KUN AUTOFIKTIO ALKOI ÄRSYTTÄÄ

Olen kuluneen vuoden aikana lukenut ja kuunnellut suhteellisen paljon autofiktioksi luokiteltavia teoksia. Listalta löytyy ainakin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti, Aino Vähäpesolan Onnenkissa ja nyt viime viikolla luin muutamassa tunnissa läpi Emmi-Liia Sjöholmin uunituoreen Paperilla toinen-esikoisteoksen. Jotkut ehkä sanoisivat Jussi Nikkilän Näyttelijää autofiktiiviseksi, mutta kirjailija itse ei sitä myönnä, ja hyväksyn sen: ihan samaa sarjaa se ei näiden kirjojen kanssa ollutkaan (arvio lyhyesti: ylipitkä, siinä oli runsaasti kauniita hetkiä mutta tuntuu kuin liikaa herkistelyä pelätessään tekstiin on tungettu jatkuvasti groteskeja elementtejä, kirja onneksi parani loppua kohti mutta herätti aika fifty-fifty negatiivisia ja positiivisia tunteita). Joten ensimmäinen disclaimer: ymmärrän kyllä, että jos joku genre on alkanut ärsyttämään, sitä ei ehkä pitäisi lukea. Maailma on toden totta täynnä kirjoja, enhän lue mitään Remeksen dekkareitakaan kun tiedän että ne eivät kiinnosta mua yhtään. Mutta puolustaudun sillä, että lähes kaikki lukulistaltani löytyvät autofiktiiviset (usein esikois-)teokset ovat nousseet jonkinlaisiksi ilmiöiksi vähintään omassa kuplassani, ja minä rrrrakastan puhua kirjoista – ne on siis pakko ollut lukea läpi vähintäänkin siksi, että voi osallistua keskusteluun omassa kaveripiirissä.

Ja toinenkin disclaimer: kyllä, olen ehkä vähän kateellinen. Totta kai minäkin haluaisin kirjoittaa (ja julkaista!) kirjan. Eivätkö kaikki, jotka saavat kirjoittamisesta kicksinsä, halua? Mutta sitten seuraa taas puolustus: en ole koskaan kuvitellut, että jos ja kun aloittaisin kirjoitusprosessin, kirjoittaisin omasta elämästäni. Onhan se toki ollut tapahtumarikas eikä varmasti kukaan kirjailija jätä ammentamatta omasta menneisyydestään, mutta en mitenkään näe että kirjoittaisin vielä kolmekymppisenä mitään itsereflektiota omaa päiväkirjaa laajemmalle yleisölle. Tuntuu, että kaikki on vielä kesken, minun tarinallani ei ole loppua eikä opetusta eikä ihan kauheasti annettavaa. Vastaanoton perusteella olen ilmeisesti väärässä ainakin sen osalta, miten paljon autofiktiosta voi olla iloa lukijalle. Etenkin Savonlahden ja Sjöholmin teosten sosiaalisessa mediassa saavuttama suosio on vaikuttanut musta suorastaan kulttimaiselta. Jo siksi, että kirjojen kannet ovat vilahdelleet vaikuttajien kanavissa ahkerasti jo ennen virallisia julkaisupäiviä, halusin tutustua tähän ilmiöön.

Mutta mua ja autofiktiota ei ole tarkoitettu yhteen, vaikka monelle viimeisen vuoden sisällä luetulle kirjalle kuvittelisin olevani juuri sitä kohderyhmää, jota kustannustoimittaja on ajatellut dollarimerkit silmissä vilkkuen. Kolmekymppinen, äiti, repaileseen työelämään kyllästynyt puoliakateeminen kaupunkilainen. Näitä ominaisuuksia löytyy kirjoittajistakin. Ja totta kai samaistumispintaa on riittänyt. Jokaisesta teoksesta olen tunnistanut itseni tai ainakin tunteita, erityisesti Kekkonen ja Sjöholm kuvaavat äitiyden alkuaikoihin liittyvää kipuilua kovin tutulla tavalla – joskin se tuntuu jo vähän kaukaiselta, samalla tavalla kuin se hetki kun prinsessa Dianan kuolemasta tiedotettiin jonkun MTV3:n sunnuntaiaamupäiviin kuuluvan hevostalliohjelman päällä, jota ilmeisesti myös Sjöholm oli juuri silloin katsonut, kuten minäkin! Nämä kirjat ovat täynnä sellaisia sukupolvikokemuksia, joita tekee mieli mehustella, osa lapsuudesta, osa siitä millaista arkea 80-luvulla syntyneet elävät nyt. Ajankuvia, jotka kelpaa säästää myös tuleville polville.

