KUINKA KÄY KAHDEN MAAN LASTEN?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Epävarmuus lienee varminta mitä näillä ajoilla on meille tarjota, ja vaikka yleisesti ottaen siedän sitä – ainakin omasta mielestäni – aika hyvin, niin nyt on toivoisin että olisi sellainen kuuluisa kristallipallo. Omalta osaltani voin todeta nähneeni maailmaa niin paljon, että en voi valittaa vaikka joutuisin viettämään loppuelämäni tässä korttelissa. Mutta lasten puolesta tilanne on erilainen: ei heidänkään ole pakko matkustaa turisteina enää minnekään, mutta heidän toinen vanhempansa asuu toisella puolella Eurooppaa.

Meillähän kävi ”onni onnettomuudessa”, että lasten isä oli Suomessa käymässä maaliskuun puolivälissä. Tai en tiedä kuinka onnekasta oli jäädä jumiin Suomeen liki kahdeksi kuukaudeksi, mutta ainakin hänestä oli suuresti apua lasten etäkoulun kanssa ja he saivat viettää aikaa yhdessä oikein urakalla. Ja ex-miehen käsissä kodin sisustusta päivitettiin monella tapaa, eli huonomminkin olisi voinut käydä. Muutenkin meidän perhe on ollut kaikessa koronakurjuudessa varmasti niitä, joilla on toistaiseksi tullut vähiten takkiin, ja suurimmat tappiot on olleet mielipahan muodossa peruuntuneiden suunnitelmien takia. Mutta sitä se on kaikilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eilen lasten isä pääsi kuitenkin palaamaan kotiinsa, aika monen peruuntuneen lennon jälkeen. Kotimatkan hinta oli yli tuplaten sen mitä meno-paluu normaalisti. Meidän kesälomamme Espanjassa on tietenkin peruttu, voi olla etteivät Espanjan rajat aukea ilman erityisen hyvää syytä vielä pitkään aikaan. Olin optimistisena varaamassa uutta matkaa jouluksi, mutta nyt sekin tuntuu vähän kaukaiselta. Ehkä ensi kesä on hyvä tavoite?

Mutta kyse ei ole vain lomista. Lomailusta luopuminen on ihan okei, mutta meillä se, että lapset tapaavat toista vanhempaansa, edellyttää aina matkustamista. Nyt luonnollisesti vastuu reissaamisesta siirtyykin lasten isälle ainakin joksikin aikaa, mutta yhden ihmisen liikkuminen rajojen yli ei juuri nyt näytä yhtään yksinkertaisemmalta kuin neljän ihmisen matkustaminenkaan. Ja ennen kuin kukaan nyt viisastelee, että ratkaisuksi sopii muuttaminen samaan maahan niin sori, juuri nyt se ei ole vaihtoehto. Vaikka jos tilanne jatkuu todella pitkään tällaisena, kai sitäkin harkitaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Emme suinkaan ole ainoa perhe, joka on jakautunut kahteen eri valtioon. Olen sympannut suuresti virolaisia työläisiä, jotka jäivät mottiin Suomeen ja olivat viikkoja pääsemättä perheensä luo. Ylipäänsä olemme olleet etuoikeutettuja voidessamme valita tällaisen elämän; kun minä päätin palata lasten kanssa Suomeen, se oli monella tapaa win-win-ratkaisu sillä suunnitelmissa oli ja on yhä viettää pitkiä lomapätkiä yhdessä Espanjassa, jotta lapsilla säilyy edes vähän kielitaito ja yhteys siihen kulttuuriin, jossa he hetken kasvoivat. Heillä on yhä kavereita Espanjassa, eikä mun tarvitse varmaan erikseen kertoa että itse ikävöin sinne joka päivä.

En edes uskalla arvailla paljonko matkailu muuttuu ja jo nyt kun katsoimme, onko lasten isän mahdollista tulla kesälomalle Suomeen, alkoi vähän heikottaa. Puhutaan kolmin-nelinkertaisista summista. Ja se on tietenkin se hinta, mikä lentämisestä pitäisikin maksaa – sisäinen ilmastoahdistujani kyllä iloitsee siitä, että lentomatkustus meni ryminällä uusiksi ja ainakin vähäksi aikaa halvat viikonloppupyrähdykset pitkin Eurooppaa ovat ohi. Kulttuurinen muutos on tervetullut ja olen klassinen esimerkki ihmisestä, joka toivottuaan muutosta järkyttyy, kun se lopulta koittaa. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään siitä, että matkustamisesta tulee kallista – jos siitä tulee pandemiapolitiikan myötä mahdotonta niin pulassa ollaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lasten isä on onneksi Suomen kansalainen ja vastaavasti asuu pysyvästi ja virallisesti kotimaassaan, joten teoriassa ainakin toistaiseksi hän voi reissata maiden välissä (joskin suorien lentojen puuttuessa se tarkoittaa aina välilaskullista lentoa, joka tuo oman jännityksensä). Karanteeninkin kanssa voimme elää, siitä tulee varmasti vähäksi aikaa välttämätön osa rajanylityksiä. Yksi vaihtoehto on varmasti ajaa läpi Euroopan, tai kulkea junalla, mikäli raideliikenne palautuu suunnilleen normaaliksi lähiaikoina. Itse asiassa se sopii meille oikein hyvin, suunnitelmissa on ollut siirtyä maata pitkin matkaajiksi näillä reissuilla heti kun lapset jaksavat vähän paremmin kantaa oman osuutensa matkatavaroista.

