Jollei ensi viikolla tule joku ihan uskomaton intiaanikesä (ilmastonmuutosmielessä toivon, ettei tule – olkoot syksyiset sateet) niin voin todeta, että tämä on se hetki kun saatan mielessäni matkustaa vuoden takaiseen Espanjaan, jossa oli vielä suorastaan tukalan kuuma. Metsäpaloja ja monsuunimaista kosteutta joka ei kuitenkaan konkretisoidu sateeksi, viime vuonna taisi olla niin että toukokuusta lokakuun loppuun ei satanut kertaakaan. Muistan elävästi miten se monta kuukautta jatkunut yli kolmenkymmenen asteen lämpö ärsytti, ja kuinka nopeasti se sitten kääntyi viileydeksi joka taas sai sisätilat hohkamaan kylmää ja alkoi vastaavasti se noin puoli vuotta kestänyt vaihe jolloin kivilattiat kotona eivät enää tarjonneet sitä kesällä kelvannutta jäähdytystä vaan pakottivat kääriytymään Marokosta tuotuun paksuun djellabaan ja Suomen mummon kutomiin villasukkiin.

Muistan miten paljon se ahdisti toisinaan, vaikka vuodenajat vähän vaihtelivatkin niin lopulta en saanut nauttia syksyisestä itsesäälistä johon kuuluvat melankolinen ripottelu ja syvä viha kuravaatteita kohtaan. Neuleille oli käyttöä lähinnä öisin sisällä. Kesän kuusiviikkoinen auttoi siihen paluumuuton aiheuttamaan tyhjiöön, jolloin tuntui että aika Espanjassa jäi jotenkin kesken. Pystyin jättäytymään pois niistä poikien koululuokkien Whatsapp-ryhmistä, tosin yhteen jäin, ja sain taas kesällä noin 98 ääniviestin verran todistaa kuinka Espanjassa melko mitättömästä hijo de puta-heitosta käynnistyi draama, jota puitiin niin isoäitien kuin serkkujenkin voimin. Se ilahdutti lakonisen informatiivisten Wilma-viestien keskellä.

Enkä edes tiedä mistä tulin tänne puhumaan. Sellaisesta oudosta havainnosta, että kahdeksan kuukauden aikana, olkootkin että siitä puolitoista vietettiin Andalusiassa, olen jo niin tottunut Suomessa kaikkeen hyvään ja huonoonkin että en enää aloita jokaista lausettani kertomalla kaupan kassalle ja kelle tahansa joka ottaa katsekontaktia kuinka muutimme juuri Espanjasta Suomeen. Monet paluumuuttajat oikeasti kärsivät kotiinpaluun aiheuttamasta shokista, mutta jos meillä sellainen oli, se meni nopeasti ohi. Ilmeisesti lopulta 1,5 vuotta ei ollutkaan niin pitkä aika, vaikka vasta nyt kuopuksen kohdalla saavutettiin se piste että hän on elänyt Suomessa suurimman osan elämästään. Espanjalaisuus on karissut, vaikka sisällä kyllä läikähti kun kuulin lapsen juttelevan espanjankielisen päiväkotikaverinsa kanssa espanjaksi. Okei, se oli sellaista Seikkailija Dora-tason hokemista mutta kuitenkin. Jossain hänen selkärangassaan on Despaciton lisäksi vielä muutama fraasi espanjaa.

Ja tulin varmaan ihmettelemään kuinka olen varmaan liian kiireinen tai sitten vaan innoissani kaikesta uudesta, mitä syksy on tuonut tullessaan – ihmisistä ja asioista – että se perinteinen pakkomielteinen tunne eteenpäin siirtymisestä puuttuu kokonaan. Havaijilta Australiaan perheineen muuttanut Anu puhui kulkuriluonteesta, jonka luulin koskettavan minuakin mutta nyt olen laiskanpulskea ja asettunut yhtäkkiä niin hyvin Itä-Helsinkiin että harkitsen taas sitoutuvani salikorttiin pariksi vuodeksi ja jopa ensi kesälle keskusteltu Espanjan-reissu tuntuu jotenkin kovin eksoottiselta. Kaipaan sitä pientä elämääni siellä kovasti, joinain päivinä enemmän kuin toisina, mutta en kuvittele että saisin sen takaisin sellaisenaan. Olen taas turisti etelässä, ja sitten Herttoniemessä kuvittelen omistavani kadut.

Kuvat ovat muuten Boloniasta, Andalusiasta tietenkin, Tarifasta vähän eteenpäin. Menkää sinne, rakastukaa Costa de la Luziin joka voittaa Aurinkorannikon mennen tullen (ei kiistellä makuasioista, Fuge-fanien ei tarvitse tulla käännyttämään!), ja jonne kyllä lähtisin koska vain takaisin. Edes yhdeksi päiväksi.