LUONTORETKI HARAKAN SAARELLA

Sunnuntaina nostalgiankaipuinen äiti päätti, että ei anneta suomalaisen juhannussään masentaa. Yhden lapsen lomaillessa mummolassa oli aika tarjota unohtumattomia luontoelämyksiä 9- ja 4-vuotiaille. Niitä tarjoili tällä kertaa Harakan saari ja ympäristökeskuksen luontototalon tarjoama opastettu kierros tuolla kaupunkilaisten virkistysalueella. Ei muuta kuin kohti Kaivopuistoa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska vain hullu lähtee yksin lasten kanssa minnekään, hankin meille retkiseuraksi Elsan ja Kaamoksen, mikä oli oiva valinta, koska lapsilla oli tosi hauskaa yhdessä – mikä helpotus, kun joku toinenkin fanittaa Harry Potteria enkä itse joutunut osallistumaan loputtomiin pohdintoihin Sirius Mustan kohtalosta tai Jokamaunrakeiden sisällöstä. Markkinoin Harakan luontokeskusta omien lapsuusmuistojeni perusteella: mun vanhemmat työnsi mut yhteysalukseen joskus 11-vuotiaana ja toivottivat hauskaa päivää ja lähtivät itse istuskelemaan Kaivarin rantaan, ja minä osallistuin samanlaiselle opastetulle kierrokselle. Ja oli hauskaa! Opin yhtä sun toista Itämerestä, vaikka en enää tietenkään muista mitään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Harakka sijaitsee uintimatkan päässä Kaivopuiston rannasta, eli suoraan manner-Helsingin edustalla. Yhteysalus, joka menee kesäisin puolen tunnin välein, lähtee niin ikään Kaivarista suoraan Café Ursulan vierestä. Maksuvälineenä käy kortti tai Mobilepay ja edestakainen matka on aikuiselta 5 euroa ja lapselta 2 euroa. Ei siis mitään hinnalla pilattua hommaa. Opastettu lasten saariseikkailu oli ilmainen. Paikan päällä on monta hyvää paikkaa herkutella eväillä ja mahdollisuus grillatakin, joten omat eväät mukaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lasten saariseikkailuja on luvassa pitkin kesää, ja Harakkaan voi toki mennä retkeilemään omatoimisesti. Tämä kesäkuun alun seikkailu keskittyi paljon esimerkiksi alueella pesiviin lintuihin; niiden väistely ja lepyttely olikin ihan oma ohjelmanumeronsa. Asiantuntevassa opastuksessa heräteltiin lasten aisteja, maistettiin eri suolapitoisuuksilla varustettuja vesiä, tutkittiin luupilla luontoa ja kuunneltiin silmät kiinni alueen äänimaailmaa. Erityisesti noille kouluikäisille homma toimi tosi hyvin, sillä nyt paikalla oli ehkä hieman liian iso ryhmä siihen, että kaikki olisivat kuulleet kaiken. Isommat pojat onneksi menivät omatoimisesti oppaan perässä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saarelta löytyy rikkaan linnuston, koskemattoman kasvillisuuden ja meritunnelman lisäksi taitelijatalo (jossa olisi tyhjä työhuone – olisinpa taiteilija!), luontokeskuksen omat tilat, akvaariotalo jossa voi tutustua Itämeren ihmeisiin sekä merenalaisia valokuvia esittelevä näyttely. Kaksituntisen aikana ehtii vaikka mitä, ja sen jälkeen saa saareen toki jäädä pyörimään omatoimisesti. Oikein toimiva tapa tuoda kaupunkilaislapset todella matalalla kynnyksellä tutustumaan luontoon, eikä aikuisen tarvitse kuin valvoa vieressä ja noudattaa ohjeita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kannattaa siis ottaa ilo irti näistä maailman helpoimmista retkikohteista Helsingin edustalla. Ja siitä, että kaupungin ympäristökeskus tarjoaa vielä tällaisen stimuloivan seikkailun, jossa ei tarvitse kuin saapua paikalle ja olla utelias. Hauskaa Harakkaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

HYVIÄ TEISTÄ TULEE

Kuopuksen kevätjuhla jäi väliin matkan takia. Se vähän harmitti; nykyinen päiväkotiryhmä hajoaa kevään päätteeksi ja ihana lastentarhaopettaja vaihtoi toiseen päikkyyn, ja hoitajatkin lopettavat meidän talossa. Keskimmäisen kevätjuhla oli eskarivuoden päätös, sympaattista sekoilua, jossa lapsista parasta oli jäätelö. Ehkä myös joistakin aikuisista. Esikoisen varsinaiseen kevätjuhlaan emme lopulta lähteneet, kun kävi ilmi että lapsi itse ei esiinny ja, noh, satoi kaatamalla. Ja tänään sitten oli todistustenjako.

