HYVIÄ TEISTÄ TULEE

Kuopuksen kevätjuhla jäi väliin matkan takia. Se vähän harmitti; nykyinen päiväkotiryhmä hajoaa kevään päätteeksi ja ihana lastentarhaopettaja vaihtoi toiseen päikkyyn, ja hoitajatkin lopettavat meidän talossa. Keskimmäisen kevätjuhla oli eskarivuoden päätös, sympaattista sekoilua, jossa lapsista parasta oli jäätelö. Ehkä myös joistakin aikuisista. Esikoisen varsinaiseen kevätjuhlaan emme lopulta lähteneet, kun kävi ilmi että lapsi itse ei esiinny ja, noh, satoi kaatamalla. Ja tänään sitten oli todistustenjako.

Matkalla koululle juttelin tuttujen vanhempien kanssa kuluneesta lukukaudesta ja huomasin, etten juuri tiennyt mitään lapsen koulumenestyksestä. Hänen luokallaan oli käynyt huonompi tuuri ja viimeiset kuukaudet menty vaihtuvien sijaisten huomassa, ja viiden kuukauden ajalta oli tullut kaksi Wilma-merkintää, nekin aika ympäripyöreitä, ja kaksi matikankoetta kotiin allekirjoitettavaksi. Oletin siis että lapselle oli hommat hallussa, ja niinhän ne olivatkin: todistus oli mainio. Hyviä arvioita tärkeämpi tunnustus oli reilun kaverin stipendi, josta olimme ylpeitä niin minä kuin poikakin.

Koko päivän me vanhemmat olemme kilvoitelleet sosiaalisessa mediassa todistusten ja kukkien kanssa poseeraavien lasten kuvilla ja kehuilla. Ja ne ovat ansaittuja. Ne ovat ihania, ja asiaankuuluva päätös kouluvuodelle. Mutta samalla totesin, että en ole oikeasti kovin kiinnostunut tokaluokkalaisen todistuksesta. Mahtavaa, että se oli hyvä. Ajattelisin varmasti eri lailla mikäli lapsen koulunkäyntiin liittyisi haasteita tai huolta, mutta nyt läksyt on tehty ilman että olen vahtinut vieressä, tunneille ehditty ja siellä on ilmeisesti oltu ihan kiltisti. Ja jotain opittukin. Mutta olen itse elävä esimerkki siitä, että koulumenestys, varsinkaan alakoulussa, ei vielä määrittele elämää eikä sille pidä antaa liian suurta painoarvoa – kiittää saa ja kehua, mutta toivottavasti niitä ylpeyden aiheita muistetaan kuiskia lasten korviin myös muina päivinä vuoden aikana.

Tästä tulee helposti nyt kauheaa paatosta, anteeksi. Olen juonut vähän viiniä, olen vähän väsynyt, olen vähän pihalla siitä millainen kesä tästä oikein tuleekaan. Mutta jos jostain olen ylpeä tänä vuonna niin siitä, miten täysin epämusikaalisista vanhemmista syntynyt kuopus on oppinut komean kavalkadin klassisia suomalaisia lastenlauluja, kiitos varhaiskasvatus. Kuinka hän on löytänyt omia sydänystäviä ja alun tahmeuden jälkeen rakastaa päiväkotielämää, äitinsä helpotukseksi. Ja olen ylpeä siitä, että keskimmäinen selvisi keväästä, johon kuului esiopetuksen lisäksi paljon muitakin velvollisuuksia ja vaatimuksia hänelle, säilyttäen sen positiivisen perusolemuksen ja tsemppihengen, joka kompensoi hänen hieman hajamielistä taiteilijaluonnettaan. Ja olen ylpeä esikoisesta, joka on ottanut vastuuta omasta koulutyöstään, luottanut itseensä ja jaksanut käydä kerran viikossa pitkän koulupäivän päätteeksi vielä espanjantunneilla toisessa kaupunginosassa. Ja olen ylpeä itsestänikin, sillä olemme nukkuneet kevätlukukaudella pommiin vain kerran, lapset ovat olleet yhtä poikkeusta lukuunottamatta aina ajoissa, olen muistanut suunnilleen jokaisen retken ja melkein aina ollut oikeat liikuntakamatkin lapsella repussa. Hyvä me aikuiset, hyvä te lapset!

P6011466.jpeg