Kirjoitettuani edellisen kerran eettisestä matkailusta, vielä hyvin ympäripyöreästi, jäin miettimään miten näitä ajatuksiani jatkojalostaisin. YMGE-seminaari oli mehukas ja sen jäljiltä on julkaistu muissa blogeissa monia artikkeleita, sekä myös Reilun matkailun yhdistyksen omia postauksia (täällä ja täällä). Maaliskuussa luvassa on ihan virallisen ohjeistuksen julkaiseminen ja sen yhteydessä myös seminaari, jota suosittelen lämpimästi kaikille kynnellekykeneville ja aiheesta kiinnostuneille. Odotan innolla ohjeistusta, ja aion vielä palata aiheeseen toivottavasti hyvien vinkkien kera – ne antaa varmasti joku, jolla on äänekkäiden mielipiteiden lisäksi myös vähän enemmän tietoa erityisesti siitä, miten esimerkiksi arvioida matkakohteita, palveluntarjoajia tai omaa toimintaa toisessa kulttuurissa.

Kun aihetta on käsitelty eri foorumeilla, etenkin matkabloggaajien ja ulkosuomalaisten keskusteluryhmissä, on esiin noussut monta erilaista näkökulmaa siihen, paljonko vastuuta on ylipäänsä oikein sälyttää matkailijoiden niskaan. Ei ole turistin vika jos maassa sorretaan naisia – ehkä näyttämällä eurooppalaista esimerkkiä tasa-arvo joskus rantautuu sinnekin? Ja epäeettiset ohjelmanumerot ovat jollekin elanto, ja toisaalta mikään maa ei ole täydellinen. Kaikki tämä on ihan totta. Mutta kuten viimeksikin sanoin, olen sitä mieltä, että jos meillä on varaa matkustaa, meillä on myös varaa valita paremmin.

Mutta olen itsekin väsynyt miettimään jokaista elämänvalintaa hiilijalanjäljen tai universaalin oikeudenmukaisuuden kautta. Olen todella kyllästynyt siihen, että kuluttajille jätetään vastuu boikotoida, selvittää, suosia ja äänekkäästi puuttua epäkohtiin, ja siinä sivussa yritykset ja jopa valtiot harrastavat viherpesua. On raskasta kiertää kaupassa hyllyjä ja yrittää päättää päivän ruoka sillä perusteella, että sitä ei ole tuotu liian kaukaa muttei tuotettu liian lähelläkään jos se on vaatinut taas sähköä, tai kalatiskillä käydä läpi merkintöjä ja sitten vielä miettiä mistä lempi-irtokarkkien liivate on peräisin. Ja sen lisäksi, että pelkästään oikein valitseminen on  väsyttävää, se on toisinaan hyvin vaikeaa luonteelleni. Esimerkiksi tiedän tasan tarkkaan pikamuodin kaikki kauheudet tuotantoketjusta kulutusyhteiskunnan kiihdyttämiseen. Ja silti, silti ostin tässäkin kuussa Hennesiltä neuleen. Kun se oli sen hintainen, ja ihanan pehmeä, ja se jotenkin puhutteli minua. Oletteko muuten nähneet sen Instagram-tilin, jossa pohjoimaisia vaikuttajia häpeilemättömästi vaaditaan tilille lennoistaan ja lentomatkustamisen glorifioinnista? En vieläkään osaa päättää, mitä mieltä siitä olen.

Olisin toivonut, että joku olisi tehnyt tämän shoppailun mahdottomaksi. Että tuomitsevat kansanjoukot olisivat heitelleet mädillä tomaateilla kun menen kauppaan. Että vaatteella olisi sellainen haittavero, joka tekisi moisen heräteostoksen mahdottomaksi. Että tupakka-askin tapaan hintalapun toisella puolella olisi kuva siitä uupuneesta teinistä, joka senkin neuleen oli kasannut. Joten myös matkailun suhteen toivoisin, että joku muu alkaisi tehdä niitä oikeita ratkaisuja, koska me tavalliset ihmiset emme siihen vain pysty. Monelle tuttavalleni, jotka ovat tiedostavia kuluttajia ja ympäristönsuojelijoita, on aivan äärimmäisen vaikea luopua lomamatkoista. Minullekin. Puhumattakaan sitten niistä, jotka toistelevat sitä ”suomalaiset ovat vain silakan pieru valtameressä, entäs kiinalaiset ja intialaiset!” mantraa. Meitä pitäisi rangaista huonoista valinnoista, matkakuumeesta ja siitä, että olemme ihmisiä.

Eettisyyden suhteen rajanveto ei ole niin helppo. Lentomatkailua voisi verottaa roimasti enemmän, kenenkään ei tarvitse lentää viikonlopuksi satasella Dubliniin ja takaisin. Myös työmatkailua tulisi kyseenalaistaa enemmän, väittäisin, että maailma olisi muutenkin parempi paikka jos asiat hoidettaisiin Skype-palavereissa ilman turhaa juupaamista (ja kyllä, tiedän että on töitä joissa fyysinen siirtyminen paikasta a paikkaan b on välttämätöntä). Mutta en ole vielä aivan keksinyt, kuinka vastuuta matkailun eettisyydestä saisi siirrettyä sille ylemmälle tasolle. Tällä kertaa ainakin tavalliset reissaajat, ja juuri se nuorempi sukupolvi, lienevät pioneerejä. Eettisyyden pitäisi nousta matkatoimistoissa esiin niin kohdevalinnoissa kuin siinä, kenen kanssa yhteistyötä tehdään. Tuetaanko ketjuja vai pieniä paikallisia toimijoita. Viedäänkö turistit eläintarhaan, tehdäänkö slummikierroksia – näitä ainakin oli matkallamme Etelä-Afrikassa tarjolla suomalaisen matkanjärjestäjän toimesta. Ja toivon mukaan jos Ulkoministeriön matkustustiedotteissa ei puhuta pelkästään turvallisuudesta ja mahdollisista riskeistä turistin kannalta vaan myös annettaisiin yleiskuvaus siitä, millainen maa on asukkailleen ja miten siellä käymällä voi vaikuttaa paikallisten arkeen.