Matkalla koululle juttelin tuttujen vanhempien kanssa kuluneesta lukukaudesta ja huomasin, etten juuri tiennyt mitään lapsen koulumenestyksestä. Hänen luokallaan oli käynyt huonompi tuuri ja viimeiset kuukaudet menty vaihtuvien sijaisten huomassa, ja viiden kuukauden ajalta oli tullut kaksi Wilma-merkintää, nekin aika ympäripyöreitä, ja kaksi matikankoetta kotiin allekirjoitettavaksi. Oletin siis että lapselle oli hommat hallussa, ja niinhän ne olivatkin: todistus oli mainio. Hyviä arvioita tärkeämpi tunnustus oli reilun kaverin stipendi, josta olimme ylpeitä niin minä kuin poikakin.

Koko päivän me vanhemmat olemme kilvoitelleet sosiaalisessa mediassa todistusten ja kukkien kanssa poseeraavien lasten kuvilla ja kehuilla. Ja ne ovat ansaittuja. Ne ovat ihania, ja asiaankuuluva päätös kouluvuodelle. Mutta samalla totesin, että en ole oikeasti kovin kiinnostunut tokaluokkalaisen todistuksesta. Mahtavaa, että se oli hyvä. Ajattelisin varmasti eri lailla mikäli lapsen koulunkäyntiin liittyisi haasteita tai huolta, mutta nyt läksyt on tehty ilman että olen vahtinut vieressä, tunneille ehditty ja siellä on ilmeisesti oltu ihan kiltisti. Ja jotain opittukin. Mutta olen itse elävä esimerkki siitä, että koulumenestys, varsinkaan alakoulussa, ei vielä määrittele elämää eikä sille pidä antaa liian suurta painoarvoa – kiittää saa ja kehua, mutta toivottavasti niitä ylpeyden aiheita muistetaan kuiskia lasten korviin myös muina päivinä vuoden aikana.

Tästä tulee helposti nyt kauheaa paatosta, anteeksi. Olen juonut vähän viiniä, olen vähän väsynyt, olen vähän pihalla siitä millainen kesä tästä oikein tuleekaan. Mutta jos jostain olen ylpeä tänä vuonna niin siitä, miten täysin epämusikaalisista vanhemmista syntynyt kuopus on oppinut komean kavalkadin klassisia suomalaisia lastenlauluja, kiitos varhaiskasvatus. Kuinka hän on löytänyt omia sydänystäviä ja alun tahmeuden jälkeen rakastaa päiväkotielämää, äitinsä helpotukseksi. Ja olen ylpeä siitä, että keskimmäinen selvisi keväästä, johon kuului esiopetuksen lisäksi paljon muitakin velvollisuuksia ja vaatimuksia hänelle, säilyttäen sen positiivisen perusolemuksen ja tsemppihengen, joka kompensoi hänen hieman hajamielistä taiteilijaluonnettaan. Ja olen ylpeä esikoisesta, joka on ottanut vastuuta omasta koulutyöstään, luottanut itseensä ja jaksanut käydä kerran viikossa pitkän koulupäivän päätteeksi vielä espanjantunneilla toisessa kaupunginosassa. Ja olen ylpeä itsestänikin, sillä olemme nukkuneet kevätlukukaudella pommiin vain kerran, lapset ovat olleet yhtä poikkeusta lukuunottamatta aina ajoissa, olen muistanut suunnilleen jokaisen retken ja melkein aina ollut oikeat liikuntakamatkin lapsella repussa. Hyvä me aikuiset, hyvä te lapset!

P6011466.jpeg

POSTIKORTTI PUERTO DE LA CRUZISTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näissä maisemissa oltiin vielä viikko sitten! Kuten noin yleensäkin postikortit Espanjasta, myös tämä virtuaalinen tulee vähän myöhässä. Turisti on jo palannut pohjolaan, mutta jätti palan sydäntään myös Kanarian saarille. En olisi ihan arvannut; olen ollut Teneriffalla 90-luvun lopulla, eikä se tehnyt lähtemätöntä vaikutusta. Ja Kanarian saarten maine ei ehkä ole ollut se kaikista coolein, mutta en kyllä ymmärrä miksi. Teneriffa, kahdeksasta asutusta saaresta se suurin ja väkirikkain, olikin aivan mielettömän kiehtova, monipuolinen ja hauska lomakohde. Siinä määrin, että tällä hetkellä suunnittelemme yhden talvikuukauden viettoa saarella, seikkaillen toivottavasti samalla La Gomeran ja La Palman saarille (ja kerron tämän ääneen vain siksi, että julkisesti esitetyt unelmat näköjään toteutuvat tehokkaammin!).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vajaan viikon mittainen matka oli pressimatka, joten sain nauttia lennot, majoituksen ja osan aterioista Espanjan Matkailutoimiston sekä Turismo de Tenerifen piikkiin. Tämän lisäksi osallistuminen Tenerife Walking Festivalin ohjelmaan oli ilmaista (ja pakollista!). Me oleskelimme Puerto de la Cruzissa, saaren pohjoisrannalla 37 kilometrin päässä pääkaupungista Santa Cruzista – sielläkin piipahdin, ja kaupunki vaikutti modernilta ja kiinnostavalta. Olen itse aiemmin majoittunut saarella Los Cristianosissa ja sen lisäksi vieraillut La Lagunassa, joka kuuluu Unescon maailmanperintölistalle. Se kiihkein turistisesonki alkoi olla lopuillaan ja esimerkiksi suorat lennot Suomesta päättyvät näinä päivinä, mutta manner-Espanjasta saapuu kuulemma kesän läpi lomailijoita. Enkä ihmettele; ilmasto, joka koostuu monista mikroilmastoista, jotka vaihtelevat pienelläkin välimatkalla ja ajalla todella voimakkaasti, on pääasiassa miellyttävä lempeän merituulen, kevyen pilvipeitteen ja lämmön ansiosta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pääsin nukkumaan yöni neljän tähden hotellissa, Hotel Sol Costa Atlantiksessa, joka on hieman Puerto de la Cruzin suurimmasta sykkeestä sivussa – mutta kävelymatkan päässä kaikesta hulinasta. Hotellilta löytyi iso uima-allas, tien ylityksellä tavoitettava uimaranta ja kylpyläosasto kattotasanteelta. Arvostin etenkin höyrysaunaa sen ensimmäisen, raastavan vaelluksen jälkeen! Parasta oli kuitenkin vanha kunnon hotelliaamupala, jossa oli tarjolla hirveästi hedelmiä ja tärkeintä tietenkin, hiilihydraatteja monessa eri muodossa. Itse pidin etenkin churroista. Rehellisyyden nimissä voin kuitenkin suositella, että puolihoidot jättää väliin ja syö päivän muut ateriat jossain hotellialueen ulkopuolella, sillä illallisbuffet ei varsinaisesti tuonut esiin saaren kiehtovaa gastronomiaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onneksi tiiviistä aikataulusta huolimatta ehdittiin välillä myös herkutella. Tervetuliaisillallisen söimme El Bistro de Antonio Aguiar-nimisessä ravintolassa, joka tarjoili aika lailla täydellisen setin paikallisia ruokia, vahvalla kasvispainotuksella. Grillattuja kaloja ja friteerattuja äyriäisiä lukuunottamatta pöydästä ei löytynyt lihaa, vaan ahmimme itsemme ähkyyn erilaisia kasvisruokia ja lopuksi järjettömän hyvää jälkiruokaa. Ehdottomasti uusimisen arvoinen ateria. Viimeinen ehtoollinen oli taas kuuluissa Régulo-ravintolassa, jossa maut olivat hieman traditionaalisempia. Myös nämä perinteisemmät annokset upposivat seurueeseen. Lähes jokaisen vaelluksen päätteeksi saimme nauttia pienen valikoiman teneriffalaisten jokapäiväisiä lempiruokia; pieniä mustia perunoita tulisen mojo-kastikkeen kera (saarella kasvaa lukuisia perunalaatuja, ja nämä ”parhaimmat” kovasti uusia perunoita muistuttavat pikkupotut maksavat jopa 12 euroa kilo!), savustettua vuohenjuustoa sekä vehnästä tai ohrasta valmistettua gofiota, jonka syvimmästä olemuksesta en aivan saanut kiinni. Ja viiniä! Viiniä oli tarjolla oikeastaan aina, ja kuulin myös että saarella järjestetään myös viinivaelluksia. Ja olin toki hieman pahoillani, että tällä kertaa en sellaiselle päässyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Paluulennolla saimme ihastella yli 3,5 kilometrin korkeuteen nousevaa Teide-tulivuorta auringonnousua vasten, ja se tuntui täydelliseltä päätökseltä lomalle. En malttaisi odottaa, että voisin viedä lapset tuonne pidemmäksi aikaa nauttimaan raikkaasta ilmasta, aktiviteeteista ja luonnosta ja toisaalta ripauksesta historiaa sekä hauskasta sekoituksesta erilaisia kulttuureja, joista kuitenkin päällimmäisenä se tuttu ja turvallinen espanjalaisuus. Olen täydellinen uhri näköjään matkailubyroon aivopesulle, sillä itselleni jäi paitsi fyysinen nälkä tuosta vuohenjuustosta mojolla, myös nälkä nähdä ja kokea lisää Kanarian saaria. Toivon siis, että seuraavaksi voidaan toteuttaa siellä yksi ainutkertainen pidempi oleskelu, ja lähettää ihan oikeitakin postikortteja.

