjillä, mutta päästötön tulevaisuus vaatii yhteiskunnallisen liikkeen toteutuakseen. Päätöksentekoprosesseihin pitäisi päästä pienen, valikoidun joukon sijaan myös joukkovoiman mukaan, ja tarvittaisiin muitakin virallisia vaikuttamiskanavia kuin kansalaisaloite.

Utelin Hetalta sitä, miten hän omassa arjessaan torjuu ilmastonmuutosta, koska tiedän hänen osaavansa kohdistaa katseen asioihin, joilla on oikeasti vaikutusta. Ihan ensimmäiseksi Heta suositteli tekemään henkilökohtaisen ilmastositoumuksen täällä. Niiden jo tunnettujen asioiden, eli tiiviin asumisen, ruokahävikin ehkäisemisen ja ympäristöystävällisen energian suosimisen lisäksi Heta nosti esiin toimimisen: Heta vaikuttaa mm. Suomen luonnonsuojeluliiton liittohallituksessa ja tapaa työnsä puolestakin virkamiehiä ja päättäjiä ja yrittää osaltaan edesauttaa uusien järjestelmien luomisessa. Ja nyt Minä suojelen sinua-video, joka on ollut yksi tapa yhdistää musiikkialan ammattilaisia ja vapaaehtoisia toimimaan yhteisöllisesti tärkeän asian puolesta.

53055627_394048398087605_5323637930764271616_n

Laitan ehdottomasti lauantaina videoteoksen jakoon Facebookin puolella. Se on ollut mieletön, tiiviillä aikataululla toteutettu tahdonvoiman ja yhteishengen taidonnäyte, joka ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja toivottavasti myös ymmärretyksi. Tuokoon se toivoa ja antakoot voimia taistella, eikä vain hokea sitä ”entäs kaikki kiinalaiset”-mantraa. Tätä videota ovat olleet luomassa niin monet eri ikäiset, eri taustoista tulevat ihmiset, ettei voi kuin pistää sormet ristiin ja toivoa, että samanlaista energiaa syntyisi lisää eikä valtavan haasteen edessä heittäydyttäisi passiivisiksi.

Ihan viimeiseksi siteeraan vielä Hetaa, joka sanoo aika hyvin sen mikä tässä on oleellista: Ilmastonmuutoksen aikana meidän pitäisi osata rakastaa kaikkea meille arvokasta siten, että pelastamme sen. Ihmiskuntana se vaatii paljon tekemistä, mahdottomaltakin tuntuvia asioita, mutta jos ajattelemme yksilön tasolla, niin olemmehan me usein valmiita laittamaan oman etumme syrjään rakkaimpien suojelemiseksi. Tulevaisuuden ja nykyisten lasten suojelu vaatii ilmastotoimia, tuntuvat ne mahdottomilta tai ei, niin se lupaus pitää olla valmis tekemään, jotta lasten ja nuorten ei tarvitse pelätä tulevaisuuttaan ilmastonmuutoksen takia.

Kuvat: Päivi Kaipiainen-Heiskanen

ASKEESISTA AHTAUTEEN

lapsiperheen-pieni-koti-minimalismi.jpg

Olen nyt asunut kaksi kuukautta kolmen lapsen kanssa kaksiossa, ja se on mennyt yllättävän hyvin. Odotan toki innolla ensi kuun lopussa lähestyvää muuttoa, jolloin tila lisääntyy yhdellä huoneella ja melkein 20 neliöllä. Ehkä nuo meidän arjessa kolmen vuoden ajan rekvisiittana toimineet Pelican-muuttolaatikot voi vihdoinkin tyhjätä – se rapiseva laatikko jäi muuten Espanjaan, ja paljastui tyhjäks kun se lopulta oli pakko avata. Mikä mysteeri!

Otimme nykyisen asunnon näkemättä sitä etukäteen, kun väliaikainen kämppä oli pakko saada ennen Suomeen tuloa jo ihan siksi, että saamme lapset ilmoitettua ajoissa kouluun ja päiväkotiin. Olemme kutsuneet tätä järkyttävän huonokuntoista asuntoa hellyydellä crackluolaksi, sillä meidän pelkistetyllä sisustuksella ja edellisten asukkaiden jättämillä jäljillä (uskoisin, että muovimaton ruokatahrat ovat viime vuosituhannelta) se näyttää siltä, että voisimme alkaa käyttää vaatehuoneessa kiljua ja se sopisi täydellisesti tilanteeseen. Olemme totta kai kiitollisia, että meillä on katto pään päällä, mutta varsinkin vuokranantajasta on vähemmän positiivista kerrottavaa tämän kolmen kuukauden kokemuksen perusteella. Odottakoot se avautuminen sitä, että saan vuokratakuut takaisin tililleni.

Ensimmäiset kolme viikkoa elimme todella askeettisesti, sillä neljä kuutiota pahvilaatikoita saapui Espanjasta meidän perässämme. Ja ei, emme tosiaan kaivanneet sitä sisältöä kauheasti muutamia vaatteita ja legoja lukuunottamatta. Nyt kun pääsemme muuttamaan asuntoon, joka silti on reippaasti pienempi neliöiltään kuin keskivertokoti nelihenkisillä perheillä, tuntuu tila suorastaan ruhtinaalliselta. Mitä sitä oikein tekee niillä kaikilla neliöillä?

Olin pelännyt, että meillä menee poikien kanssa päivittäin hermot toisiimme, kun omaa rauhaa ei ole nimeksikään. Mutta kun tyypit ovat hoidossa tai koulussa useamman tunnin päivässä ja kotona sitten lähinnä koomaavat, niin todella vähällä vänkäämisellä on selvitty (ja samalla kun kirjoitan tätä niin huudan noille etteivät heittelisi toisiaan niillä kasvisnugeteilla ja isoveljen ei tarvitse luennoida pikkuveljilleen Yhdysvaltojen salaisista ufokokeista ja mietin, että nyt on varmaan se hetki että hankitaan joku suodatin tai lapsilukko siihen puhelimeen). Joten ainakin kaksi kuukautta voi kolmelapsinen perhe asua kaksiossa. En kyllä lupaa että kauheasti kauempaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA