EI MIKÄÄN TIMANTTI

Moi Heli!

En tiedä muistatko mua, mutta tuossa reilu kymmenen vuotta sitten vietettiin aika paljon aikaa yhdessä eräässä punavuorelaisessa koirapuistossa. Mulla oli musta, sekarotuinen Lola-koira, mutta en kuollaksenikaan muista mikä oli sun aika villin, nuoren uroskoiran nimi. Ehkä Samu? Rasmus? Max? No, ei se ollut nyt se pointti. Silloin sinä olit, ymmärtääkseni, yksinhuoltaja ja minä vielä huoletonta sinkkuelämää viettävä parikymppinen. Nyt osat ovat vaihtuneet: sun lapset ovat jo aikuisia, ja mä olen vuoden verran ollut kolmen alle 10-vuotiaan lapsen yksinhuoltaja. Ihan totaaliyksinhuoltajaksi en voi itseäni väittää, sillä lapset kyllä tapaavat toisessa maassa asuvaa isäänsä säännöllisin väliajoin, mutta uskaltaisin kyllä väittää että kun tänään julkaisit Ylellä kolumnin Yksinhuoltaja, sinä olet timantti, niin se oli vähän niin kuin mulle kirjoitettu.

Harmi, ettei se kuitenkaan oikein osunut maaliin. Ehkä tällainen dickensiläisen dramaattisesti kirjoitettu kuvaus kurjasta kohtalosta oli se, mitä olisit itse kaivannut ollessasi yksinhuoltaja, mutta itse en tunnistanut omaa osaani kirjoituksen surkuttelevasta sävystä. En nyt puutu asiavirheisiin (kuten että kunta ei elatustukia maksa vaan Kela silloin jos lapsella ei ole tunnustettua isää tai tämä ei ole elatuskykyinen, ja sillonkin summa riittää useampaan kenkäpariin jollei lapsi käytä louboutineja) vaan haluaisin halata sinua täältä yksinhuoltajien ydinalueelta, jossa lähes joka kolmannes perhe on yhden vanhemman ja tämän jälkeläisten muodostama yksikkö. Kirjoitat kauniisti että kun sinua vastaan kävelee väsynyt yksinhuoltaja, älä tuomitse häntä. En tiedä kelle viesti oli osoitettu, koska täällä Itä-Helsingissä jokainen vastaantuleva äiti on väsynyt, ja joka toinen luultavasti yksinhuoltaja. Itse en ole tuominnut yksinhuoltajia silloin kun olin osa ydinperhettä, enkä ole nyt yksinhuoltajana ikinä kokenut tulleeni tuomituksi.

En väitä vastaan, ettetkö osuisi välillä oikeaan. Pyyhit kyyneleet, viet lääkäriin, paimennat hampaiden oikomiset ja hoidat sairaudet. Se onkin yksinhuoltajuudessa ehkä haasteellisinta, että yhtenä aikuisena pitäisi pystyä hoitamaan kahden hommat. Itse olen onnekas, koska työt joustavat ja voin karata kesken päivän viemään lasta hammaslääkäriin tai harrastuksiin, mutta ymmärrän hyvin senkin että yksinhuoltajien työttömyysaste on lähes 20%. Sen sijaan että Väestöliiton johtavana asiantuntijana vahvistat 1950-luvulla jääneitä stereotypioita kirjoittamalla kun menet ostoksille, rahattomuus näkyy sinussa, voisit nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun sen millaisia joustoja työelämässä voitaisiin tarjota niille vanhemmille, jotka pyörittävät perhearkea yksin. Tai jopa kaksinkin, syntyyslukujen valossa työmaata riittää. Kuluneen, ensimmäisen yksinhuoltajavuoteni aikana en ole kaivannut sääliä vaan esimerkiksi palveluita, jotka tarjoavat jonkun ratkaisun siihen kun kurkunpäätulehduksesta kärsivä lapsi pitää keskellä yötä viedä Lastenklinikalle, mutta et halua herättää terveitä sisaruksia ja roikottaa heitä mukanasi päivystykseen.

Yksi ei voi korvata kahta, mutta ehkä hyvä yritys palkitaan, ajattelet, sinä kirjoitat Heli. Kolumnisi pohjimmainen tarkoitus saattaa olla kannustaa ja kehua yksinhuoltajaa, jonka elämällä on selkeä tarkoitus: Joka aamu kun heräät, elämälläsi on kallisarvoinen merkitys: että te perheenä peittoaisitte eriarvoisuuden. Olet kyllä oikeassa siinä, että kun verrataan kahden vanhemman perheisiin, eivät yksinhuoltajien lapset voita missään tilastoissa – ainakaan jos kyse on positiivisista suureista. Mutta kun olet päässyt tuohon upeaan asemaan (vähän kuin itsekin osoituksena siitä, että yksinhuoltajat eivät ole mikään yhdenmukainen, masentuneina verkkareissa alehyllyjen väleissä tarjousmakaroneja etsivä ihmisryhmä) voisitko käyttää sen keskustelunavauksiin, joiden sanoma ei ole tämä: Teet parhaasi, vaikka tiedät että se ei riitä.

Saat kirjoittaa kolumneja, joilla on kadehdittavan laaja lukijakunta, voi kunpa käyttäisit sen kirjoittamalla jotain rakentavampaa kuin usein riittää vain ystävällinen sana tai auttava ele oikealla hetkellä, ja hädässä oleva pärjää taas eteenpäin. Timantti tarvitsee vain hitusen valoa, vain muutaman säteen, ja se loistaa taas. En ole timantti vaan ihan tavallinen äiti, joka tekee parhaansa kuten suurin osa äideistä. En tarvitse päähäntaputtelua tai pahoittelua siitä, että olen tässä tilanteessa, vaan jos jotenkin haluaa saada yksinhuoltajat hymyilemään voisi aloittaa siitä, että päivähoitoa tarjottaisiin joustavasti ja myös alakouluikäisten vuorotyövanhemmille olisi tarjolla hoitoapua, kunnalta saisi yhdellä puhelulla lastenhoitoapua kriittisellä hetkellä kun esim. yksinhuoltaja itsekin sairastuu influenssaan yhtä aikaa lasten kanssa (kokemusta on – onneksi meillä oli ystäviä, jotka toivat ruokakasseja oven taakse), harrastuksia järjestettäisiin enemmän koulujen iltapäivätoiminnan yhteyteen ja lastenvalvojien sekä perhe- ja pariterapian jonoja lyhennettäisiin reippaasti. Aloitetaanko niillä?

13 kommenttia artikkeliin ”EI MIKÄÄN TIMANTTI

    1. jolauri

      Todella hyvä kirjoitus! Mietimme jo yh-ystävien kanssa, mille foorumille voisi laittaa Heli Vaaralalle vastinetta. Ylen verkossa ei taida olla mielipidepalstaa. Ajattelin myös sitä, että Vaarala kirjoittaa tässä ammatillisesta asemastaan käsin, ei yksityishenkilönä. Siksi myös Väestöliiton johdon ja/tai viestinnän voisi olla paikallaan saada tietoa siitä, millaisia reaktioita kolumni nostattaa. Kirjoitus on oikeastaan poikkeuksellisen paksua tavaraa. t. Toinen itä-helsinkiläinen yh (ns. itsellinen äiti, eli ilman puolisoa, lahjasoluilla lapsen saanut onnellinen ihminen)

      Tykkää

      1. Apua, nää vastaukset hyppii nyt miten sattuu kun olen tällainen tekniikan timantti, mutta uskon, että jokainen ääni vastapainoksi Vaarasen kirjoitukselle on tarpeen. Periaatteessa jos siellä joku jaritervo nyt huutelisi niin sen antaisi käppäukkoilla ihan rauhassa, mutta itse olen huolissani ulostuloista kun kyse on Väestöliiton kaltainen instituutio, jolla on oma tehtävänsä meidänkin yhteiskunnassa.

        Ja just tämä, että en edes päässyt luettelemaan sitä että vaikka kyllä, tilastollisesti yhden vanhemman perheet ovat yleensä pienituloisempia kuin kahden aikuisen (perusmatikkaa!) niin elämäntilanteita ja taustoja on todella monenlaisia: juuri ihmisiä, jotka nimenomaan ovat valinneet olla äitejä tai isiä yksin, sekä meitä erovanhempia, joille ratkaisu ei ole mikään surullinen kohtalo vaan koko perheen kannalta oikea päätös, jota emme osaa hävetä emmekä harmitella enempää kuin oman perheyksikkömme osalta – kaupankassalta en erikseen tarvitse myötätuntoa asian tiimoilta.