P5230513.jpeg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Las Teresitaksen ranta

IHAN ITKUPILLINÄ

Alan olla aika varma, että elämässäni ei tule vastaan toista yhtä vaikeaa eroa kuin ero Espanjasta. Kriittisestä viha-rakkaussuhteesta alkanut intensiivinen yhteiselo Espanjan kanssa muutti jotain niin syvällä, etten oikein osaa analysoida sitä. Enkä hoitaa tätä tuskaa, jota ero aiheutti. Se oireilee esimerkiksi niin, että kun pääsen lennon jälkeen vessaan Barcelonan lentokentällä alan itkeä, koska siellä tuoksuu tuttu pesuaine (ja moni muu valitettavan tuttu haju, mutta se pesuaine). Kun lentomatka jatkui Barcelonasta kohti Kanarian saaria, ei itku loppunut lainkaan. Vaikka en mitenkään ole erityisen kiintynyt Barcelonaan, vollotin silti koneessa kun katselin vuorilla olevia niin tutun näköisiä tuulimyllyjä ja palmuja.

Onneksi vieressä istui noin satavuotias intialaispariskunta, joka tyytyi vain välillä vilkaisemaan ikkunapaikalla itkevää suomalaista hieman kauhunsekaisesti, valmiina iskemään mua tarjottimella jos alan sekoilla yhtään enempää. Tunnistin Andalusian aika hyvin, sen turkoosit tekojärvet, vuoristot ja ne tiet, joita pitkin on ajeltu ympäriinsä. Sitten näin Cádizin, eikä se yhtään auttanut asiaa. Atlantin yllä sain koota itseäni rauhassa.

Ja ikävä ei oikein hellittänyt perillä kohteessakaan. Iltojen lämpö, meren tuoksu, jatkuva meteli, Mercadonan valikoima. Kaikki tuntui niin tutulta ja kotoisalta, että puristi rinnasta. Muisto siitä, että tämä oli vielä vähän aikaa sitten meidän arkea. Hoin itselleni mantrana sitä, että Suomeen paluu oli oikea päätös ja kukaan muu meidän perheestämme ei saisi itseään lietsottua dramaattiseen nyyhkimiseen sillä, että näkee samanlaisia pappoja istumassa rantakadulla ja sylkemässä auringonkukansiementen kuoria maahan. Vain minä. Vain minä ikävöin Espanjaan kuin se olisi joku puuttuva palanen persoonastani, ehkä vahingossa amputoitu raaja tai jotain.

Itkin totta kai myös paluulennolla. Kuunneltuani monta päivää yöt läpeensä aaltoja, iltaisin merengueta ja Rosalíaa parvekkeen oven ollessa auki, syötyäni aamupalaksi paahdettua patonkia tomaattimössöllä ja churroja, puhuttuani espanjaa ja espanjalaisten kanssa monta päivää – espanjakupla oli taas puhkeamassa. En istunut ikkunapaikalla, mutta kun ylitimme Gibraltarin tungin tylysti ikkunan ääreen valokuvaamaan (ja pyyhkimään kyyneliä, tietenkin). Lainasin kevään korvilla kirjastosta kasa päin kirjoja avioerosta ja sen käsittelystä, mutta vielä en ole löytänyt kirjallisuutta, joka käsittelisi eroa maasta, kulttuurista ja kielestä. Onneksi kahden viikon kuluttua on jo laastarisuhteen aika, kun saan kesäromanssini Espanjan kanssa.