No terkut Teneriffalta! Olen nyt sillä unelmieni vaelluslomalla ja mietin tässä vähän että oiskohan kannattanut unelmoida vaikka siitä että saan nukkua viikonloppuna vähän pidempään ja syödä pizzaa ja katsoa Sinkkuillallista samalla? Tänään nimittäin päästiin tositoimiin eli ensimmäiselle vaellukselle – joka oli neljästä vaelluksesta se toiseksi helpoin ja olen silti melko varma että jos aamulla vielä olen tarpeeksi onnekas herätäkseni niin mulla on vähintäänkin neliraajahalvaus.

Päivän vaellus oli reilu kymmenen kilometrin kierros vuoristossa, jonka alku- ja loppupiste oli Las Vegasin kylässä. Meitä oli vajaa parinkymmenen hengen porukka, ja päälle Punaisen Ristin pelastajat. Jolleivat he olisi kaikki olleet mua noin 10 senttiä ja 10 kiloa pienempiä paikallisia olisin varmaan heittäytynyt maastoon ja toivonut, että mut viedään paareilla takaisin hotellille loppureissun ajaksi. Ei vaan. Vaeltaminen on kyllä monella tapaa mun lempilaji (jonka takia varmaan olenkin viimeksi vaeltanut joskus 18 vuotta sitten, heh heh): näkee maailman mahtavimpia maisemia, saa samalla liikuntaa (tämän päiväistä hikoilua ei voi väheksyä kutsumalla sitä hyötyliikunnaksi) ja mikä parasta, saa ajatella rauhassa.

Teneriffan luonto on tehnyt jo nyt vaikutuksen. Olen siis ollut leirikoulussa samalla saarella 90-luvun lopussa (kyllä, tiedän, yleensä leirikouluun mennään jonnekin Kiljavalle…) mutta siltä reissulta muistot ovat lähinnä Teide ja mustekalarenkaat. Jo nyt olen ollut aivan pähkinöinä kaikesta upeasta kasvillisuudesta ja kukista, kuten tulette huomaamaan tässä postauksessa ja jatkossakin…

No siihen vaellukseen. Nyt kun olen selvinnyt hotellille, käynyt saunomassa ja lillumassa hetken porealtaassa ja saanut syötyä niin se ei tunnukaan ihan niin pahalla, mutta kyllä mä siellä ylämäessä muutaman kerran mietin että olikohan tämä nyt ihan viisasta. Alamäki onneksi kultasi muistot, sillä kävi niin kuin viimeksi vaeltamassa silloin vuosituhannen vaihteessa: kun oli kärsinyt ylämäen, alamäessä ajatus alkoi kirkastua ja noin kolmen minuutin ajan olivat kaikki mun ongelmat ratkaistu ja raitis vuoristoilma tuonut mukanaan valaistuksen. No, se kaikki kyllä unohtui sitten ekassa ylämäessä, mutta jonkinlainen hikers high tuossakin tulee. Tai ehkä se on se ohut vuoristoilma.

Parastahan tässä on että tämän mun eeppisen sankarikertomuksen pohjana on vaivaiset 250 metriä nousua. Olin katsonut lippulappusia ihan väärin ja olin varma, että päivän nousu oli yli 600 metriä mutta palasin kirjaimellisesti maan pinnalle paluumatkalla kun kävi ilmi että tämä mun Mt. Everestin valloitukseen verrattavissa oleva vuorenvalloitus oli itse asiassa paitsi yli puolet pienempi kuin olin kuvitellut (ja noin 1000 kertaa pienempi kuin miltä se tuntui…) myös koko nelipäiväisen Tenerife Walking Festivalin toiseksi helpoin reitti mun listalla, ja huomenna pitää sitten tuplata noustavat metrit…

Toistaiseksi tämä on ollut kerta kaikkisen hienoa enkä voi olla kuin kiitollinen tästä kokemuksesta. Vaeltaminen olisi varmasti parhainta yksin mutta se on oikein hauskaa hyvässä seurassa, ja meillä on oikein mainio kansainvälinen, monipuolinen porukka. Koska iso osa osallistujista on journalisteja, voitte varmaan bongata mut lähitulevaisuudessa Hola!-lehdestä tuijottelemassa kaukaisuuteen vuorilla.

Jos ei lasketa sitä, että ketjussa polttavat kuusikymppiset, kilpailuhenkiset papat vetivät mun ohi mennen tullen niin fysiikka kesti yllättävän hyvin tämän normaalista, laiskanpulskeasta arjesta poikkeavan ponnistelun. Uudet vaelluskengät (joita en tietenkään ehtinyt ajaa sisään, kuinkas muutenkaan) tuntuvat superhyviltä jaloissa ja jos olisin oikeasti käyttänyt aurinkorasvaa enkä vain kantanut sitä repussa, olisin säästynyt palamisiltakin. Kuitenkin suurin vamma on ollut muutama kaktuksenpiikki polvessa. Nyt menen nukkumaan – jos mahdollista niin väsyneempänä kuin koskaan ennen.

PS. Matkustan Tenerife Walking Festivalin piikkiin.