Alkuvuodesta on ollut aikaa. Olen sairastellut taas koko vuoden kiintiön täyteen, ja kun olen lopettanut nettishoppailun ja pistänyt kaikki treffitouhutkin vähäksi aikaa tauolle niin yhtäkkiä olen ehtinyt vaikka mitä, esimerkiksi katsoa televisiota. Tai no siis läppäriä, telkkari meillä avataan vain lauantai-iltaisin kun lapseni kiduttavat mua 1,5 tunnin ajan Putouksella, mutta ajattelin kertoa mihin kaikkeen olen elämääni tuhlannut viimeisten kuukausien aikana. Ehkä sieltä löytyy joku uusi suosikki teillekin.
YLE AREENA:
11 lyhytelokuvaa, jotka osuvat ja upottavat. Kaikissa oli mukana huumoria, mutta päällimmäiseksi jäi ahdistus siksi, että hitto, tätähän elämä ihan oikeasti on. Vähän lohtua sinänsä masentavaan maailmankuvaukseen toi Tyttöbileet-lyhärin isähahmo (jota esitti Antti Pääkkönen) joka on omassa epäcooliudessaan liikuttava liittolainen hämmentyneille teinitytöille.
Ihan uunituore (juuri sopivasti tämän viikon sairasteluja varten ilmestynyt) kotimainen tuotanto, jossa neljä muotiorientoitunutta matkaa Myanmariin pikamuodin alkulähteille. Osa tunnetaan myös somevaikuttajina, itsehän olen sen verran kalkkis että tunnistin vain Sandra Hagelstamin, jonka vaatekaappi oli ihan rehellisesti sanoen vähän järkyttävä. Mun puolesta vaateteollisuuden lähes koko tuotantoprosessiin aina puuvillapelloilta hikipajalle olisi voinut laittaa työskentelemään ketkä tahansa tavikset: jälleen kerran oli tärkeää nähdä missä ja millaisissa oloissa vaatteita valmistetaan, ja myös se kuinka vähän siitä maksetaan. Tämän jälkeen ei huvita enää ostaa seitsemän euron paitoja.
Fleabagin ensimmäinen kausi ehti valitettavasti jo poistua Areenasta, joskin mun mielestä se ei ollut yhtä hyvä kuin tämä kakkonen. Katson tätä sarjaa, vaikka siinä onkin elementtejä jotka ärsyttävät (jostain syystä erityisesti neljännen seinän rikkominen), koska siinä on viehättävä henkilögalleria (erityisesti Olivia Colemanin esittämä taiteellinen ”äitipuoli”), marsu, sekoilua vailla moralisointia ja ruotsalaisia esittämässä suomalaisia.
NETFLIX
Neliosainen minisarja, joka kertoo vuoden 1989 brutaalista puistoraiskauksesta New Yorkissa, ja siitä seuranneesta viiden rodullistetun alaikäisen pojan väärästä vankilatuomiosta. Draaman kannalta ensimmäiset kaksi jaksoa olivat jossain määrin sekavia ja raskaita seurata (niin kuin varmaan tilanne on ollut tosielämässäkin), mutta loppua kohden epäoikeudenmukaisuuden tunne alkoi puristaa jo todella pahasti.
Ihanat, älykkäät teinit, ja vieläkin ihanampi Gillian Anderson. Jos teininä oleminen ei ole tarpeeksi vaikeaa muuten, niin viimeistään silloin kun oma äiti on seksuaaliterapeutti – ja tulee vielä omaan kouluun tekemään duuniaan. Sympaattisia roolihahmoja ja -suorituksia, ja itse olisin katsonut tämän vain sen takia miten upea viisikymppinen Gillian Anderson on.
HBO
Katsoin tämän JOULUNA ja se oli virhe se. Perustuu tositapahtumiin, kuten toivottavasti tiedättekin, mutta voi hyvänen aika miten voi ahdistaa. Ei millään muotoa mikään hyvän mielen sarja, mutta vaikuttava, huolella rakennettu kokonaisuus joka seurasi pitkään painostavana tunteena ja ääni- ja värimaailmana, joka ei jättänyt rauhaan.
