Kun viime syksynä en tuntenut itseäni suureksi voittajaksi, ei sen puoleen että vielä nytkään voisin paukutella henkseleitäni, ajattelin usein rauhallista aamua Helsingissä. Se oli sellainen voima-ajatus, niin kornilta kuin kuulostaakin. Kun Espanjassa elämä oli eroprosessia niin Espanjasta kuin ihmisistä ja ihmissuhteesta, ja arki painoi aika paljon, ajattelin että sitten joskus saan rauhallisen aamun Helsingissä. Sellaisen, että istun omassa keittiössä, oman ruokapöydän ääressä, juon aamukahvini rauhassa, luen Hesaria, lapset leikkivät jos nyt eivät ihan sovussa niin sillä tavalla, etten ainakaan kuule pahimpia riitoja. Haaveilin myös vohveleista, mutta vohvelirauta on vielä hankkimatta. Enkä toki ole tilannut Hesariakaan, ja mukissakin oli oikeasti teetä.

Ja tänään se sitten koitti. Sellainen aamu, jonka olin kuvitellut. Tai eihän se tietenkään ollut juuri sellainen, mihin olin ajatuksissani takertunut silloin kuin ahdisti ja oli yhtä aikaa vaikea olla Espanjassa ja vielä vaikeampi tehdä sieltä lähtöä. Mutta tämän pitkänperjantain aamussa oli se tunnelma, jota olin kaivannut kotiini jo kauan. Vaikka meillä on vieläkin pahvilaatikoita olohuoneessa, pyykit lajittelematta kaappiin ja huonekaluja puuttuu sieltä sun täältä, olin aika zen istuessani siinä kaiken kaaoksen keskellä. Oikeastaan kaaoksesta oli aika paljon apua, kun piilottelin edellisenä iltana suklaamunia ympäri asuntoa lapsille munajahtia varten, piirtelin karttoja ja kirjoittelin vinkkilappusia. Ja vähän kuuden jälkeen kolmikko ei enää malttanut odottaa vaan oli valmiina etsimään aarteensa.

Eräs tammikuu…

…Espanjassa

Löydettyään kaikki suklaamunat he katosivat omiin leikkeihinsä, kävivät välillä seurana pöydän ääressä piirtelemässä, eivät tietenkään siivonneet tavaroitaan pois mutta en voi syyttää, oman omaisuuden levitteleminen ympäriinsä on raukoilla niin vahvasti verenperintönä että pitäisi kai huolestua jos olisivat kovin pedantteja. Minä katselin keittiön ikkunasta Kartanonpuistoon suuntaavia pyhäkävelijöitä ja ohiajavia poliisiautoja – Itä-Helsingissä kun ollaan – ja olin vaan tavattoman iloinen siitä, että sain sen aamuni, vaikka nyt vielä ilman vohveleita ja sanomalehteä. Sillä kun nämä valokuvat otettiin eräänä tammikuisena keskiviikkona, viimeiseltä Espanjan-matkalta ennen kuin muutimme sinne, olin aika varma, etten voisi olla missään yhtä onnellinen kuin Andalusiassa. Ja vielä on vähän matkaa tuohon mielentilaan, mutta tunnen sen jo aika lähellä.