Alan olla aika varma, että elämässäni ei tule vastaan toista yhtä vaikeaa eroa kuin ero Espanjasta. Kriittisestä viha-rakkaussuhteesta alkanut intensiivinen yhteiselo Espanjan kanssa muutti jotain niin syvällä, etten oikein osaa analysoida sitä. Enkä hoitaa tätä tuskaa, jota ero aiheutti. Se oireilee esimerkiksi niin, että kun pääsen lennon jälkeen vessaan Barcelonan lentokentällä alan itkeä, koska siellä tuoksuu tuttu pesuaine (ja moni muu valitettavan tuttu haju, mutta se pesuaine). Kun lentomatka jatkui Barcelonasta kohti Kanarian saaria, ei itku loppunut lainkaan. Vaikka en mitenkään ole erityisen kiintynyt Barcelonaan, vollotin silti koneessa kun katselin vuorilla olevia niin tutun näköisiä tuulimyllyjä ja palmuja.

Onneksi vieressä istui noin satavuotias intialaispariskunta, joka tyytyi vain välillä vilkaisemaan ikkunapaikalla itkevää suomalaista hieman kauhunsekaisesti, valmiina iskemään mua tarjottimella jos alan sekoilla yhtään enempää. Tunnistin Andalusian aika hyvin, sen turkoosit tekojärvet, vuoristot ja ne tiet, joita pitkin on ajeltu ympäriinsä. Sitten näin Cádizin, eikä se yhtään auttanut asiaa. Atlantin yllä sain koota itseäni rauhassa.

Ja ikävä ei oikein hellittänyt perillä kohteessakaan. Iltojen lämpö, meren tuoksu, jatkuva meteli, Mercadonan valikoima. Kaikki tuntui niin tutulta ja kotoisalta, että puristi rinnasta. Muisto siitä, että tämä oli vielä vähän aikaa sitten meidän arkea. Hoin itselleni mantrana sitä, että Suomeen paluu oli oikea päätös ja kukaan muu meidän perheestämme ei saisi itseään lietsottua dramaattiseen nyyhkimiseen sillä, että näkee samanlaisia pappoja istumassa rantakadulla ja sylkemässä auringonkukansiementen kuoria maahan. Vain minä. Vain minä ikävöin Espanjaan kuin se olisi joku puuttuva palanen persoonastani, ehkä vahingossa amputoitu raaja tai jotain.

Itkin totta kai myös paluulennolla. Kuunneltuani monta päivää yöt läpeensä aaltoja, iltaisin merengueta ja Rosalíaa parvekkeen oven ollessa auki, syötyäni aamupalaksi paahdettua patonkia tomaattimössöllä ja churroja, puhuttuani espanjaa ja espanjalaisten kanssa monta päivää – espanjakupla oli taas puhkeamassa. En istunut ikkunapaikalla, mutta kun ylitimme Gibraltarin tungin tylysti ikkunan ääreen valokuvaamaan (ja pyyhkimään kyyneliä, tietenkin). Lainasin kevään korvilla kirjastosta kasa päin kirjoja avioerosta ja sen käsittelystä, mutta vielä en ole löytänyt kirjallisuutta, joka käsittelisi eroa maasta, kulttuurista ja kielestä. Onneksi kahden viikon kuluttua on jo laastarisuhteen aika, kun saan kesäromanssini Espanjan kanssa.

Menomatkalla Cádiz

Kotimatkalla Gibraltarin lahti