Tunnen kuitenkin itseni myös armottoman vanhanaikaiseksi, kun en osaa mieltää tätä genreä kaunokirjallisuudeksi samalla tavalla kuin niitä tämän vuosituhannen teoksia, jotka ovat vieneet minut toiseen aikaan, paikkaan ja ulottuvuuteen ja saaneet itkemään jonkun aivan toisenlaisen elämän edessä, mainittakoon nyt vaikka Katja Ketun Kätilö tai Ulla-Lena Lundbergin Jää, tuo ainutlaatuinen lukukokemus, joka palkitsi lopussa sitkeän lukijan. Näiden rinnalla tunnustukselliset, enemmän hetkiä kuvaavat kuin klassista draaman kaarta seuraavat autofiktiiviset teokset tuntuvat höttöisiltä. Niihin mahtuu kauniita lauseita, erinomaisia oivalluksia ja tarkkanäköistä analyysia, mutta ne tuntuvat jo kirjoittajiensa tuttuuden ja tunnistettavuuden vuoksi jotenkin banaaleilta. Tuntuu pahalta kritisoida kirjoja, jotka ovat niin henkilökohtaisia, varsinkin kun jokaisella teoksella on ansionsa. Mutta kun tämä ilmiö huolettaa: quo vadis perinteinen kaunokirjallisuus, sellainen, joka vie mut ajassa eteen- tai taaksepäin, paikkoihin, joihin matkustaa vain mielikuvituksessa, kokemaan asioita joita en itse ole kokenut? En halua loputtomasti lukea kahviloista, jotka tunnistan kirjoista vaikka niiden nimiä ei mainitakaan, enkä siitä deittisovelluksesta, jota alan kuitenkin selata heti kun pidän taukoa lukemisesta.

Saattaa olla, että muutan mieleni parin vuoden päästä, jos autofiktio jatkaa voittokulkuaan. Tästähän pitäisi olla kiitollinen, koska sosiaalisessa mediassa rummutetut teokset tavoittavat varmasti sellaisiakin lukijoita, joille ne minun haikailemat old school-romaanit ovat liian raskasta luettavaa. Enkä väheksy sitä vertaistukea ja lohtua, mitä Sjöholm, Savonlahti, Kekkonen ja Vähäpesola ovat voineet tarjota kirjoittamalla rehellisesti auki omia tunteitaan. Nykyaikana en kuitenkaan vielä näe, että pelkkä inhorealistisuus ja omien traumojen avaaminen tekisivät kirjasta kirjana hyvän, mutta epäilen jääväni ennen pitkää vähemmistöön vanhanaikaisten vaatimusteni kanssa. Siksi halusinkin räntätä tänne omaan autofiktiooni, jossa voin rauhassa kirjoittaa omaa tarinaani auki, juuri sellaisina pieninä otteina mitä toiset ovat onnistuneet taltioimaan kansien väliin.

8 kommenttia artikkeliin ”KUN AUTOFIKTIO ALKOI ÄRSYTTÄÄ

  1. täti-ikäinen kommentoi.

    1. olipa hyvä postaus!

    2. näistä olen lukenut vain Savonlahden, jonka päähenkilö oli lähinnä ärsyttävä. En löytänyt samastumispintaa yhtään, enkä pystynyt alkuunkaan ymmärtämään miksi kirjasta oli sukeutunut jonkinasteinen ilmiö.
    Päättelen tästä kirjoittamastasi, että olen liian vanha. Liian keskiluokkainen. Liian parisuhteessa. Liian kaukana Helsingistä. Liian jotakin.

