Näissä maisemissa oltiin vielä viikko sitten! Kuten noin yleensäkin postikortit Espanjasta, myös tämä virtuaalinen tulee vähän myöhässä. Turisti on jo palannut pohjolaan, mutta jätti palan sydäntään myös Kanarian saarille. En olisi ihan arvannut; olen ollut Teneriffalla 90-luvun lopulla, eikä se tehnyt lähtemätöntä vaikutusta. Ja Kanarian saarten maine ei ehkä ole ollut se kaikista coolein, mutta en kyllä ymmärrä miksi. Teneriffa, kahdeksasta asutusta saaresta se suurin ja väkirikkain, olikin aivan mielettömän kiehtova, monipuolinen ja hauska lomakohde. Siinä määrin, että tällä hetkellä suunnittelemme yhden talvikuukauden viettoa saarella, seikkaillen toivottavasti samalla La Gomeran ja La Palman saarille (ja kerron tämän ääneen vain siksi, että julkisesti esitetyt unelmat näköjään toteutuvat tehokkaammin!).

Kyllästynyt koira kyydissä

Ihanaa keramiikkaa Teneriffalla

Vajaan viikon mittainen matka oli pressimatka, joten sain nauttia lennot, majoituksen ja osan aterioista Espanjan Matkailutoimiston sekä Turismo de Tenerifen piikkiin. Tämän lisäksi osallistuminen Tenerife Walking Festivalin ohjelmaan oli ilmaista (ja pakollista!). Me oleskelimme Puerto de la Cruzissa, saaren pohjoisrannalla 37 kilometrin päässä pääkaupungista Santa Cruzista – sielläkin piipahdin, ja kaupunki vaikutti modernilta ja kiinnostavalta. Olen itse aiemmin majoittunut saarella Los Cristianosissa ja sen lisäksi vieraillut La Lagunassa, joka kuuluu Unescon maailmanperintölistalle. Se kiihkein turistisesonki alkoi olla lopuillaan ja esimerkiksi suorat lennot Suomesta päättyvät näinä päivinä, mutta manner-Espanjasta saapuu kuulemma kesän läpi lomailijoita. Enkä ihmettele; ilmasto, joka koostuu monista mikroilmastoista, jotka vaihtelevat pienelläkin välimatkalla ja ajalla todella voimakkaasti, on pääasiassa miellyttävä lempeän merituulen, kevyen pilvipeitteen ja lämmön ansiosta.

Auringonnousu

Rantabulevardilta käsin

Churrotankkaus

Päivän tärkein ateria

Pääsin nukkumaan yöni neljän tähden hotellissa, Hotel Sol Costa Atlantiksessa, joka on hieman Puerto de la Cruzin suurimmasta sykkeestä sivussa – mutta kävelymatkan päässä kaikesta hulinasta. Hotellilta löytyi iso uima-allas, tien ylityksellä tavoitettava uimaranta ja kylpyläosasto kattotasanteelta. Arvostin etenkin höyrysaunaa sen ensimmäisen, raastavan vaelluksen jälkeen! Parasta oli kuitenkin vanha kunnon hotelliaamupala, jossa oli tarjolla hirveästi hedelmiä ja tärkeintä tietenkin, hiilihydraatteja monessa eri muodossa. Itse pidin etenkin churroista. Rehellisyyden nimissä voin kuitenkin suositella, että puolihoidot jättää väliin ja syö päivän muut ateriat jossain hotellialueen ulkopuolella, sillä illallisbuffet ei varsinaisesti tuonut esiin saaren kiehtovaa gastronomiaa.

Paikallinen peruna mojolla

Paikallisherkut

Jälkiruoka ravintola Régulossa

Régulon alkupaloja

Vuohenjuustoa ja mojoa, nam!

Ravintola oli El Bistro de Antonio Aguiar

Onneksi tiiviistä aikataulusta huolimatta ehdittiin välillä myös herkutella. Tervetuliaisillallisen söimme El Bistro de Antonio Aguiar-nimisessä ravintolassa, joka tarjoili aika lailla täydellisen setin paikallisia ruokia, vahvalla kasvispainotuksella. Grillattuja kaloja ja friteerattuja äyriäisiä lukuunottamatta pöydästä ei löytynyt lihaa, vaan ahmimme itsemme ähkyyn erilaisia kasvisruokia ja lopuksi järjettömän hyvää jälkiruokaa. Ehdottomasti uusimisen arvoinen ateria. Viimeinen ehtoollinen oli taas kuuluissa Régulo-ravintolassa, jossa maut olivat hieman traditionaalisempia. Myös nämä perinteisemmät annokset upposivat seurueeseen. Lähes jokaisen vaelluksen päätteeksi saimme nauttia pienen valikoiman teneriffalaisten jokapäiväisiä lempiruokia; pieniä mustia perunoita tulisen mojo-kastikkeen kera (saarella kasvaa lukuisia perunalaatuja, ja nämä ”parhaimmat” kovasti uusia perunoita muistuttavat pikkupotut maksavat jopa 12 euroa kilo!), savustettua vuohenjuustoa sekä vehnästä tai ohrasta valmistettua gofiota, jonka syvimmästä olemuksesta en aivan saanut kiinni. Ja viiniä! Viiniä oli tarjolla oikeastaan aina, ja kuulin myös että saarella järjestetään myös viinivaelluksia. Ja olin toki hieman pahoillani, että tällä kertaa en sellaiselle päässyt.

Paluulennolla saimme ihastella yli 3,5 kilometrin korkeuteen nousevaa Teide-tulivuorta auringonnousua vasten, ja se tuntui täydelliseltä päätökseltä lomalle. En malttaisi odottaa, että voisin viedä lapset tuonne pidemmäksi aikaa nauttimaan raikkaasta ilmasta, aktiviteeteista ja luonnosta ja toisaalta ripauksesta historiaa sekä hauskasta sekoituksesta erilaisia kulttuureja, joista kuitenkin päällimmäisenä se tuttu ja turvallinen espanjalaisuus. Olen täydellinen uhri näköjään matkailubyroon aivopesulle, sillä itselleni jäi paitsi fyysinen nälkä tuosta vuohenjuustosta mojolla, myös nälkä nähdä ja kokea lisää Kanarian saaria. Toivon siis, että seuraavaksi voidaan toteuttaa siellä yksi ainutkertainen pidempi oleskelu, ja lähettää ihan oikeitakin postikortteja.