Mutta kauhuskenaario tietysti on, että eri valtioiden erilaisten torjuntataktiikoiden takia ja vaihtelevan tautitilanteen vuoksi matkustuskieltoja ja -rajoituksia jaellaan tästä siihen asti, että tulee rokotus (ja pessimisti sisälläni toteaa, että seuraava virus). Että kun tähän asti olemme tottuneet siihen että Suomen passia heiluttelemalla kaikki portit aukeavat meille niin nyt olemmekin kansalaisia non grata, emmekä voikaan enää entiseen tapaan liikkua vapaasti. Vaikka asumiskuvioita läpikäydessämme mietimmekin monenlaisia mahdollisia vaikeuksia joita välimatka voi teettää, emme ihan ensimmäisenä muistaneet listata potentiaalisiin haasteisiin globaalia pandemiaa. Onneksi ihminen on sopeutuvainen enkä missään nimessä toivo, että tämän kaiken jälkeen palaamme kyseenalaistamatta entiseen tapaan reissata, kuluttaa ja elää kiireistä arkea – mutta silti joku muutosvastarintainen panikoi sisälläni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LONG TIME NO SEE

Terppa.

Vietin juuri kuukauden blogiloman. Se tuntui niin vapauttavalta että en tiedä onko paluuta entiseen postaustahtiin – toisaalta eipä sitä kukaan varmaan odota. Oli kiva, kun oli kuitenkin käyty kyselemässä ollaanko kunnossa. Kyllä me ollaan. Mutta nyt kun arjesta on riisuttu kaikki se mistä olen tähän blogiin kirjoittanut – brunssit, museot, matkustelu – niin jäljelle jää kyllä kiireinen, täyteläinen arki mutta se on taas sellaista, mistä en osaa enkä ihan hirveästi haluakaan kirjoittaa. Sen lisäksi sitä se taitaa olla meillä kaikilla juuri nyt: totuttelua uudenlaisiin ohjeisiin ja rajoituksiin, tasapainoilua sosiaalisuuden ja sisäänpäin käpertymisen kanssa, etäopiskelua, töitä pätkissä, liikaa ruoanlaittoa.

Onneksi myös kevät ja kaikkea kivaa. Nyt kun olemme olleet ennätyspaljon vain kotona, vain keskenämme, olen maalannut seiniä ja istuttanut kasveja ja kukkia kuin mikäkin kodinrakentaja. Pojat pyöräilevät kaikki päivät pihalla ja kotiin laskeutuu hetkittäin tervetullut hiljaisuus, sillä muuten meillä on turhanpäiväisten riitojen, Zoom- ja Teams-tapaamisten ja naapurien äänien synnyttämä lievästi sanoen stressaava kakofonia. Lapset ovat sopeutuneet kaikkeen uuteen ja outoon ihailtavan helposti ja hyväksyvästi, todeten että tämä nyt on mitä on.

Tämä ei nyt ole ollut mikään elämäni upein ajanjakso, mutta kun olemme koko maailma samassa tilanteessa, ei blogiinkaan viitsi vain valittaa. Sen lisäksi olemme monella tapaa hyvin onnekkaassa asemassa: perheessä on kaikki hyvin, olemme terveitä eikä lähipiirissä ole riskiryhmäläisiä, minulla on töitä enemmän kuin pitkään aikaan. Muuttuneista (matka)suunnittelmista kerron varmasti pian, vaikka siis kuten varmasti arvaatta niin kaikki on peruttu. Onneksi meillä on oma pieni piha, uimarannalle vain pari sataa metriä ja luontoa lähellä. Toivottavasti pojat pääsevät isovanhempiensa kanssa pian mökillekin, sekin on samassa sairaanhoitopiirissä. Omat toiveeni tälle kesälle ovat hyvin vaatimattomat: joku mökkireissu ystävien kanssa olisi kiva, jos pääsisi pari kertaa kallioille katsomaan auringonlaskua ja juomaan skumppaa kaverien kanssa, olisi edes yhdet festarit. Viimeinen toive lienee yhtä utopistinen kuin haave Espanjasta loppuvuodelle, mutta aina saa unelmoida. Mitäs te toivotte kesältä?

P4258067.jpeg