        Tykkää

      2. Nimetön

        Heli Vaarasen kolumneja koskevaa palautetta voi laittaa suoraan Väestöliitolle: itse laitoin taannoin hänen lapsettomia halventavasta tekstistään palautteen suoraan Väestöliiton tj:lle sekä viestintäjohtajalle. Sain vastauksenkin – myös Heli Vaaraselta, joskin näyttää siltä, että hän ei ottanut onkeen toiveistani olla yleistämättä ihmisiä supervanhentuneiden käsitysten perusteella.

        Tykkää

  1. Juana

    Jestas, olipa alentuva sävy alkuperäisessä jutussa. Hyvä ja ihailtavan rauhalliseen sävyyn kirjoitettu vastine. Ahdistavaa, että on olemassa vieläkin ihmisiä, jotka suhtautuvat yksinhuoltajuuteen 50-luvun tyyliin (loistavasti ilmaistu sinulta!).

    Liked by 1 henkilö

    1. Mietin kovasti sitä, olenkohan 2000-luvun puolivälissä itse jotenkin antanut Vaarasen ymmärtää, että hänen tilanteessaan olisi jotain hävettävää. Mutta ei, muistan silloinkin että pidin Heliä kovasti arvossa ja ihailin elämäntilannetta: jo isommat, omatoimiset lapset ja hän loi hyvin jännittävän ja vaiherikkaan elämänvaiheen jälkeen akateemista uraa… Toivon, että kukaan ei ala perhetilannetaan häpeämään tai surkuttelemaan tällaisten aivopierujen takia!

      Tykkää

  2. Tuija

    Koin alkuperäisen kolumnin todella pöyristyttävänä yksinhuoltajia leimaavana roska-artikkelina. Suutuin.

    Olen elänyt kahden vanhemman perheessä, nähnyt vierestä niin yksinhuoltajia kuin ydinperheiden äitejä – ongelmat on joka perheessä. Ydinperheissä rasittaa yleensä myös viimeisiä vetelevä parisuhde, se puoliso joka vaatii äidiltä viimeisetkin mehut.

    Itselläni totaaliyksinhuoltajana on hyvä toimeentulo ja pystyn tekemään myös etätöitä, eli lapsella ei todellakaan ollut pitkät tarhapäivät. Yksinhuoltajanakin siis olen myös nettoveronmaksaja eli mahdollistan näin ollen ydinperheiden tarvitsemat valtion tuet omalta osaltani. Näin myös enenemässä määrin yksinhuoltajien keskuudessa – yksinhuoltajuus ei ole enää luokkasidonnainen kuten 20-30 vuotta sitten. Ja varsinkin yksin hedelmöityshoidoilla lapsia tekevät taitavat olla jopa huomattavasti keskivertoa kouluttautuneimpia!

    Koen, että tämä Heli Vaaralan kolumni on Helsingin Sanomien julkinen kiitos minulle ja lapselleni – toisarvoisen kansalaisen leima otsaan. 😡

    Mieluummin päämedioidemme ja etenkin Helsingin Sanomien tulisi miettiä, millä saisimme yksinhuoltajien maineen kohotettua, jotta lapsillemme ei nykypäivänä enää tulisi ”yh-äidin lapsi” leimaa. Kuitenkin taitaa olla nämä yh, yhteishuoltajuus, uusioperheet, sateenkaariperheet ym jo tätä päivää, kuten sinäkin prosentit artikkelissa kerroit.

    Lapsiperheköyhyys on eri asia, mutta mielestäni tähän ratkaisu ei ole tukien lisääminen vaan muut tukipalvelut, kuten ”out of the box” ajatteluna esim. rahankäyttöön liittyvät koulutukset. Toinen perhe reissaa samoilla tukituloilla useat kerrat vuodessa ulkomailla kuin toinen perhe kitkuttelee koko ajan viimeisillä pennosilla.

