365 PÄIVÄÄ KOTONA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tasan vuosi sitten tungettiin Skodan farmariin neljä matkalaukkua, luvattoman suuret käsimatkatavarat, kolme lasta, koira kuljetuskoppeineen ja yksi hysteerisesti itkevä nainen. Olin alitajuisesti tai sitten vain ihan tavanomaista huolimattomuuttani hukannut koiran passin juuri ennen lähtöä, mutta sekin löytyi ja päästiin – tai jouduttiin – kotimatkalle. Itkettyäni eroa ja Espanjasta lähtöä muutaman kuukauden jo etukäteen alkoi olo tasaantua mitä kauemmaksi Gibraltarin vuori jäi. Olimme päättäneet palata, ja vuoden jälkeen olen yhä sitä mieltä että päätös oli perheen enemmistön osalta oikea. Itse taas kuulun siihen vähemmistöön, joka kaikesta hyvästä huolimatta haikailee yhä Andalusiaan.

Vuodessa lasten tehdasasetukset ovat palautuneet alkuperäisiksi: he ovat ruisleipää ja oltermannia rakastavia jurottajia, joiden pasmat menevät sekaisin jos vieras aikuinen puhuttelee heitä. Ei sillä että näin kovin usein kävisi Suomessa, ainakaan niin että aikuisella olisi mielessä joku myönteinen small talk. Kielitaito ei ole kadonnut kokonaan, yllätän kuopuksen aina välillä puhumassa päiväkotikaverin kanssa espanjaa, esikoinen käy kaupungin tarjoamassa kieliopetuksessa kerran viikossa. He odottavat edessä siintävää kesää Espanjassa innoissaan uimisesta, churroista, jäätelöstä ja feriasta, mutta haluavat juuri nyt asua Suomessa enemmän kuin missään muualla. Ja ymmärrän heitä oikein hyvin: jos joku asia on todella eri tavalla kuin vuosi sitten niin lasten vapaus. Kahdella on jo omat puhelimet, ja he sopivat menonsa itsenäisesti Whatsappissa ystävien kanssa. Pieninkin saa liikkua omalla ja naapuritalon pihalla, on oppinut kavereiden rappujen ovikoodit. Ensi vuonna esikoinen saa mennä yksin elokuviin ja uimahalliin – maaliviivoja, jotka Espanjassa olisivat olleet mahdollisia vasta muutaman vuoden päästä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itse olen ollut kiitollinen siitä, että olen saanut opetella yksinhuoltajaksi tällaisen turvaverkon ympäröimänä. Lasten löysemmät rajat ovat tarjonneet myös mulle vähän vapautta: en ole ollut sidottu koulusta hakemiseen ja viemiseen, heille on tarjottu ainakin kerran päivässä kunnon ruoka, päiväkoti on joustanut hoitoajoissa. Naapurustossa on ojennettu auttavia käsiä usein, ja olen toisaalta voinut itse olla avuksi ottamalla meille kylään kavereita ja ruokkimalla lapsilauman ison pöydän äärellä. Espanjassa kyläilykulttuuri oli erilaista eivätkä lapset vierailleet kavereillaan juuri koskaan ilman, että menin mukaan. Vaikka ne espanjalaiset syntymäpäivät olivatkin omanlaisensa elämys, on ollut myös ihan rentouttavaa käydä vain jättämässä lapsi juhlapaikan ovelle ja lähteä itse siksi aikaa vaikka jumppaan.

Mulle jäi Espanjaan yksi hyvä ystävä, ja poikien koulukavereiden äitejä joiden kanssa on pidetty laiskanpuoleisesti yhteyttä. Vaikka puolitoista vuotta espanjalaisessa koulussa oli mun mielestä todella mullistava kokemus, me olimme lopulta vain yksi perhe joka muutti La Líneaan, ja sitten sieltä pois. Kesällä kyllä meidät muistettiin niin kantakahvilassa kuin koirapuistossa, mutta emmehän me asuneet Espanjassa kauaa: uudet ystävyyssuhteet jäivät ymmärrettävästi aika ohuiksi. Siksi Suomessa olenkin kylpenyt oikein siinä onnentunteessa, kun olen saanut olla omieni kanssa. Niiden, jotka ymmärtävät ettei itseironiaa tarvitse pelästyä vaan voi nauraa mukana. Niiden, jotka tuntevat mun menneisyyden. Niiden, joiden kanssa ei olla ystäviä vain olosuhteiden pakosta. Koska syntymäpaikkaansa ei voi valita, olen kasvanut aika suomalaiseksi enkä voi väittää ettenkö vuoden ajan olisi nauttinut saunasta, hiljaisuudesta ja järjestelmällisyydestä. Miten ihana onkaan jonottaa ilman, että tarvitsee ottaa kontaktia  kanssaihmisiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siitäkin huolimatta miten helppoa ja hyvää elämä Suomessa on, muuttaisin milloin vain takaisin Espanjaan. Jos siis se ei sisältäisi siis pakkaamista tai purkamista tai paperitöitä. Voisin siirtää tämän kivan kodin, jossa on talvellakin siedettävä sisälämpötila, ottaa mukaan kaikki meidän kaverit, suomalaisen byrokratian ja julkisen liikenteen, puhtaan ilman, saunan ja sisustuksen, peruskoulun parhaat puolet… Lista on lopulta pitkä. Tämä on ollut hyvä vuosi Suomessa, meistä on pidetty hyvää huolta, ja kun vanhaa kotimaata on katsonut vähän ruusunpunaisten lasien läpi pienen poissaolon jälkeen tuntuu uskomattomalta, miten pienistä asioista täällä valitetaan. Siis minäkin. Lupasin Espanjassa lähtiessä että yritän pitää kiinni rentoudesta ja sellaisesta ”ei se oo niin just”-elämänasenteesta, jossa virheet voidaan kuitata kädenheilautuksella eikä niissä jäädä vellomaan. No, sitä kesti ehkä pari viikkoa. Vain krooninen myöhästely jäi muistoksi siitä, miten sopeuduin Euroopan etelälaidalle.

Emme juhli vuosipäivää Suomessa mitenkään erikoisesti, ehkä kalapuikoilla ja saatamme taas saunoa, vaikka joulun pyhien jälkeen siitäkin on vähän yliannostus ilmassa. Mua lämmittää tieto siitä, että meillä on kesäksi lentoliput taas Espanjaan ja että se ei ole tässä vuoden aikana kadonnut mihinkään. Eihän se Andalusia meitä varsinaisesti odota vaan elämä jatkuu sielläkin entisellään, neljää suomalaista köyhempänä, mutta voimme palata kun olemme valmiita. Tai jos käy niin, etteivät lapset, Suomeen juurtuneet ja kiintyneet pohjalaiset, tahdo koskaan takaisin asumaan ulkomaille niin ei tässä ole enää kuin noin 14 vuotta että voin alkaa Aurinkorannikon eläkeläiseksi (tai no, ei tässä eläkkeelle vielä päästä mutta mulla ei ole juuri nyt muitakaan suunnitelmia kuin voittaa lotossa, joten…). Viimeisen vuoden olen ollut juuri tästä kovin kiitollinen. Vapaudesta, mahdollisuudeksi ja siitä, että mulla on ainakin kaksi kaupunkia maailmassa, joissa tunnen olevani kotona.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA