PETTYMYS BARCELONASSA

Tiedättekö, kun joskus odottaa jotain asiaa tosi, tosi paljon – niin paljon, että se saa melkein myyttiset mittasuhteet ja luonnollisesti rima nousee niin korkealle, että se on inhimillisesti mahdotonta saavuttaa? Niin kävi mulle Barcelonassa. Heti kun selvisi, että meillä olisi 10 tunnin välilasku Barcelonassa paluumatkalla Teneriffalta Suomeen, ajattelin vain yhtä asiaa. El Nacional-ravintolan tonnikala-annosta, jonka olin syönyt reilu vuotta aiemmin edellisellä Barcelonan matkalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan ensimmäiseksi tarkistin, että vanhaan korjaushalliin rakennettu hipsterravintoloiden kompleksi olisi auki vierailun aikaan. Olisi se! Ja että kalaravintola La Llotjan ruokalista olisi entisellään, ja unelmieni annos löytyisi sieltä vielä. No löytyihän se! Mehustelin tulevaa herkkuateriaa niin paljon, että menetin varmaan muutaman seuraajankin Instagramissa puhuessani vain tästä elämää suuremmasta kalaruoasta. Tuo täydellisesti grillattu tonnikalamöykky, se ratatouille, jossa suola ja öljy synnyttivät jotain sanoinkuvaamatonta.

Kun saavuimme Barcelonan kentälle, olin suunnilleen juoksemassa kohti keskustassa sijaitsevaa El Nacionalia. Mukaani sain vielä toisen suomalaisen vaeltajan, joka oli varmasti kuullut niin monta kertaa tästä eeppisestä ateriasta että halusi itse kokea sen. Olin valehtelematta puhunut tästä ruoasta kaikille. Aivan kaikille. Ehkä myös lentoemännille. Ainoa syy, miksi en paluumatkalla itkenyt aivan koko aikaa oli se, että pystyin lohduttamaan itseäni lähestyvällä ruoalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sitten pääsimme perille. Saimme pöydän. Tilasimme alkupalat, odotimme pääruokaa. Ja se tuli, täsmälleen saman näköisenä kuin eräänä tammikuisena iltana jolloin sain räjäyttävän ruokaorgasmin tuon saman aterian ansiosta. Ja alkuun se maistui aivan yhtä taivaalliselta kuin muistinkin. Mutta puolivälissä tätä suht arvokasta (26 €) annosta iski järkyttävä ahdistus: tonnikala oli raakaa. Ei siis medium miinus, niin kuin oikein kypsennetyn tonnikalan kuuluisi olla, lihaisaa ja punaista, vaan violettia, sitkeää, kertakaikkisen ällöä. Yli puolet kalasta oli syömäkelvotonta.

Tähän asti olimme suhtautuneet hyvin ymmärtäväisesti huonoon palveluun, joka oli kohtuuttoman hidasta ottaen huomion että ravintolassa oli meidän lisäksi vain muutama seurue ja henkilökuntaa kuitenkin yksi per pöytä. Mutta nyt huidoin hyvän vartin verran, että hieman tympääntyneen oloinen tarjoilijatar saapui keräämään astiat. Annoin palautteeni keittöön selkeästi, ilmaisin pettymykseni dramaattisesti mutta asiallisesti – ja ainoa vastaus oli ”no olisit sanonut ennen kuin söit”. Mitä helvettiä!? Jälkiruoat jäivät syömättä. Ihastelimme kyllä El Nacionalin miljööt ja upeat vessat ja kaikki sisustuksen yksityiskohdat, mutta nyt tiedän, etten enää ikinä matkusta yhden ruoka-annoksen perässä minnekään. Olisin kestänyt epäonnistuneen kalan, sitähän sattuu, mutta surkeaa, ylimielestä palvelua en voi antaa anteeksi.

Koko loppupäivä Barcelonassa meni ruokamasennuksen kourissa. Alkoi sataa. Kävelin kuitenkin Parc Güelliin, kun se jäi viimeksi näkemättä ja kokematta. Kiipesin ylämäen, joka meinasi käydä kuolemaksi kaiken sen vaeltamisen ja väsymyksen jälkeen – vain huomatakseni, että mäen olisi päässyt ylös siististi liukuportaita. Parc Güell kuhisi turisteja ja sain ottaa varmaan 40 kuvaa amerikkalaisille matkaajille. Itsehän en päässyt varsinaiseen puistoon, sillä sisäänpääsyä oli saatavilla enää iltakahdeksan aikoihin, kun oma boarding olisi jo loppusuoralla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hengailin lopulta kolmekymppisen yhdysvaltalaisen laivastoinsinöörin kanssa pitkin puiston ilmaisia osia – yllättäen hän pyysi ottamaan valokuvan, ja liittyi sitten seuraan. Kiertelimme puistoa, joka kyllä oli kaikin puolin viehättävä, ja juttelimme politiikasta, USA:n länsirannikosta ja pikaruokaravintoloiden syvimmästä olemuksesta ja suosiosta Euroopassa, ”eihän Amerikassa kukaan syö missään McDonald’sissa”, hän tuhahti. Hän viihtyi seurassani erinomaisesti.

Paitsi sitten kun sanoin, että ai niin, mulla on kolme lasta enkä olekaan vain kevytkenkäinen kosmopoliitti. Sitten pojalle tuli kiire, oli kuulemma unohtanut jonkun museon sisäänpääsyn. Meistä ei tullut Georgen kanssa matchia. Luovutin ja kävelin lähimmälle metroasemalle. Sinne olikin viisi kilometriä, eksyin, tuli kierrettyä Sagrada Familiankin kautta. Vannoin, etten kävelisi yhtään Barcelonassa kipeillä jaloillani, mutta päivän kävelysaldo oli lopulta yli yhdeksän kilometriä.

Sellainen päivä Barcelonassa. Kotimatka viivästyi, kun suomalaiset eivät suostuneet nousemaan lentokoneeseen kesken jääkiekon MM-finaalin. Olin lopulta kotona 23 tuntia herätykseni jälkeen, vieläkin katkerana siitä tonnikalasta.