    3. muutaman tästä puuttuvan autofiktion olen lukenut ja ne ovat olleet lähinnä hämmentäviä kokemuksia. Kun olen usein lähtenyt lukemaan tositarinaa elämästä ja jossain kohden kirjaa onkin selvinnyt, että kyse on osin fiktiivisestä opuksesta, olen kokenut tulleeni petetyksi.
    Ikään kuin kirjoittaja ei luottaisi oman elämänsä tarinaan ja sen koskettavuuteen.
    Tai toisaalta ikään kuin kirjoittaja kokisi olevansa kykenemätön kirjoittamaan kaunokirjallisuutta. (”valitse nyt hyvä ihminen jompi kumpi, grr!”)
    Autofiktio jollain tavalla vesittää itse itsensä?

    Tykkää

    1. 😀 ”Valitse nyt hyvä ihminen jompi kumpi!”
      Aivan! Eikö sitten, jos haluaa leikkiä todellisuudella ja tarinalla, voisi vaan suosiolla mennä fiktioon ja ammentaa sitten sen omasta elämästä mitä haluaa – mutta ehkä raflaavampaa jos siinä on mukana se ”tämä saattaa olla totta!” aspekti.
      Koittaisivat nyt päättää 😀

      Tykkää

  2. Oon varmasti jäävi sanomaan yhtään mitään kun en ole yhtäkään noista mainitsemistasi kirjoista lukenut, mutta noin periaatteen tasolla olen ihan samoilla linjoilla kuitenkin sun ja myös aikaisemman kommentoijan kanssa. Meitä vanhanaikaisia on siis näemmä enemmänkin!

    Tykkää

  3. TuuliaK

    Samoin mä tykkään kirjoista jotka vie sekä menneisyyteen että tulevaisuuten, sekä paikkoihin joihin pääsee vain mielikuvituksessa. Tähän liittyen suosittelen hurjan lämpimästi (tulisesti?) Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys-romaania. Hurja matka joka imaisi mut heti mukaansa!

    Tykkää

  4. Olen kyllä pohtinut viime aikoina samaa. Siis autofiktion voittokulkua ja toistaalta old-school fiktion kohtaloa. Jännä ilmiö!

    Jaksan kyllä aika hyvin monenlaisia autofiktiivisiä teoksia. Henriikka Rönkkönen ja Sisko Savonlahti viihtyivät hyvin mun lenkkiseurana. Onnenkissan luin ja rrrrrrakastin sitä. Knausgårdini olen lukenut tietenkin myös, ja onhan se nyt aika eeppistä kamaa.

    Lempikirjani autofiktion saralta ovat ehdottomasti Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi ja Toinen elämä. Vahva suositus. Sopivat erityisen hyvin nelikymppiselle. Myös Helmi Kekkosen kirjasta pidin, vaikka omat lapset ovat jo paljon vanhempia. Samoin Jani Toivolan Kirja tytölleni oli ihana!

    Niin, ja kyllä Mia Kankimäen autofiktiokin on mua kiinnostanut. Parhaillaan luen Joan Didionin Maagisen ajattelun aikaa, ja se resonoi kovasti samoin kuin teki Blue Nights.

    Autofiktiolla on hetkensä, mutta ehdottomasti koen itse tarvetta lukea myös ”oikeita romaaneja” ja siten ”palauttaa itseni ruotuun”. Autofiktio täyttää ehkä kuitenkin jonkinlaista tilaa elämässäni. Sellaista, joka ehkä jää, kun ei ole kyllin usein aikaa tavata ystäviä ja jauhaa niiden kanssa elämän tärkeistä asioista.

    Tykkää

    1. Mä pidin Onnenkissasta paljon sen Södergran-trivian ja kirjailijan nuoruuden vuoksi; se ei samalla tavalla tuntunut puuduttavan tutulta, vaan oli enemmän sellainen ”voi miten ihanaa nuoruutta te elätte nykyään”-tätiolo, hyvällä tavalla. Mun äiti on suuri Joan Didionin ystävä (hänen kirjojensa, ei henkilökohtainen ystävä, heh heh) ja hävettää, etten ole vielä lukenut sieltä mitään!

      Mutta täydellinen kuvaus autofiktiosta: se tosiaan ehkä paikkaa vähän sitä vertaistukea, jolle ei meinaa löytyä livenä aikaa!

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle TuuliaK Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s