KIRJOJA, JOITA EN AIKONUT LUKEA

Vaikka vuoden alussa vannoin, että pysyn jatkossa erossa autofiktiosta, se ei mennyt ihan niin. Ensin luin Riikka Suomisen teoksen Suhteellisen vapaata (Otava, 2020), joka ei per sé ole autofiktiota mutta taitaa lainata jos jonkin verran kirjoittajansa kokemuksista – oma keskustelunsa totta kai on, että eivätkö nyt kaikki kirjat tee niin, mutta tässä mennään jo tietyllä tapaa tunnistettavassa mittakaavassa. Kirja kuvaa erään avioliiton kehityskaarta ajanjaksolla, jolloin ahdistavasta avioseksistä päästään eteenpäin, niin omassa aviovuoteessa kuin ennen kaikkea uusien kumppaneiden kanssa. Avointa suhdetta käsitellään niin kirjan pariskunnan kautta kuin enemmän esseistiseen tyyliin parisuhteen historiaa ja yhteiskunnallista asemaa tutkaillen.

Kirja oli saanut etukäteen kritiikkiä siitä, että tarinan päähenkilö, nelikymppinen Klaara on ”ärsyttävän itsekeskeinen” ja toisaalta sitten ihan pituudestaan (kirjan, ei päähenkilön). Mä itse taas pidin siitä, että henkilöhahmot olivat mun mielestä moniulotteisia ja joiden toimintatapoja ja elämää yritettiin ymmärtää – ehkä liikaakin, sillä kyllä siitä saa sivumittaa lisää kun käydään läpi ihmisten eri kerroksia. Mä kuuntelin ja luin kirjaa lämpimässä saunassa viinilasin kanssa eikä kirjan pituus häirinnyt mua lainkaan, mutta olen kyllä sitä mieltä että se olisi toiminut hyvin myös kahtena erillisenä teoksena: Klaaran ja Ilmarin avoimen liiton ensiaskeleita kuvaavana teoksena sekä toisaalta esimerkiksi syvemmin parisuhteita analysoivana esseekokoelmana.

Ja tähän perään valitsin kirjan, joka vasta kuulostikin tutulta: kolmen lapsen vasta eronnut yksinhuoltajaäiti liittyy Tinderiin! Sanna Kiisken Tinder-päiväkirja (Docendo, 2020) oli silleen aika yks yhteen oman elämäntilanteeni kanssa, ja nyt oltiin ihan rehellisesti autofiktion ja omaelämänkerran rajamaastossa. Kirja koostuu pitkälti siitä, että Kiiski päivittelee sitä miten ei tule näillä spekseillä kelpaamaan kellekään – niin kuin päähenkilökin saa lopulta todeta, eivät ne lapset, konkurssit tai muuten vaan epämääräiseltä säätämiseltä vaikuttava elämä ole mikään este suhteen syntymiselle. Ja sitten siinä ruoditaan sanantarkasti Tinder-profiileja, joista muutaman tunnistin, ovat tulleet mullekin vastaan. Tämän lisäksi käydään treffeillä ja juoruillaan miehistä Whatsapp-ryhmässä.

Teoksen kirjalliset ansiot ovat aika ohuessa. Se on varmasti täydellistä Tinder-tirkistelyä niille, joilla ei itsellään ole asiaa sovellukseen, mutta yksipuolinen ja pinnallinen, ja vähän surullinenkin. Huomasin, etten halunnut samaistua – kaikesta yhteisestä huolimatta – kirjan päähenkilöön joka oli hetkittäin varsin epätoivoinen etsiessään uutta miestä. Ei sillä, onhan se totuus Tinderistä aika tylsä: ihmiset markkinoivat itseään, toiset enemmän ja toiset huomattavasti vähemmän vakavissaan, vaikka jotkut ilmoitukset ovat koomisia (joko vahingossa tai tarkoituksella) on Tinderin läpikahlaaminen lopulta aika puuduttavaa puuhaa. Itse selailen sitä lähinnä saadakseni sisältöä Instagramin Storyihin.

Syy, miksi nyt kuitenkin luin/kuuntelin nämä kirjat, oli se että aihe koski enemmän parisuhdetta kuin pelkkää päähenkilön itsereflektiota, joka ei aina autofiktiossa ole edes kovin onnistunutta. Nyt kun olen ollut kohta kaksi vuotta eronnut, ja satunnaista sutinaa lukuunottamatta yksin, ovat omat parisuhdehaaveet muuttuneet melko radikaalisti. En itse asiassa pysty enää katsomaan entiseen tapaan romanttisia komedioita, koska niiden tarjoama onnellinen loppu ei näytä yhtään onnelliselta omaan silmään. Ja tiedän, että monelle sopii traditionaalinen monogaminen suhde ja tähän nyt se disclaimer: muiden suhteet kiinnostavat mua äärimmäisen vähän. Jokainen järjestäkööt parisuhteensa, oli siinä sitten yksi tai satakaksi osapuolta, niin kuin parhaaksi katsoo kunhan ovat onnellisia ja kaikki mukana vapaasta tahdostaan, tietoisena suhteen pelisäännöistä. Mutta en tiedä millainen Dave Grohlin ja Trevor Noahin hybridi ovelle pitäisi ilmestyä että edes miettisin enää mitään vakavaa.

Ehkä Tinder-päiväkirjat tuntui juuri siksi vieraammalta kuin Suhteellisen vapaata, vaikka lähtöasetelman myötä olisi voinut olettaa ihan muuta. Kiisken kirjassa parisuhde on päämäärä, ja siinä haetaan juuri sellaista romanttista ideaalia mitä meille on tyrkytetty lapsuuden prinsessasaduista saakka. Siinä on tavoitteena päästä eroon sinkkuudesta, koska mikäs sen kamalampaa kuin olla yksin. Ja itsehän olen taas kokenut että on ollut aika ihanaa olla yksin. Enkä tarkoita ettenkö kaipaisi montaakin asiaa parisuhteessa elämisestä, mutta jos nyt mietin missä haluan olla viiden vuoden päästä ja kenen kanssa, niin olen ihan mielelläni tulevaisuudessakin talouden ainoa aikuinen. Totta kai toivon, että läheisyyttä ja suuria tunteita on tarjolla välillä mullekin, mutta perinteinen parisuhde ei ole enää mikään tavoite, ihmisarvon symboli tai suuri palkinto. Suomisen kirjassa oli parasta juuri parisuhdemyytin purkaminen, ja kirja ja sen teema on onneksi saaneet paljon tilaa mediassa viimeaikoina. Tarkoitus ei ole ajaa ahtaalle heteronormatiivista avioliittoa vaan antaa tilaa myös erilaisille parisuhteille – ja myös parisuhteettomuudelle.