    Suomessa ei tarvitse olla ilman ehjiä kenkiä tai ruokaa. Ei yksinhuoltajien lapsien eikä ydinperheiden. Avuntarjoavia järjestöjä on runsaasti ja valtiomme takaa perustarpeisiin tarvittavat rahat tukien ja lisäavustuksien muodossa.

    Seuraavat yhdistykset ei kysele toistensa avusaajista, joten hakekaa niitä vaatteita ja ilmaislippuja vaikka kaikista http://www.lastenlinkit.fi/auta_lapsia/lapsia_auttavia_jarjestoja_ja_yhdistyksia/

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos pitkästä ja pohdiskelevasta vastineesta! Ihan sen verran pakko päästää Hesari pahasta, että artikkeli löytyi Ylen puolelta 🙂

      Lapsiperheköyhyys on kauhean monimutkainen asia, mutta itsekin olen sitä mieltä, että yhteiskunta tarjoaa erittäin hyvän turvaverkon. Tiedän kuitenkin, että jotkut siitä putoavat läpi myös muusta kuin omasta syystään ja silloin taloudelliselle tuelle on tarvetta. Itse pitäisin esim. erotilanteessa tärkeänä tarjota avustusta uuden elämän aloittamiseen: itselleni myönnettiin kyllä luottoa ja saatiin sängyt ja muut huonekalut, mutta voin kuvitella että jokaisella ei ole sellaista tilannetta eikä esim. rahkeita hakea toimeentulotukea. Mutta isommat muutokset olisivat nimenomaan siinä, miten lapsiperhearjen voi organisoida yhden ihmisen voimin toimivaksi ja sellaiseksi, että siitä jää kaikille hyviä muistoja, ei vain ainainen kiire ja stressi.

      Itse olen kokenut, että ollessani yksinhuoltaja olen kyllä kiireisempi ja väsyneempi, mutta monella tapaa myös parempi äiti. Niin paljon hyvää kuin parisuhteessa olikin, on ollut helpompaa luoda sujuva arki kun itse on kodin ainoa pomo, asettaa rajat ja rutiinit jne.
      Ja sulla respect pakan hanskaamisesta myös!

      Tykkää

  3. Pikku Square

    Kiitos. Juuri näin.

    Aika vaarallinen tuo alkuperäisen jutun klishee: ”Yksin jääminen ja kovat kokemuksesi ovat puristaneet sinusta timantin, jota ei riko mikään.” Yksinhuoltaja ei ole superihminen joka ei mene rikki, ja juuri siksi pitäisi puhua siitä konkreettisesta tuen tarpeesta eikä taivastella että miten se selviää.

    Tykkää

    1. Kiitos, just näin! Että jos on sellaisessa asemassa, että voi oikeasti jotenkin muuttaa meidän timangien arkea niin se ei kyllä tapahdu säälillä tai surkuttelulla vaan sille, että niihin ongelmakohtiin ja negatiivisten asioiden kehää vahvistaviin asioihin puututaan. Toivottavasti Vaaranen käyttää seuraavan puheenvuoronsa paremmin 🙂

      Tykkää

  4. Mä olen elänyt itse köyhän lapsuuden kahden vanhemman perheessä, ja joka päivä toivonu, että toinen vanhempi lähtisi. Ettei tarvitsisi kuunnella sitä huutoa, suljettujen ovien takana heiluneita nyrkkejä ja rahalla kiristämistä. Näin isästäni painajaisia vielä pitkälle parikymppisenä ja olisin ottanut milloin vain mielummin köyhemmän lapsuuden yh-perheessä.

    Nyt olen itse yh, tietoisesti 40 kynnyksellä lahjoitetulla sukusoluilla äidiksi tullut nainen. Olen lisäksi KTM, johtaja, tienaan vajaat 80.000e/vuosi ja toimimme tukiperheenä.

    Ei yh-”status” määrittele mua sen enempää tai laajemmin kuin muutkaan elämäni leibelit kuten koulutus, ammatti, harrastukset tai siviilisääty.

    Vihdoinkin kaikki on hyvin. Ja pointtini siis on, että tarinoita on yhtä monta kuin ihmisiä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s