Toinen tositapahtumiin perustuva sarja, jonka kantava voima ovat huikeat roolisuoritukset – jos ei muista perusta niin vähintään Patricia Arquetten ja Chloë Sevignyn takia kannattaa katsoa. Jälleen kerran ei voi kuin ihmetellä millaisessa maailmassa voi Münchausen by Proxy-syndroomasta kärsivä äiti systemaattisesti kiusata lastaan tällä tavalla, jäämättä kiinni viranomaisille. Aiheesta löytyy myös dokumentti, Mommy Dead and Dearest, samasta suoratoistopalvelusta, ja se kannattaa katsoa ennen tai jälkeen sarjan.
Sharp Objects ei ollut aivan suosikkejani tältä listalta, mutta sekin oli omassa synkkyydessään kiehtova. Paljon mieleenpainuvia roolisuorituksia, mutta ehkä juuri edellisen sarjasuosituksen takia tämän sarjan sairas äiti-tytärsuhde alkoi vähän uuvuttaa. Kannattaa kuitenkin katsoa ihan viimeisille minuuteille asti.
Ah, jälleen kerran paluu vuoteen 1989 ja tositapahtumien pariin – jälleen kerran rikoksia, mutta vähän hilpeämpi meininki kuin rotusyrjintää harjoittavan oikeuslaitoksen osalta. McDonald’sin Monopoli-kampanjan kusetukseen liittyvä tutkinta ja kaikki siihen liittyvät oudot pikku nyanssit esitetään viihteellisen, jatkokautta petaavan kuuden jakson ajan, joiden tähtenä on ehdottomasti FBI:n Doug Mathews.
Tää lienee nyt koko listan lemppari tältä kuluneelta kolmelta kuukaudelta. Ei perustu edes tositapahtumiin mutta henkilögalleria on hykerryttävän epämiellyttävä, ja toisaalta jokaisesta hahmosta alkaa jollain kierolla tavalla pitää sarjan edetessä. Mediamaailmaan sijoittuva perhedraama, jossa perhe on vähän kyseenalainen käsite. Paljon hienoa näyttelijäntyötä, yksi suosikeistani on ehdottomasti Kieran ”Kevinin pikkuveli” Culkin.
Älkää kuitenkaan missään nimessä suositelko mulle sarjoja, koska välillä pitäisi tehdä töitä ja nukkuakin!
Periaatteen Nainen 
En yhtään suosittele, mutta Breaking Bad ja sen perään Better Call Saul, niin johan on katsomista (mutta itse oon niin liekeissä kun uusi kausi Saulia löytyy Netflixistä). Chernobyl oli kyllä hyytävä, on ihan tajutonta kuinka tuo maailma on ollut olemassa kun elinaikaan (aiheutti akuuttia googletusta onnettomuudesta ja sen sankareista). Seuraavaksi mun odotuslistalla on Billionsin 5. tuotantokausi, ei enää onneksi kauan odotusta edessä.
TykkääTykkää
Hyvä ettet suositellut 😀
Breaking Badia olen tainnut pari jaksoa katsoa ja se oli hyvä (mutta silloin ei ehtinyt pysähtyä television äärelle, damnit – onneksi on suoratoistot).
Mä en ole edes uskaltanut katsoa mille lempisarjoille on luvassa jatkoa lähiaikoina,,,
TykkääTykkää
Tämä on jo wanha juttu, mutta Gillian Andersonin tähdittämä The Fall (Netflixissä) on ihan huippu! Jännittävä ja hyvin tehty sarja, joka on sopivan hidastempoinen.
TykkääTykkää
No mut olkoot vaan Wanha juttu (kuten hieman olen itsekin), mulle se on uus!
Kiitos epävinkistä 🙂
TykkääTykkää
Loistavaa! Olen melkein kade sulle, että sulla on tuo sarja vasta edessä 😀
TykkääTykkää