KESÄLLÄ KUUNNELTUA

Kuten jo kerroinkin, on tämä kesä ollut hyvin laiskanpulskea kuten sen viettäjäkin. Lempiajankuluani on ollut istua uima-altaan reunalla, nyppiä säärikarvoja (ei koskaan ole ollut näin sileät jalat, sen kerron, todella meditatiivista touhua!) ja kuunnella äänikirjoja. Otettiin sekä Bookbeatin että Storytelin koejaksot enkä oikein osaa päättää kumman kanssa jatkaa. Perhetilit tarvitaan ehdottomasti (opin tämän, kun vielä lukutaidoton lapsi luuli kuuntelevansa Neropatin päiväkirjaa mutta kuuntelikin äidillään kesken olevaa Munametsää….) ja se olisi kiva ominaisuus, että kirjan kanssa on helppo hyppiä lukemisen ja kuuntelemisen välillä, molempia kuin harrastan. Vielä en ole siis aivan varma siitä, onko jatkossa meille Bookbeat vai Storytel – saa antaa suosituksia – mutta äänikirjakoukku on kova. Mutta kas tässä, arvio kesän lukukokemuksista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

AINO VÄHÄPESOLA: Onnenkissa

Tämä oli jotenkin todella…hellyyttävä. Ja nyt siis kuulostan ihan tosi tädiltä kun sanon näin enkä halua yhtään olla holhoava tai alentuva, päin vastoin, Vähäpesola on luultavasti noin sata kertaa fiksumpi kuin minä, mutta tässä kirjassa oli myös sellaista sympaattista nuoruutta – arkipäiväiset ajatukset menee vaan vähän eri ratoja kun kelaa lähinnä mitä seuraavaksi syöttäisi lapsille että niille ei tule keripukkia eikä sokerihumalaa jne. Mutta siis oikeasti kirja oli oivaltava ja tarjosi paljon jopa mulle (pidän itseäni hyvin sivistyneenä mitä tulee feminismiin, vaikka sainkin kenkää rennosta feministiryhmässä Facebookissa, enkä sano mitään siitä rentoudesta, nih) uusia feministisiä näkökulmia. Sen lisäksi se tarjoili paljon yleissivistävää analyysia Edith Södergranista, ja oli samalla kurkkaus sellaiseen elämään jota varmaan itse eläisin jos olisin kymmenen vuotta nuorempi ja lapseton ja yhtä cool kuin koko 90-luvulla syntynyt sukupolvi. Että suosittelen.

SISKO SAVONLAHTI: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Jessus tämä kirja on roikkunut pitkään mun lukulistalla. No nyt se on luettu ja kuunneltu. Olen seurannut kirjailijaa tosi kauan Instagramissa ja rakastanut sitä itseironista ja lakonista meininkiä, mutta kirjan osalta pelkäsin, että päähenkilön saamattomuus ja masennus alkavat ärsyttää. Ei alkaneet. Samaistumispintaa löytyi (Tinder, oh well!) ja mun mielestä tämä on oikein pätevä teos oman sukupolven elämästä ja sieltä sarkasmin alta löytyi varsin osuvaa kuvausta aikuisten lasten ja vanhempien välisestä suhteesta ja esimerkiksi siitä, kun haluaa palkita itseään (ja jumalauta sitähän tolkutetaan joka tuutista) vaikka nyt matkalla New Yorkiin vaikka ei olisi yhtään massia. On sitä kerran itsekin lennetty opintolainalla Manhattanille. Oisko jopa kahdesti. Ei edes kaduta. Viihdyttävä ja kevyt kuuntelu/lukukokemus, toimi just hyvin tänä kesänä jolloin mikään ei ole muuttunut.

HELMI KEKKONEN: Olipa kerran äiti

Savonlahden ja Vähäpesolan jälkeen vannoin, että seuraavaksi valitsen kuunteluun jotain joka ei yhtään jumalauta resonoi oman elämäni kanssa. Ei kolmenkympinkriisiä, feminismiä, kirjoittamista, elämää Helsingissä, äitiyttä, ei Tinderiä, ei mitään tuttua. Latasin Auschwitzin tatuoijan mutta sitten aloinkin kuuntelemaan Kekkosen Olipa kerran äitiä, vähän vahingossa, kun joku siitä jossain puhui, Instagramissa uskoisin. Noh. Ensinnäkin kirjassa on niin paljon tuttua ja sellaista, joka tuntuu vähän vieläkin, että siihen on vaikea suhtautua neutraalisti. Kekkonen kirjoittaa raadollisesti tässä omaelämänkerrallisessa purkauksessa, rehellisesti ja mulla on todella monin osin sama ajatusmaailma mitä tulee vanhemmuuteen, ulkomaailman odotuksiin ja oman lapsen herättämiin tunteisiin. Ehkä siksi välillä häiriinnyin siitä, että kirja tuntui julistavan tätä erityisenä vaikka taas omassa kuplassa aika monilla on samanlainen näkemys roolistaan. En tiedä. En aina pystynyt ihan asettumaan Kekkosen kenkiin mitä tuli todella runsaaseen oman tilan ja rauhan tarpeeseen (enkä ala nyt marttyroimaan kuinka kolmen lapsen yksinhuoltajana se nyt ei oikein ole edes mahdollista, koska kyse ei ole siitä) mutta toisaalta tässä oli se Kekkosen kirjan ydin: mun ei tarvitse ymmärtää hänen tapaansa olla äiti, se on hänen tyylinsä ja tärkeintä on, että he ovat onnellisia tällä tavalla ja se toimii heille. Toiselle sitten se symbioottisempi, ja sen sijaan että kilpailtaisiin mikä on oikea tapa niin tuettaisiin perheitä löytämään se oma tapa.

ANNA-LEENA HÄRKÖNEN: Kenraaliharjoitus

Härkösen kirjoihin pätee vähän sama kuin Riikka Pulkkisen teoksiin: ne ovat valtavan suosittuja suuren yleisön keskuudessa, ja minä olen vastarannan kiiski joka ei tajua että miksi. Muutamista, varhaisemmista Härkösistä olen kyllä pitänyt, vaikka niissä on aina vähän ongelmana se, että kirjailija on tunnettu ja melko provosoivakin persoona ja on vaikea erottaa häntä hänen hahmoistaan. Yritin kuitenkin. Edellinen aloittamani kirja häneltä, Kaikki oikein, jäi kesken ja tuntui, että olisin aloittanut saman teoksen uudestaan. Nelikymppisten parisuhdekriisistä, seksuaalisista kokeiluista, sukujuurten etsimisestä ja vaikeasta äitisuhteesta kertova teos oli mun mielestä vaan aika tylsä. Paikoittain tosi nokkelaa sanailua, mutta sellaiseen nokittelevaan dialogiinkin puutuu äkkiä jos sieltä ei mitään suuria ajatuksia synny joukosta. Tuli mieleen Tuija Lehtisen nuortenromaanit mutta ilman asennetta. Seksi ei oikein ollut kaunista eikä shokeeraavaa eikä banaalia vaan lähinnä sellaista pakollista sisältöä, ja äh, minä nyt vaan en ollut tälle kirjalle oikea lukija. Kuuntelin sen silti sinnikkäästi loppuun.

OLGA KOKKO: Munametsä

Piti lukea jotain, joka ei liippaa läheltäkään omaa elämää, mutta jälleen kerran luen kolmekymppisen naisen elämästä. Olkootkin, että mun oma elämä muistuttaa enemmän Munametsän päähenkilön Linnea Vuorisen sijaan hänen parhaan ystävänsä, lapsiperhearjessa rimpuilevan Ilanan arkea. Olen tykännyt Munametsä-blogista ja mun mielestä on mahtavaa, että kirjoitetaan surkeasta seksistä ja sattumuksista treffeillä eikä tähän tarvitse sotkea suurta feminististä eetosta (kyllä sitä siellä oli silti). Kirjassa ehkä tätä tuli yliannostus. Nauroin välillä ääneen, onneksi ei tarvinnut kenellekään selittää mitä hekottelen, mutta toisaalta hetkittäin sisäinen sievistelijäni koki että meni vähän överiksi… Helppolukuinen, hauska, nopea lukukokemus joka nyt ei varsinaisesti ole mikään sukupolvensa suuri eepos, mutta hurmaa kyllä huumorillaan. Jos siis yhtään tykkää nauraa päähenkilön vastoinkäymisille.

Äänikirjojen lisäksi luin yhden ihan oikean kirjan, joka nyt on seilannut mun mukana Suomesta Espanjaan ja takaisin Suomeen ja nyt taas Espanjaan… Eli Minna Rytisalon teoksen Lempi. Kolmen eri kertojan kuljettama kertomus Lapista, sodasta ja surullisista kohtaloista otti aikansa lähteä käyntiin, mutta oli kaunista kerrontaa ja hyvin inhimillinen kuvaus enemmänkin ihmisistä, rakkaudesta, toivosta ja surusta eikä vain ääriolosuhteista, vaikka niilläkin oli oma roolinsa. Herkästi kuvailtu teos, ei jättänyt mitään suuria tunteita kytemään, mutta pakko ihailla etenkin esikoiskirjana rakenteensa ja kielensä vuoksi.